Mustat sydämet

     SEPPO JOKINEN

Crime Time, 2014, 337 sivua

En ole aikaisemmin huomannut Seppo Jokisen käyttäneen romaaneissaan ’alter egoaan’ – tapaa, minkä Alfred Hitchcock’n teki tunnetuksi ohjaajana. Hänen elokuvansa eivät ainakaan minulle edes alkaneet ennen kuin olin nähnyt sekunnin tai vain välähdyksen hänestä itsestään. Jokisen ’alter ego’ välähtää Mustat sydämet -romaanissa sivulla 247 yhden virkkeen pitui­sena.

”Kirjastoon piti kulkea ulkokautta. Tila ei ollut iso, mutta sitäkin tehokkaammin käytetty. Kirjat olivat suomenkielisiä. Koskinen tarkasteli niiden selkämyksiä ja löysi pitkän rivin tutun tamperelaisdekkaristin teoksia, saman joka aina silloin tällöin kyseli häneltä asiantuntijaneu­voja uutta kirjaa viimeistellessään.

Kappale on hauska yksityiskohta Jokisen ns. australialaisdekkarissa, missä komisario Kos­kinen työtovereineen maratonin jäl­keen ajautuu selvittelemään salaperäisesti kuolleen miehen ja kadonneen tytön tapausta. Molemmat olivat suomalaisia, ja myös tapahtumat keskittyvät muutama vuosikym­men aikaisemmin viiden viikon merimatkan taakse siirtyneiden suoma­laisten pariin. 

Mustat sydämet etenee Jokisen laittaessa tyypilliseen tapaansa Koskisen keskustelemaan, pohtimaan ja päättelemään. Missään hänen aikaisemmassa romaanissaan en ole kohdannut yhtä hyytävää jännitystä kuin tässä muutamaan otteeseen.

Tapahtumat alkavat, kun Koskinen kahden kumppaninsa, Havian ja Havakaisen, kanssa lähestyi maalia viimeiset voiman rippeensä peliin pistäen. ”Australiaan oli lähtenyt Tampe­reeen poliisilaitokselta lähtenyt neljän maratoonarin joukko. Koskinen, Havia ja Havakainen olivat yli viisikymppisiä äijänköriläitä kaikki, fyysisesti parhaat vuotensa ohittaneet mutta psyykkisesti sitäkin sitkeämpiä ja taktisesti taitavampia. Porukan ainoalla naisella Anni Kan­nisella oli ikää puolta vähemmän." Hän oli saapunut maaliin jo tuntia aikaisemmin.

Niin… maalia lähestyessään he kuulivat selvällä suomenkielellä huudon: ”Auttakaa mi­nua! Kyse on ihmisen elämästä.”

Nykyisellä skypejen aikakaudella välimatka Australian ja Tampereen välillä kutistuu lähes olemattomiin, ja pääjuonen ohella seurataan myös nuorukaisen veristä pahoinpitelyä sekä edellisten läheisen työtoverin ri­kosylikonstaapeli Ulla Lundelinin tyttären katoamista. Mara­tonnelikko ei näihin selvittelyihin osallistu, mutta Lundelinilla on ratkaiseva osa Australian tapahtumien selvittämisestä.

Aikaisempien Koskis-romaanien tapaan komisariolle itselleen pohdittavaa antavat henki­lökohtaiset ihmissuhteet, ja Ullan tyttären katoamisestakin jää vielä kerrottavaa ilmeisesti taas vuo­den päästä ilmestyvään Jokisen seuraavaan romaaniin. Oman mielenkiintonsa tulevaisuudesta antaa arvailu, mihin suuntaan Koskisen seurusteluasiat ovat menossa.

    MATTI

KIRJASTA MUUALLA:

Kirsin kirjanurkka: "Kirjan asetelmaa päähenkilökin pohdiskelee moneen kertaan. Turistilla ei ole vieraassa maassa poliisin oikeuksia..."
Lukemattomia kirjoja: "Nyt on taas edessä pitkä vuosi ennen kuin seuraava Koskis-dekkari ilmestyy!"

Vihan sukua

    SEPPO JOKINEN

Crime Time, 2014, 340 sivua

Seppo Jokisen uuden kirjan Mustat sydämet ilmaantuessa kaupan kautta lukemattomien eli ei-luettujen kirjojeni joukkoon astuin jälleen komisario Koskisen miinaan. Pari vuotta sitten luin tai kuuntelin koko Jokisen siihen astisen Koskis-sarjan ja kuvittelin sen jo riittävän. Miten ollakaan, kaupan kirjapöydällä loisti alennuslappu hänen edellisestä kirjastaan: 10e. Vihan sukua siirtyi ostoskärryyn. Kotona saman kirjan musta selkä osui silmiin puoli metriä jatkuvassa käytössä olevan läppärin yläpuolella. Nyt niitä on siis kaksi, tuskin kuitenkaan luen molempia.

Jokisen rikosromaaneille ominaista on niiden helppolukuisuus. Siitä huolimatta, että ker­ronta perustuu pitkälti sitaatteihin eli henkilöiden välisiin keskusteluihin, tapahtumat ja juoni etenevät sujuvasti. Kenties juuri tästä syystä lukijakin asettuu Tampereen poliisitalo Sorin väkivaltajaoksen työ- ja kokoushuoneisiin seuraamaan tutkinnan sujumista, olemaan itse mukana.
  Vihan sukua -romaanissa komisario Koskinen joutuu tutkimaan Messukylässä tapahtu­nutta räjähdystä, mikä suisti junan raiteiltaan ja aiheutti useiden matkustajien kuoleman ja loukkaantumisen. Suojelupoliisi luokitteli räjähdyksen terroriteoksi ja otti tutkimuksen itsel­leen. Kaikki ei kuitenkaan ollut miltä näytti, ja Koskinen joutui paitsi tutkimaan tapausta ikään kuin sivuraiteelta myös jatkuvaan kädenvääntöön Supon aluepäällikön kanssa.

Sen enempää kirjasta paljastamatta vakuutan, että se on jälleen taattua ja turvallista Jokista. Hänen uusimpansa eli Mustat sydämet odottaa vuoroaan pöydän kulmalla.

    MATTI

   KIRJASTA MUUALLA:

   Kirsin kirjanurkka: "...kahdeksastoista Koskis-dekkari Vihan sukua on vielä paljon parempi. Ehdottomasti paras tähänastisista! Eikä se muuten ole aivan vähän." 
   Lukutuulia: "...ei voi kuin ihmetellä, miten Seppo Jokinen onnistuu kerta toisensa jälkeen viihdyttämään ja koukuttamaan lukijansa!"
   Lukutoukan ruokalista: "Seuraavaa kirjaa odotan innolla. Joko, joko, joko!?" 

Ei mikään tavallinen Koskinen

 

SEPPO JOKINEN

Komisario Koskinen -sarja 

Karisto 1996-2010

Crime Time 2011-2014 

Tämä ja seuraava postaus ovat korjattuja ja täydennettyjä versioita syksyllä 2012 julkaisemistani kirjoituksista. Sen jälkeen Seppo Jokiselta on ilmestynyt kaksi Koskinen-sarjan rikosromaania: Vihan sukua viime vuonna, ja tänä vuonna Mustat sydämet. Syy kirjoitusten uudelleen julkaisemiseen on uuden kirjan ilmestyminen sekä Jokiselle tyypillinen ominaisuus: lukijan sitominen kirjoihinsa.
 

Seppo Jokisen Koskinen-sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt 18 dekkaria romaaneina ja yksi novellikokoelma (Lyöty mies).

Nyt kun olen lukenut tai kuunnellut ne viimeksi  ilmestynyttä (Mustat sydämet) lukuun ottamatta kaikki, minusta tuntuu, että olen kokenut paljon enemmän kuin vain luettuani kirjan tai pari joltakin kirjailijalta. Olen tehnyt sinunkaupat komisario Sakari Koskisen kanssa, päässyt seuraamaan läheltä hänen elämäänsä; työtä, perhettä, ihmissuhteita, elämänarvoja...

 Itse kirjoja ja niiden kertomaa en tässä ala esittelemään, eikä jokaisen esittely erikseen olisi mahdollistakaan.

Mutta itse kirjailija...

Ensimmäisen kirjan hän julkaisi vuonna 1996, ja on sen jälkeen työllistänyt komisario Koskista joka vuosi - siis joka ikinen vuosi. Melkoinen suoritus ja saavutus.

Kirjasarjaa lukiessa tulee mieleen, että kirjoittajan täytyy olla ammatiltaan tai koulutukseltaan huumetyöntekijä tai alkoholistien kanssa työskentelevä, tai kenties sittenkin poliisi, ja varmuudella ainakin tamperelainen.

Vain viimeinen osuu, kaikki muut arvailut menevät metsään. Jokinen kävi keskikoulun Tampereella, lähti armeijan jälkeen neljäksi vuodeksi Australiaan ja toimi ennen 2006 päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään 31 vuotta Tampereen kaupungin tietokonekeskuksessa, mm. keskuksen pääoperaattorina.

     Komisario Koskinen

Seppo Jokisen dekkarietsivä on siis Koskinen, mutta ei mikään tavallinen Koskinen. Muutaman kirjan jälkeen hän etenee komisarioksi, nimenomaan Tampereen poliisin väkivalta- eli murharyhmän johtoon.

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat eri puolille Tamperetta, pääosin Hervantaan, mihin Koskisen asuntokin oli aluksi sijoitettu. Ja kun asuu keskustan ulkopuolella, on oltava kuntoa ja kulkuneuvo. Auton hankinnassa ja pitämisessä Koskisella on vaikeuksia, mutta polkupyörä on kaikki kaikessa. Jossakin vaiheessa hän osti jopa 3000 eroa maksavan pyörän (mikä tietysti varastettiin ja löytyi lopulta Tammerkoskeen heitettynä). Muutenkin hän on intomielinen liikkuja, yllytyshulluna maratoonarina mm. osallistui työtovereitaan vastaan kilpailuun, josta työpaikalla muodostui varsinainen suksee vedonlyönteineen kaikkineen.
Avioliiton kariuduttua hän muuttaa Tampereen keskustaan näköetäisyydelle rautatiestä ja vain muutaman askelen päähän poliisitalo Sorista. Junien kulkua hän seuraa minuutin tarkkuudella, tai ajankulua junien perusteella.

Olemukseltaan hän on varsinainen nallekarhu, hidasliikkeinen, tuumaileva, mutta kovakuntoinen ja iso. Hyväntahtoinenkin hän on, vaikkakin varsinainen ihmissuhdetunari. Hän töksäyttelee, äksyileekin ja on tyly, mutta kohteen käännettyä selkänsä jo katuu itsekseen, että mitähän taas tulikin sanottua. Anteeksipyyntöä kuitenkin on turha odottaa.

Ehkä juuri nalle-ominaisuutensa takia hän kuitenkin on erityisesti naispuolisten työtovereidensa, nykyisten alaistensa, suosiossa. Hänestä pidetään, hän tekee tavallisten ihmisten lailla virheitä, mutta onnistuu poikkeuksetta korjaamaan ne.

Esimiesten kanssa välit sen sijaan ovat vähän niin ja näin, eikä avioliittokaan onnistunut – sen vaalimiseen ei tahtonut löytyä aikaa, eikä sanojakaan. Mököttäjän piirteitäkin hänessä on – varsinkin työpaikallaan Sorilla. (Soriksi kutsutaan Tampereen pääpoliisiasemaa ihan oikeasti, eli se on paikallinen kutsumanimi.)

Jokisen dekkareissa on pääjuonen lisäksi poikkeuksetta sivujuoni, useimmiten kaksikin. Kuitenkin kirjat ovat helppolukuisia; henkilöitä ei ole liikaa ja ne ovat helposti erotettavissa toisistaan. Taaksepäin selailua kirjat eivät näin ollen vaadi.

Pääosissa Jokisen dekkareissa ovat huono-osaiset, kuten vammaiset, sosiaalisesti rajoittuneet, rappioalkoholistit, huumeiden käyttäjät. Keskeisiin osiin ovat päässeet myös nuoret, nimenomaan sosiaalisesti rajoittuneet. Useissa kirjoissa vääryydet ja väkivalta kohdistuu vanhuksiin.

Mihinkään erikoisryhmiin lukijoiden ei kuitenkaan tarvitse kuulua, sillä kirjat on suunnattu jokaiselle. Erityistä moraalista sanomaa tai ravistelua niihin ei ole ympätty, mutta tarkkaan pohtimalla sellaisiakin voi löytyä, kuten kaikkien muidenkin kirjailijoiden teoksista. Koskinen-sarja on nimenomaan viihdyttävää lukemista jokamiehelle ja -naiselle.

Itse innostun oikeastaan aika harvoin minulle esitetyistä lukuvihjeistä. Jostakin syystä lukeminen on minulle niin henkilökohtainen asia, etten millään tahdo uskoa, että pitäisin juuri siitä tahi nimenomaan tästä kirjasta.

Toki muilta saamiani ihastuksiakin on ollut. Päällimmäisinä tulevat mieleen 1300-luvulla rakennetun Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkkoherrana 1500-luvulla  toimineen Balthasar Russowin elämänkerta, noin 1000-sivuinen virolaisen Jaan Krossin pääteos Uppiniskaisuuden kronikka (no, elämänkerta ja elämänkerta) sekä Stieg Larssonin Millenium-trilogia.

Oikeastaan, kun tarkemmin muistelen eli kuten sanotaan "muisti palaa pätkittäin", suositeltuja suosikkeja onkin aikamoinen kasa, mm. tämä Seppo Jokisen Koskinen-sarja.

Rikoskirjailija Seppo Jokista ei pidä sekoittaa toiseen samannimiseen kirjoittajaan. Turkulaisen pastori-terapeutin Seppo Jokisen kirjoja nimittäin esitellään joissakin myyntiluetteloissa sulassa sovussa dekkarikirjailija-Jokisen teosten kanssa. Sisällöllisesti kirjat ovat valovuoden etäisyydellä toisistaan.

    MATTI

Jokisen Koskinen-sarja

Vaikka lukeminen painuu kohdallani usein kesällä lähelle nollaa, jo elokuussa sentään jotakin tapahtu ja syyskuussa tulee luettua pari kolmekin kirjaa. Vuoden 2012 kesä oli poikkeuksellinen: Jokinen, Jokinen, Jokinen, ja pitkä rivi Koskisia, tuli meille ja asettui taloksi.

Ystäväni Maria Forssasta nimittäin viestitti tuolloin kerranneensa joutessaan SEPPO JOKISEN Komisario Koskinen -sarjaa. Kertasi (niitä Koskisia oli silloin kaikkiaan 17) ja tekaisi siinä sivussa aivan mahtavan erikoisteoksen Nukkekoti Väinölän tapaan. Viesti päättyi kannaltani kohtalokkaisiin sanoihin: ”Suosittelen, ja kannattaa aloittaa ensimmäisestä.” Lupasin kokeilla. Ainoastaan kokeilla, sillä en varsinaisesti ole mikään dekkarifani. Luen niitä ainoastaan välipaloina.

Sitä Jokisen ensimmäistä, Koskinen ja siimamies, ei ollut kirjastossa kuin äänikirjana, eikä toistakaan. Milloinkaan ennen en ollut sellaista, siis äänikirjaa, edes nähnyt, mutta nyt tartuin siihen. Istuin pöydän viereen, laitoin levyn aparaattiin ja aloin kuunnella Ola Tuomisen maagista ääntä. Vastapäätä istui Sirkka, joka ei hänkään ollut ikinä kuunnellut äänikirjoja saati lukenut dekkareita - pois se hänestä.

Siitä se alkoi, ja nopeassa tahdissa niitä oli kuunneltu viisi. Sirkka tosin lopetti kolmanteen. Kun äänikirjojen saanti kirjastosta lopahti, siirryin oikeisiin. Pian niitä oli menossa neljäs putkeen, jonkin ajan kuluttua lukujärjestykseen (jota en pidä) oli merkitty jo yhdeksän peräkkäistä, ja kirjaston varauslistalla odotti vuoroaan kaksi äänikirja-Koskista.

Niin että kiitos vaan, Maria, kirjallisesta kahleesta. Kahlasin toki hengähdystauoilla sivu sivulta Sinunkin kirjaasi, tuumin mistä aloittaisin. Kehaisin nimittäin työstäväni kirjan kaikki 36 nukkekotiin liittyvää askarteluohjetta. Vaikka tekemisessä nyt on ollut pitkä katkos, vielä en silti lupauksestani luovu. Jouduin toki heti miten myöntämään voimattomuuteni virkkaamisen ja huovutuksen kohdalla.
Lupaukseni jälkeen Maria on ennättänyt julkaista jo toisenkin kirjan, Nukkekoti Väinölän vuosi, kuuluisasta nukketalostaan.

Tässä lista kuuntelemistani ja lukemistani Seppo Jokisen ”Koskisista”:

Koskinen ja siimamies (1996, cd) 
Koskinen ja raadonsyöjä (1997, cd) 
Koskinen ja pudotuspeli (1998, cd) 
Koskinen ja taikashow (1999, MP3)
Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000, kirja) 
Hukan enkelit (2001, kirja) 
Piripolkka (2002, kirja) 
Vilpittömässä mielessä (2003, kirja)
Suurta pahaa (2004, kirja)
Sana sanaa vastaan (2005, kirja)
Hiirileikki (2006, kirja) 
Viha on paha vieras (2007, kirja) 
Kuka sellaista tekisi (2008, kirja)
Lyöty mies (2009, kirja) 
Räätälöity ratkaisu (2010, MP3) 
Ajomies (2011, kirja)
Hervantalainen (2012, kirja) 
Vihan sukua (2013, kirja)
Mustat sydämet (2014, kirja odottaa pöydälläni lukuvuoroaan)

MATTI

Talo Elben rannalla

RHIDIAN BROOK 
Otava 2014, 408 sivua 


Kirja on 1964 syntyneen kirjailija, käsikirjoittajan kolmas romaani. Se sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen jaettuun Saksaan englantilaisten sektorille Hampuriin.

    En tiedä kuinka paljon välittömästi toisen maailmansodan jälkeisistä tapahtumista Saksassa on kirjoitettu. Minä en ainakaan ole kovin paljon niihin asioihin perehtynyt. Käynti Berliinissä pari vuotta sitten avasi jonkin verran näkemystäni asioihin.

    Kirjasta saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä maan tasalle pommitettu maa aloitti jälleen nousunsa Euroopan elittiin. Ei voi kun ihmetellä, mitä yksi sukupolvi sodan jälkeen on saanut aikaan.

     Vaikka kirjan tapahtumat keskittyvät lähinnä englantilaisen everstin perheen vaiheisiin lyhyeen aikaan Hampurissa, antaa se viitteen siitä, kuinka eri sektoreilla suhtauduttiin saksalaisiin. Amerikkalaiset olivat kaikkein inhimillisimpiä ja olivat valmiimpia hävitetyn maan uuteen nousuun Venäläiset olivat taas toista ääripäätä. Ehkä heillä oli syynsäkin: valtavat ihmistappiot varsinkin Leningradin piirityksessä.

     Kirjan tapahtumat eivät ehkä ole maailmoita mullistavia, mutta mielestäni se kannattaa lukea. Ajattelemisen aihetta se ainakin antaa.

    NIILO