Raja

RIIKKA PULKKINEN

Gummerrus, 2006, 400 sivua

Rakkautta ja dramatiikkaa, mutta on siinä paljon muutakin. Jos et syystä tai toisesta halua lukea koko kirjaa, lue ainakin sivulta 40 puolenkymmentä eteenpäin. Saat hauskan ja hyvin kerrotun selostuksen suomalaisen kuntabyrokratian toiminnasta – juuri siitä, mistä lehtien yleisönosastot tämän tästä täyttyvät.

 Riikka Pulkkisen Raja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten. Harva esikoisteos on saanut osakseen yhä suurta huomiota kuin se. Heti tuoreeltaan se nousi otsikoihin sanomalehtien kulttuurisivuilla ja vuosien mittaan lukuisat kirjallisuusblogistit ovat käyneet tekstiä läpi – pääosin kehuskellen.

Ei silti, miksei Pulkkisen 26-vuotiaana kirjoittamassa kirjassa kehumisen aihetta olekin, mutta ei sentään niin paljon, että eri mieltä olevien täytyy pyytää anteeksi näkemystään.

Kirjan sisällöstä on kirjoitettu metrikaupalla, siitä on etsitty sanomaa, kehuttu suorasanaiseksi, kypsäksi, sujuvasti kerrotuksi, jne. En muista, onko kukaan luonnehtinut sitä pornohtavaksi, vaikka ihmisen suvunjakamis- ja nautintaelimistä onkin paikka paikoin käytetty niiden kansanomaisia nimityksiä, samoin niillä suoritetuista toiminnoista on kerrottu vähän turhankin suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti ja runsaasti.

Jossakin välissä mietin sitäkin, onko kirjassa yhtään ihmissuhteissaan ei-dramaattista henkilöä. Saattaa niitä muutama vilahdella – taustajoukoissa.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo rajasta, useammastakin. Se kertoo henkilöiden itse itselleen asettamista rajoista, mutta antaa vihjeitä ja tarjoaa myös lukijoille mahdollisuuden vetää raja kirjan tapahtumien ja omien näkemystensä välille. Tällaisen tarjontaan harva kirjailija on yhtä voimaperäisesti pystynyt.

Kuten sanoin, kirjan tapahtumat on selostettu moneen kertaan eri blogeissa, joten en ala niitä tässä toistamaan, en senkään takia, että kirja sijoittuu ajallisesti melko kauas taaksepäin. Kertaan kuitenkin lyhyesti henkilöroolit.

Anja Aropalo on 53-vuotias kirjallisuuden professori, jonka arkkitehtimies parin vuosikymmenen avioliiton jälkeen dementoituu ja joutuu lopulta hoitolaitokseen. Anja lupaa miehelleen, ettei milloinkaan syötä tätä lusikalla kuin pientä lasta jättäen naamalle ruuan roiskeita, vaan auttaa tämän rajan yli.

Johannes on nelikymppinen taiteen tutkija, jonka äiti on hoidettavana samassa laitoksessa kuin Anjan mies. Johannes ja Anja tutustuvat ikään kuin vaivihkaa ja päätyvät lyhyeen rakkaussuhteeseen.

Marita, lääkäri, on Anjan sisko ja Marin äiti. Marin isä on lentokapteenina paljon poissa kotoa.

Mari on kuudentoista ja kirjan toinen päähenkilö. Itsetuhoisena nuorena hän on päättää siirtää itsensä lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan yli hyvällä tai pahalla.

Julian Kanerva on 29-vuotias Marin opettaja. Hänellä on vaimonsa Jannikan kanssa kaksi lasta, Anni ja vauva. Keskustelut kirjallisuudesta herättävät Julianissa palavan himon Maria kohtaan. Tämän käydessä omaa rajua taisteluaan tunteidensa, mielialojensa ja tuntemustensa kanssa keskustelut johtavat kiihkeään kiellettyyn suhteeseen kolmekymppisen opettajan ja tämän alaikäisen oppilaan kesken.

Anni on Julianin 6-vuotias tytär, joka seuraa sivusta ja yrittää ymmärtää aikuisten asioita, mm. isänsä ja hänen seurassaan viihtyvän kauniin tytön kanssakäymistä.

Sanna on Annin ja Tinka Marin kaveri.

Riikka Pulkkisen seuraava kirja, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Totta ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2010 ja Vieras tämä vuonna.

Liitän tähän loppuun pari linkkiä, joista löytyy lisää tarinaa ja arvosteluja Rajasta: Aili-Mummon arkea, Lumiomena.

MATTI

Hervantalainen

SEPPO JOKINEN

Crime Time 2012, 332 sivua

Hervantalainen on tamperelaiskirjailija Seppo Jokiselta viimeksi ilmestynyt kirja, dekkari edellisten lailla. Ja seuraava on jo työn alla. Kirjailija lupailee sen ilmestyvän huhtikuussa.

”Uusi kirja, samaa koskissarjaa, on työn alla ja etenee hyvää vauhtia”, hän kirjoitti blogimme lukijoille.

”Varmaankin se siellä huhtikuun paikkeilla taas ilmestyy ja kohta sen jälkeen myös äänikirjana Ola Tuomisen lukemana. Ola tekee myös vanhempia kirjojani, niitä joita ei ole vielä levylle luettu. Koskinen ja kreikkalainen kolmio ilmestyy jouluun mennessä mp3:na.”

Ensimmäinen dekkari Jokiselta ilmestyi vuonna 2006 ja sen jälkeen komisario Sakari Koskinen on ratkaissut väkivaltarikoksia Tampereella joka vuosi. Hervantalainen on siis jo 17:s perättäisinä vuosina Jokiselta ilmestynyt kirja: 16 romaania, välissä yksi novellikokoelma..

Hervantalainen on tyypillistä ja taattua Jokista. Tarina etenee kolmijakoisesti. Komisario Koskisen johtaa tuttuun tyyliinsä Tampereen poliisin väkivaltajaoksen toimintaa ja sivujuonteina piipahdetaan komisarion henkilösuhteissa sekä päärikollisen ajatuskulussa ja motiiveissa.

Henkilöitä näissä dekkareissa on ensimmäisestä viimeiseen “sopiva määrä”. Heissä ei sekoa, nimet ja roolit ovat selkeät (nimittelyäkin harrastetaan), eikä selaamista tarvitse harrastaa. Suuri ansio tähän helppolukuisuuteen on tapahtumien kronologisella etenemisellä. Vain aniharvoin, ja silloinkin lyhyesti ja sujuvasti, kirjan henkilöt elävät menneessä tai muistelevat.

Hervantalaisessa sorkkarautamies on valloillaan. Jokiselle tyypilliseen tapaan väkivallantekijä puolustaa oman moraalinsa, etiikkansa ja toimintatapojensa puitteissa kärsimään joutuneita, nyt ikääntyneitä äitejä ja isiä. Tekojen niputtamiseksi nimenomaan itseensä hän jättää rikospaikalle sorkkaraudan ja viiltelee joitakin uhrejaan myös zorromaiseen tapaa, mutta eri kirjaimella. H niinkuin hervantalainen, niinkö?

Vaikka Seppo Jokisen dekkarit ovat paikka paikoin rajujakin, niistä purskahtelee myös komiikka, varsin pisteliäs sellainen. Eri toten henkilösuhteidensa hoidossa komisario Koskinen opettaa rivien välissä niin alaisilleen kuin meille lukijoille, että älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon - eli pientä harkintaa puheisiin, kiitos. Tässä kirjassa komisarion töksähdyksiä tosin on niukemmin kuin monissa aiemmissa.

Hyvän dekkarin tavoin tunnelma tiivistyy loppua kohti. Vielä syyllisen paljastustumisen jälkeenkin jännitystä riittää jatkamaan lukemista samaan syssyyn aina viimeiseen sanaan asti.

   MATTI

Kun kyyhkyset katosivat

SOFI OKSANEN

Like 2012, 361 sivua

   Nyt on sitten Sofi Oksasenkin uusin kirja luettu. Ei mikään helppolukuinen, eikä suoranainen lukuelämys. Parempiakin kirjoja on tullut luettua.

   Paikoin Oksasen teksti on hyvin rikasta ja hänellä on kieltämättä taito kuvailla asioita. Minua hiukan häiritsi joistakin asioista käytetyt vieraskieliset nimitykset, jotka eivät minulle avautuneet. Saksalaiset sotilasarvot olisi lukemisen helpottamiseksi voinut myös suomentaa. Niillehän löytyy myös suomenkieliset versiot. 
   Kirjan kerronta kulki ajallisesti kahdessa tasossa, ja piti olla tarkkana, että pysyi kärryillä. Paikoin tuntui siltä, että kirjaa olisi voinut tiivistää. Luulen, että lopputulos olisi ollut parempi.

   Kirjan päähenkilöiden tarina sinällään on varmaan eletty useasti viime maailmansodan vuosinakin. Juuditin kohtalon on todeksi elänyt moni suomalainenkin nainen. Nuori elämänhaluinen nainen, miehet rintamalla, tulevaisuus hämärän peitossa, eläminen puutteellista. On inhimillistä maistaa edes hetki elämisen suloa, uskoa unelmiin, vaikka järki sanoisikin toista.
   Edgarin kaltaisille kameljonteille nuo ajat olivat myös oiva tilaisuus. Kuinka moni, jonka moraali oli kuin höyhen aalloilla, rikastui ja saavutti asemaa noina aikoina.

   Kokonaisuutena kirja jätti ajatuksia ja sai pohtimaan ihmisten raadollisuutta. Oikeastaan hyvä jatko sille ajatuskululle, minkä käynti Berliinin muurien raunioilla herätti. Maailma on muuttunut vuosisatojen saatossa. Ihminen ei.

   NIILO


   ESKON arvio kirjasta alempana, 29. syyskuuta 2012.