Kuolema ehtoolehdossa

MINNA LINDGREN

Teos, 2013, 302 sivua

”Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.

Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.

Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.

Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.”

Näin selkeästi, yksiselitteisesti, kirjan takakansi esittelee sisällön. Näinkö se menee oikeassa elämässäkin eikä vain kirjoissa? Tällainenkö on…! Aika tavallinen palvelutalo!

Onko kirjan tekijä, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren ottanut kirjaansa vaikutteita elävästä elämästä? Sieltäkö aika tavallisista palvelutaloista hän on kirjassaan kertomansa olosuhteet ammentanut? Värittänyt niitä varsinaisella juonella, henkilöillä, tapahtumillakin. Mutta olosuhteet…?

Luulisi hänen toimittajana tietävän, olenhan minäkin tavallinen tallaaja sellaisista lukenut… isoista lehdistä, paikallisistakin. Ja lisää pakkasöitä on luvassa. Säästöjä on saatava, ja mistäpä niitä muualta kuin vanhusten hoidosta, vanhusten palveluista. He eivät sano vastaan. Eivät sano, kun eivät enää pysty puhumaan. Märissään vaan makaavat.

Kuolema Ehtoolehdossa on helppolukuinen kirja. Oikeastaan se ei ole dekkari, vaikka vähän onkin. Se ei ole myöskään hassuttelu, vaikka sitä aika paljon onkin. Hauska se on, mutta surullinenkin. Hauska, elleivät ajatukset karkaa todellisuuteen eli elämään ympärillämme. Minulla karkasivat; siellä ne 94-vuotiaat makaavat märissään.

Mutta kirja kirjana, joten jätän päällimmäiseksi mielikuvaksi hauskuuden.

Sanankäyttö, liekö lauserakennekin, henkilöiden tahattomat ja tahalliset kommellukset toivat mieleen kaksi, tai siis oikeastaan kolme, muuta samantyyppistä lukemaani: Eve Hietamiehen kaksikon Yösyöttö ja Tarhapäivä sekä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Näissä kaikissa on ympäristö niin kovin todellisuuspohjainen, ja henkilöt voi nähdä ja tavata ihan oikeina ihmisinä. Hei vaan, ollaan tavattu ennenkin.

Samankaltaisuus täysin erilaisissa kertomuksissa sai vilkaisemaan kirjoittajia. Miten sattuikin: Minna Lindgren, kirjailija/toimittaja; Eve Hietamies, kirjailija/toimittaja ja Jonas Johansson, kirjailija/toimittaja. Enää en ihmettele, että kirjoissa on jotakin samaa. Positiivisesti. Ne ikään kuin täydentävät toisiaan. Ja mitä sanoinkaan kirjan yhtymäkohdista todelliseen elämään?

- - -

Ehtoolehto on vanhusten palvelutalo, jossa 94-vuotias Siiri Kettunen joka aamu herää ja huomaa, ettei ole vieläkään kuollut. Hän oli lukenut jostakin, että jos elää yli 90-vuotiaaksi, ei enää vanhene. Sehän olisi hänen mielestään kauheaa. Ja silkkaa hulluutta on asentaa varaosia 90-vuotiaille.

Tällaisiksi pikkuhöppänöiksi – mutta voi voi, niin herttaisiksi – vanhoiksi rouviksi Lindberg kirjansa päähenkilöt pukee. On siellä joukossa pari miestäkin: Suurlähettiläs sekä Reino, terve mies, eikä vielä kovin vanhakaan, vasta 87-vuotias.

Nämä lyhyet henkilöesittelyt perustuvat pitkälti kirjan omiin luonnehdintoihin.

Siiri on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän tuntee Helsingin raitiotieliikenteen perin juurin, sillä viettää luppoaikaansa ajelemalla vaunuilla ympäri kaupunkia. Hän tietää, missä ja milloin on vaihdettava riippuen siitä, mihin on menossa, sinne vai tänne. Hän tietää vaunujen numerot, kulkuajat ja näkymät ikkunoista. Hän kertoo lukijoillekin, että Sörnäisten metroaseman jälkeen voi nähdä Ebeneserin hassun Wiivi Lönnin piirtämän jugendtalon. Muutenkin Siiri on rakennuskulttuurin suuri asiantuntija. Hän pitää kovasti mm. Töölön kirjastosta, Aarne Ervin kauneimmasta työstä, jonka rinnalla koko Tapiola vaikuttaa betonilähiöltä.

Siinä missä Siiri haluaa pienen lasillisen punaviiniä, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa saattaa siemaista lasillisen viskiä. Hän saapuu paikalle rollaattoreineen hämmästyttävän nopeasti. Oikeastaan hän ei tarvitse sitä, vaan on hyvinkin ketterä ja pystyy kulkemaan vikkelästikin. Kerran hän ilahtui kovasti jostakin tiedosta, kun muisti sen kuulleensa ja saman tien unohtaneensa.

Irma Lännenleimu, 92 v, oli ottanut nuorena laulutunteja. Niinpä hän sopivissa kohdin korkealla falsetillaan kiekaisee ”Kukkokiekuu!” Keskustelun hän usein päättää monimerkitykselliseen vakuutteluun ”Döden, döden, döden!”

Tietenkin Irmalla on vielä ajokortti. ”Minun luokkatoverini on gynekologi ja hän kirjoittaa joka luokkakokouksessa meille todistukset ajokorttia varten. Mutta sitten minun lapseni ottivat minulta auton pois, noin vain veivät aikuiselta ihmiseltä oikeuden liikkua ja kulkea.”

Ai niin, Siiri käy hakemassa seteleitä kaupan seinästä, se on helppoa. Tunnuslukua varten hän oli kehittänyt muistisäännön: toinen luku on kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella, ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmannella. Irma sen sijaan ei muista omaa tunnuslukuaan millään.

Entä se kuolema? Se vierailee Ehtoolehdossa useamminkin; parikin kertaa ihan ja pari kertaa melkein. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin ja pyörivät eteenpäin kasvaen lumipallon tavoin pidetyn kokkipoika Teron, 35, kuollessa yllättäen hämärissä olosuhteissa. Ennen lopullista ratkaisua juttuun liittyy kaikenlaista hämärää: tulipalo, huumeita, rahanpesua, väärennöksiä, valehtelua ja tietenkin raitiovaunulla ajamista ympäri Helsinkiä.

Tietenkin syylliset lopulta löytyvät. Melkein heti huomaa, keitä he ovat, vaikka ei aivan heti olisi uskonut. Ja koko kuplan puhkaisija, ei ihan heti olisi uskonut, kuka hän on.

Ja oli vanhoilla rouvilla ”meidän arkkienkelimmekin”, taksinkuljettajapoika / prätkäjengiläinen, joka halusi olla kalju ja pani heidät syömään piperrettyjä ruokia muovi-Kämpissä. Laittoi syömään sellaista… vanhat rouvat, joilla ei ollut nuoruutta ollenkaan, sehän keksittiin vasta myöhemmin.

Ehdottomasta luettavien kirjojen listalle kuuluva kotimainen.

     MATTI

Kahden kirjan loukussa

    Olen ensimmäisen kerran elämässäni kahden kirjan loukussa. Siis luen samanaikaisesti kahta kirjaa. Kumpaakin on suositellut minulle ystäväni, eri ystäväni – toinen toista ja toinen toista. Siksi kirjat ovat perin juurin erilaiset.

Kuitenkin minusta tuntuu, että ne täydentävät toisiaan. Ei aavistustakaan miksi, mutta sen ne kuitenkin tekevät.

 

Toinen on romaani, Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Se kertoo Afganistanista kuten hänen aiemmatkin eli Leijapoika (2004) ja Tuhat loistavaa aurinkoa (2008). Tai oikeastaan se kertoo afganistalaisista. Enempää en tässä sanoakaan.

Toinen lukemani on toista maata, supisuomalainen. Se ei ole romaani, vaan Jorma ”Hako” Ollikaisen Kelokämppä, novellikokoelma.

Tarkemmin sanottuna kertomus ihmisestä, Alpiinista, ihmisestä, jollaisia on ollut vain yksi. Se kertoo myös luonnosta, Lapin luonnosta ja sen ymmärtämisestä yhtä lailla kuin ihmisen ymmärtämisestä. Novellikokoelma…? Voi sen oikeastaan romaaniksikin luokitella, pienoisromaaniksi – joka tapauksessa mielenkiintoiseksi henkilökuvaukseksi.

MATTI

Matkan pää

LEIF GW PERSSON

Otava, 2011, 525 sivua

   

  









Varsinainen helmi
jännityskirjallisuuden joukossa,
sijoittuu lajissaan
suoraan top ten -listalleni.

   Juoni lyhyesti: Eläkkeelle jäänyt poliisijohtaja menee nälissään nakkikioskille, saa siinä sydänkohtaukse. Hänet pelastaa kuolemalta se, että paikalla sattuu olemaan joukko poliiseja nakinostossa... muutamassa hetkessä sairaalaan. Siellä häntä hoitaa lääkäri, jolla on varsin ratkaiseva osuus tulevassa tarinassa.

   Tarina lähtee käyntiin, kun poliisijohtaja ei osaa olla toimettomana, vaikka onkin eläkkeellä. Hän iskee silmänsä vanhetuneeseen 25 vuotta sitten tapahtuneeseen nuoren tytön seksuaalimurhaan, joka on jäänyt ratkaisematta.

   Rikos ratkaistaan pelkän aivotyöskentelyn avulla, ilman mitään Remes-tyylistä kohkaamista.

Vaikka rikos onkin vanhentunut, matkan pää koittaa niin konnalle kuin eräälle toisellekin henkilölle. Todella tyylikkäästi kirjoitettu kirja.

   ESKO M.

   
   (Edellä oleva kirjoitus on suora lainaus tässä blogissa
    aikaisemmin julkaistusta ESKO M:n postauksesta Kesälukemisia.)

  Helppo olla samaa mieltä

   Yllä olevasta on helppo olla Eskon kanssa samaa mieltä: Varsinainen helmi. Sellainen se on, tuo Perssonin Matkan pää. Silloin tällöin osuu kohdalle dekkari, jota on vaikea laskea pois kädestä. Nyt osui.

   Kuten Esko totesi, kirjan seksuaalimurha selviää pelkästään aivotyöskentelyyn perustuen. Tosin entisellä poliisijohtajalla, "Päälliköllä", on edelleen käytössään suuri joukko entisiä alaisiaan – epävirallisesti mutta itse kukin mielellään. Lyhytsanaisella, usein tylyltäkin vaikuttavalla pomolla oli näet virkaa hoitaessaan taitoa, tietoa ja arvovaltaa. Yhteydet sinne tänne olivat nyt tarvittaessa edelleen olemassa ja henkilösuhteet kunnossa. 

   Lisäksi hän oli suorastaan legenda rikostutkijana, jolla oli ominaisuus ”nähdä kulman taakse”.

   KUVAAN ASTUU KAKSI APURIA

   Vaikka tarina tässä hieman pitkittyykin, on pakko kertoa sairauskohtauksesta toipumassa olevan ”Päällikkö” Lars Martin Johanssonin yllättäen saamasta kahdesta apurista, avustajista, joiden panos jutun selvittämisessä nousee aivan omaan arvoonsa.

   Kaksikymmentäkolmevuotias, sievä, reipas, iloinen ja positiivinen Matilda on opiskellut lukion hoitolinjalla ja hänellä on kotiavustajan koulutus. Ensitapaamisella Päällikkö toteaa oitis, että hänen vaimonsa kuvaili tyttöä kohtalaisen hyvin, sillä...

 "...tämän molemmissa käsivarsissa oli jotakin mustaa, joka näytti kiemurtelevilta käärmeiltä ja ehkä juuri siksi Pia (vaimo) oli jättänyt mainitsematta kaikki renkaat, joita tytön kasvoissa oli, yksi vasemmassa nenänpielessä, kaksi alahuulen läpi ja kolme kummassakin korvannipukassa."

   Yhteistyö Matildan kanssa sujui loistavasti, vaikka Päällikkö muistelikin, että hänen nuoruudessaan vain konnilla ja merimiehillä oli tatuointeja, sekä lisäksi Tanskan kuninkaalla, jonka nimen hän oli unohtanut, 

   Jotakin kertomatta jäänyttä Päällikkö enteili puhelun perusteella olevan myös vanhimman veljensä hänelle apuvoimiksi lähettämässä ”pikku rengissä”:

   – Niin siitä pojasta, pikkurengistä.

   – Niin? Johansson odotti jatkoa. Tiesin, että tähän liittyy jotakin hämärää, hän ajatteli. – Antaa kuulua, hän kehotti.

   – Hän on venäläinen, Evert kertoi.

   Myöhemmin, monen humoristisenkin käänteen jälkeen niin pikkurenki Max kuin Matildakin olivat suorastaan ratkaisevassa osassa murhatutkinnassa. Koska kerroin Matildan ensitapaamisesta, teen sen myös Maxin kahdalla.

   Pia tarjoili lounaaksi grillipihvejä, Johansson sai ainoan pihvinsä kanssa pelkkää salaattia, kun taas Max lapioi sisäänsä kokonaisen vuoren raakana paistettuja perunoita ja kolme pihviä, joiden päällä oli iso nokare Pian kotitekoista valkosipulivoita. Johansson sai kaksi lasia punaviiniä, kun taas Max kumosi ainakin litran tuoreena puristettua appelsiinimehua…

   Hän syö minut vielä vararikkoon, Johansson mietti.
   Hyvä kuvaus miehestä, pikkurengistä. Se jo osaltaan kertoo, millaisia tehtäviä hänelle mahdollisesti lankeaa.
   Lukuisissa juonen käänteissä omapäinen Päällikkö huomaa tämän tästä voivansa turvautua näiden kahden luotettavan "pikku apurin" kekseliäisyyteen ja yhteistyöhalukkuuteen. 

   - - -

   Leif GW Perssonin Matkan pää on jokaisen dekkareita harrastavan ehdottomasti luettava. Sitä ei saa sekoittaa toiseen samannimiseen kirjaan, vuonna 1958 ilmestyneeseen John Marthin mustaa huumoria sisältävään psykologiseen romaaniin.

   MATTI

Kesälukemisia

  Äitejä ja poikia
    Colm Toibin

   Irlantilaiskirjailijan  novelleja äitien ja poikien välisistä suhteista. Ihan hyviä tarinoita, paitsi yksi. Siihen on syynä, etten erikoisemmin välitä homorakkauden yksityiskohtaisesta kuvailusta, vaikken homoja muuten tuomitsekaan - mitäs kukaan luonnolleen voi.

  Näin on hyvä
    Annie Proulx

   Edellisen tavoin novellikirja. Kaksi ironista tarinaa helvetistä, jossa pääpiru järjestelee avustajansa kanssa asioita omasta mielestään paremmin kuumaan paikkaan sopiviksi.
  Muut kertomukset ovat varsin traagisia, esimerkiksi se, jossa kaksi nuorta on lähdössä vaellukselle Kalliovuorille. He ovat tulleet hyvin toimeen siihen asti, mutta saavat nyt lähdön kynnyksellä riidan aikaan täysin tyhjänpäiväisestä asiasta. Riidan seurauksena tyttö lähtee vaellukselle yksin vaikeakulkuiseen maastoon kertomatta siitä kenellekään ja kaiken lisäksi unohtaa ottaa kännykkäänsä mukaan. Seurauksena on kuolema varsin karmealla tavalla.
  
 Matkan pää
   Leif G.W. Persson

   Varsinainen helmi jännityskirjallisuuden joukossa sijoittuu lajissaan suoraan top ten -listalleni.
   Juoni lyhyesti: Eläkkeelle jäänyt poliisijohtaja menee nälissään nakkikioskille, saa siinä sydänkohtaukse. Hänet pelastaa kuolemalta se, että paikalla sattuu olemaan joukko poliiseja nakinostossa... muutamassa hetkessä sairaalaan. Siellä häntä hoitaa lääkäri, jolla on varsin ratkaiseva osuus tulevassa tarinassa.
   Tarina lähtee käyntiin, kun poliisijohtaja ei osaa olla toimettomana, vaikka onkin eläkkeellä. Hän iskee silmänsä vanhetuneeseen 25 vuotta sitten tapahtuneeseen nuoren tytön seksuaalimurhaan, joka on jäänyt ratkaisematta.
   Rikos ratkaistaan pelkän aivotyöskentelyn avulla, ilman mitään Remes-tyylistä kohkaamista.
Vaikka rikos onkin vanhentunut, matkan pää koittaa niin konnalle kuin eräälle toisellekin henkilölle. Todella tyylikkäästi kirjoitettu kirja.

 Kesä
   J.M. Coetzee

   Kirjailija kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa. Englantilainen toimittaja tekee kirjaa kirjailijasta nimeltä John Coetzee. Hän käy eri puolilla maailmaa haastattelemassa henkilöitä, jotka ovat tunteneet kirjailijan.
   Haastateluissa muodostuu kuva niin Etelä-Afrikasta 1960-1970 -lukujen taitteessa kuin kirjailijastakin. Kuva tuntuu varsin realistiselta ja on kerrottu Coetzeelle tunnusomaisella niukalla tyylillä.

 Väinö Tanner
 Unohdetut päiväkirjat
   Hannu Rautkallio/ Lasse Lehtinen

   Sodasta lähtien kadoksissa olleet päiväkirjat löytyivät Hoover-instituutin arkistosta Yhdysvalloista, jonne silloinen Suomen USA:n suurlähettiläs Procope oli ne toimittanut turvaan. Päiväkirjat on varustettu Rautkallion kommenteilla ja Lehtisen jälkikirjoituksella.
   Päiväkirjat alkavat vuodelta 1943, kun Saksan tappio alkaa olla selviö ja päättyvät rauhansopimukseen 1944. Neuvostoliitto vihasi Tanneria kuin ruttoa. Tanner oli kivi Stalinin kengässä, niinkuin Rautkallio toteaa.
   Mukana täytyi olla henkilökohtaistakin kaunaa. He olivat tavanneet aikaisemmin ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin Stalin oli ollut bolsevikkien edustajana SDP:n puoluekokouksessa.
   Rautkallio toteaa, että Suomen pelasti ryssän miehitykseltä paitsi rintamalla taistelleet sotilaat myös kolmen kylmähermoisen ja vastuunsa tunteneen miehen, Mannerheimin, Rytin ja Tannerin toiminta. Ilman näitä olisimme luultavasti saaneet ilmaisen kyydin Siperiaan tai Kazakstaniin. Sellaisia suunnitelmiahan neukut olivat tiettävästi jästipäisille suomalaisille laatineet.

ESKO M.