2. tammikuuta 2012

Hytti nro 6

Finlandia-palkinnon voittaja 2011
ROSA LIKSOM

     Jos Finlandia-palkinnon voittamisen edellytyksenä on mahdollisimman suuri määrä v- ja k-kirjaimilla alkavia sanoja ja niihin viittavien ruumiinosien käyttämisestä kirjoittaminen, Hytti nro 6 on rahansa ansainnut. Muita syitä minun oli vaikea kirjasta löytää ‒ nämä mainitut hyökkäsivät silmille ja iskostuivat tajuntaan. Mutta palkintoahan ei nyt jaettukaan kirjallisten ansioiden, vaan aivan jollakin muulla perusteella. Minulle tosin peruste jäi kertalukemisella tuntemattomaksi, ja toista lukemista ei tule.
     Ihan totta, en todellakaan ymmärrä, mitä kirjallisia ansioita Hytti nro 6 sisältää, enkä sitä kovin kauheasti ole miettinytkään pohtiessani lähinnä miksi Rosa Liksom käyttää tuollaista kieltä; rivouksia rivousten perään. Hannu Salaman Juhannustanssien aikoina tuollaisesta olisi joutunut raastupaan siveettömyydestä syytettynä.

     Mutta itse kirjaan, tai siis nimilehden mukaan ”kertomukseen”. Lienee turha enää toistaa, että se kertoo kahden ihmisen junamatkasta halki Siperian. He ovat toisilleen tuntemattomat suomalainen tyttö ja venäläinen mies ‒ näin Liksom heidät nimeää pienillä alkukirjamilla ja näin heitä puhutellaan läpi kirjan. Miehellä tosin on nimikin, mutta se esiintyy sivuilla vain kahdesti. Tyttö on nimetön ja sanaton, vain mies puhuu… latelee 184 sivun verran törkeyksiään.
     Anteeksi, ei sentään aivan jokaisella sivulla, mutta liikaa ‒ niin paljon, että ne ovat muuttuneet kirjan tarkoitukseksi. Ne purevat, kun rahaa jaetaan. Muulla sisällöllä, juonella ja sanomalla ei ole merkitystä. Palkitun valinta oli vain yhden ihmisen mielikuva kirjan ansioista. Miksi se yleensäkään näin on? Itse arvasin  jo valitsijan ja ehdokasasettelun kuulemisen jälkeen, kenet tämä valitsee. Ei siis kuka voittaa, vaan kuka valitaan.

     Mitään kaunista Liksom ei pitkästä junamatkasta löydä. Ihmiset ovat likaisia, tympeitä, pahansuopia tai suorastaan pahoja. Kylät ja kaupungit ovat saastaisia, kadut kuraisia, lattiat limaisia, iljettäviä. Ruokaa ei ole, ja se löydetty vähäkin kelpaa vain juuri ja juuri syötäväksi. Mutta vodkaa on. Pullokaupalla vodkaa, joskus pontikkaakin. Mies juo, juo ja latelee törkeyksiä, tyttö on hiljaa. Hänelle on koko kirjaan annettu vain yksi repliikki.

     Kaksi oivallista kirjallista tehokeinoa Liksom on kertomukseensa keksinyt. Toisen niistä hän tosin vesittää liiallisella käytöllä: luettelot. Aluksi sellainen tuntui hyvältä oivallukselta, viides alkoi jo ihmetyttää ja kymmenes puistattaa ‒ varsinkin se loppupuolella oleva lähes kahden sivun mittainen arvosteluryöppy Neuvostoliittoa kohtaan junan ylittäessä Mongolian rajan. Vähempikin olisi riittänyt, ainakin minulle, vaikken mikään neuvostoihailija ole milloinkaan ollutkaan. Pakko ottaa tähän katkelma:
     ”… Taakse jää Neuvostoliitto, Leninin patsaat ja muotokuvat, vesivärimaalaukset, joihin on kuvattu vaahtopäisenä myskyävän meren autioita rantoja, asentajat, öljytyöläiset, kurjat kolhoosilaiset ja kaivosmiehet, numero- ja osoitepalvelukioskit, vallankumouksen muistomerkit, tanssilavat puistoissa, vanhat pariskunnat keinumassa surumielisen valssin tahdissa karvahatut päässä, rappusluudat, eteisluudat, pirttiluudat, kamariluudat, kellariluudat, kivetysluudat, navettaluudat, latoluudat, vessaluudat, etupihaluudat, takapihaluudat, kasvimaaluudat, isoon mustaan villatakkiin kääriytyneet mummot, jne, jne…”
     No juu, esimerkissä on yhdeksän riviä kirjan sivulta. Kaikkiaan tässä nimenomaisessa luettelossa on 56 riviä tällaista kiinnostavaa luettavaa. Kuten sanoin, aluksi se tuntui hyvältä oivallukselta, mutta muuttui pian kiusalliseksi yli harpattavaksi.

     Toinen tehoste on minitarinan kertominen kahteen kertaan, vain tapahtumapaikka muutettuna. Toiseen kertaan asiaa lukiessani sivulta 142 jäi kaivelemaan, että olenko jossakin vaiheessa avannut kirjan väärästä kohdasta. Nopea selailu selvitti, että tarina kerrottiin jo sivulla 31. Minusta toisto oli hyvä keksintö. Onneksi se jäi ainoaksi, sillä uusinta olisi jälleen vesittänyt hyvän idean.

     Mutta silti, jos keksitte, miksi tämä kirja on kirjoitettu, kertokaa minullekin.

     MATTI

    PS. Katso myös alapuolella oleva HELJÄN ansiokas ja mielenkiintoinen kommentti kirjasta.

6 kommenttia:

  1. Matkustin hytissä minäkin...

    Matin kirjoitus oli niin poleeminen, että en malta olla heti "tarttumatta kynään". Matkustin hytissä eli luin kirjan joulun pyhinä.Noin puolessa välin olin kurkkua myöten, melkein oksennuksen partaalla,kieltä ja sen ns. rivouksia, joista Mattikin on pultit ottanut ja olisin ollut valmis antamaan samanlaisen tuomion.
    Sitten mietin, että haloo, taidan nyt alittaa aidan matalimmasta kohdasta,jos näen/haen lukiessani vain rivouksia, että taas se kirjoittaa noin. Ikäänkuin tuli ajatus ja ymmärrys, että kielen käytöllä, sanojen takana on merkityksiä. Sitten kun jotenkin pudotin närkästyneen moralistin silmälasini,kirjan tarina -siinä on tarina- saikin uusia, monitasoisia ja -kerroksisia ulottuvuuksia. Ja saatoin nauttia kirjailijan lähes lumoavasta, runollisesta kielestä.
    (Se täytyy kyllä sanoa, että inhoan tuota vittu-sanan runsasta viljelyä. Sitähän kuulee vielä enemmän,jos esim. matkustaa viikonloppuna junalla Hesan ja Jäken väliä.)

    Niin että kokonaisuutenaan kirjssa on mielestäni silmää hiveleviä maisema- ja tunnelmakuvauksia. Esim." Yö kiitää pimeyden halki aamuhämäräksi.Aamu karkaa uudeksi valottomaksi päiväksi." Maut ja hajut on kuvattu niin, että raaka sipuli ja viina melkein tuoksuvat tai paremminkin haisevat nenässä ja maistuvat suussa, yäk.Kuvaus on ruman kaunista, ja raakuuden takana elää herkkyys.

    Kirjan pääjuonihan on kahden toisilleen vieraan ihmisen junamatka Siperian halki Mongoliaan. Matkustajien, tytön ja miehen,matkan motiivi on kai se ikiaikainen,pako jostakin ja vapautuminen entisestä. Samasta kokemuksesta ovat meillä kirjoittaneet mm. niin Aho kuin Waltarikin. Ja kuten niissä, myöskään tässä matka ei vapauta, mutta voi auttaa palaamaan.

    Ja onhan tässä pääjuonen sisään upotettu myös hienoviritteisiä sivujuonia, rakkaustarinasta alkaen.

    Sitten on tietysti kokonaan oma juttunsa tuo Finlandia -palkinnon jakoperuste. En usko, että on ikinä mahdollista löytää millään perusteilla absoluuttisesti parasta kirjaa.
    Se että Liksom voitti Finlandian, ei kai yllättänyt ketään. Luin jostain,että Hytti nro 6 oli jopa vedonlyöjien suosikki.

    Yksi syy tään kirjan kirjoittamiseen voisi olla vaikka tämä jostain kirja-arvioinnista lukemani: "RosaLiksomin romaani lentää menneen Neuvostoliiton yllä kuin sankarilentäjä itse. Se uppoaa sisuskalujaan myöten menneen maailman arkeen ja kuiskaa sieltä hellät jäähyväiset oudolle jättiläiselle.".

    Tunnen tosi huonosti Rosa Liksomin aikaisempaa tuotantoa, vain yhden novellikokoelman olen lukenut aikaismmin. Saapa nähdä, hieman kiinnostaa lukea vielä jotain.

    /heljä

    VastaaPoista
  2. Nyt kun luin kolmanteen kertaan Heljän kommentin Hytistä ja neljänteen kertaan oman kirjoitukseni, en voi kiistää yhtymäkohtia Heljän lieventävien näkemysten ja kirjan tekstin välillä. Täytyy ilmeisesti vastoin lupaustani lukaista kirja uudelleen, ainakin kahlaamalla. Saattaa sieltä tosiaan löytyä kirjallisia ansioitakin.
    Toisin sanoen luin alusta loppuun päässäni nuo Heljän mainitsemat "närkästyneen moralistin silmälasini".

    Myönnän, että asetuin poikkiteloin kokonaisuuden kanssa, enkä osannut asennoitua kirjan tekstiin avoimin mielin yhä uudelleen toistuvien ruokottomuuksien seassa. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, miksi sitä työnnettiin lukijalle suut ja silmät täyteen. Ja itse asiasta, eihän naiselle puhuta noin, ei tuntemattomille, ei edes osapäivätuttaville, ei kenellekään. Tuollainen kielenkäyttö, niin kirjailijalta kuin venäläiseltä matkakumppaniltakin, myötäilee juuri sitä yleistynyttä junakieltä. Vai tämän ilmiönkö Liksom halusikin tuoda esille?
    Onko tässä jälleen osoitettava sormella kasvattajia? Koulua? Lasten vanhempia? Ei koulua, sillä siellä asiaan tarttuminen on auttamatta myöhäistä. Vastuussa ovat nimenomaan kodit; siellähän alkujaan kielet koulitaan temput taiotaan. (Hyppäsin kuin hyppäsinkin asian viereen.)

    MATTI

    VastaaPoista
  3. Hytti nro6 on mielestäni hyvä kirja.Ihmettelin kirjaan nuivaa suhtautumista joidenkin lukijoiden taholta. Heljän kommenttia,minä kannatan. Huomioitava,että mies oli katujen kasvatti ja sitä kieltä hän käytti,jonka oli oppinut.Tätä tarinaa Liksom tarjosi lehdistölle 70 luvulla,mutta jätettiin julkaisematta,ollen neuvosto vastainen.Venäläistä kirjallisuutta lukeneena käsitän,että ihminen kuvataan "holjaksi"luonteeksi eikä kaiken tarvitse,olla viimeisteltyä eikä tärkeää. Mies rakasti maataan,ollen isänmaallinen viimeistelyn puuttumisesta huolimatta.Lopulta tyttö kaipasi miestä,mikä Mongolian tapahtumat todistaa.

    Tarmo

    VastaaPoista
  4. Rosa Liksom: Hytti nro 6.
    Kuuntelin kirjan ja kerrankin ja yllätys, yllätys… pidin siitä (vaikka kirjoittaja oli nainen). Taidan olla paatunut, tai jotain, en huomannut kirosanoja missään vaiheessa, näin kyllä ihmisen, miehen. Jos pitäisi viitata edellisiin kommentteihin, olisin hyvin Tarmon linjoilla. Ei mies ole hyvä tai paha tai räävitön. Mies ulkoasun takana on itse asiassa kunnianmies ja hänellä on vahva itsetunto. Hänellä on myös voimakas oma, kunnioitettavakin moraalinsa joka ohjaa hänen käytöstään. Mies rakastaa naisia, on varsin huolehtivainen, mutta ei pysty hyväksymään naisten, omasta miehisestä näkökulmastaan, moraalittomuutta ja petollisuutta. Mies on katkera naisille ja hän antaa sen kuulua sekä näkyä käytöksestään, kun siihen on nyt otollinen tilaisuus. Hyttitoveri saa kyytiä vähän muidenkin ”synneistä”, sillä syyllinen per…e hän on, onhan hän nainen. Aika erikoista että nainen on voinut kirjoittaa tällaista tekstiä ja kuvailua eräästä sielunmaisemasta … ”miehestä”. Hänen on täytynyt tuntea tämä ”mies” hyvin, tai sitten hän kuvailee sisintään/itseään.
    Raameista voisi ehkä sanoa sen verran, että paikka on Neuvostoliitto, se voisi olla tälläkin hetkellä moni muukin paikka. ”Sata kansallisuutta joista yhden tuhoaminen ei meinaa yhtään mitään”. ”Raiskaus ei ole rikos”. Itse asiassa mikään ei ole rikos. Ihmiset ovat vain välineitä, eivät mitään muuta. Valta määrittelee kaiken, lakeja ei ole, koska niillä ei ole merkitystä toiminnan kannalta. Jos valta haluaa jonkun hengiltä, se ei ole ongelma, kukaan ei edes pidä sitä poikkeavana. Kyllä kymmenet miljoonat ruumiit ja vuodet ovat kansan koulineet. Ei ole moraalia… missään, on vain yksilöitä jotka pyrkivät pysymään hengissä ja vahvemmat (/moraalisemmat?) jos siihen on varaa, tulemaan toimeen itsensä kanssa… paskan keskellä.
    Tyttöä hieman ihmettelen, ellei typerä, niin varsin itse tuhoinen, tai ehkä nimenomaan sitä. Heikkoutena voisi kirjasta mainita tunnelmakuvailujen epäloogisuuden. Rimpsut/kuvailut onnahtivat järjestelmällisesti, jokin kohta ei pitänyt ”paikkaansa”, ei kuulunut kuvaan. Asia ei vain ole niin tai sitä ei voi sanoa niin. Ehkä tämä löysyys, raakilemaisuus tällä kohdin olikin tehokeino… tekijänsä puumerkki. Oliko Hytti nro 6. hyvä kirja? Oli se. Naisen kirjoittamaksi se oli erittäin hyvä kirja… minun mielestäni.

    VastaaPoista
  5. Hytti nro 6:n väheksyville kommentoijille. Liksom on kirjoittanut loistavan kirjan. Ihmettelen sen saamaa vähäistä julkisuutta.

    Samuli naiskäsityksineen on tois´aikaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jos mielipiteensä olisivat edes provoilua mutta hemmo tuntuu olevan tosissaan.

    jukka s.

    VastaaPoista
  6. Haloo, täällä puhuu vanha sovinisti, mutta vaikka olenkin vanha sovinisti en minä sokea ole mulla tavaoin kuin silmistäni. Niin,
    Matin kanssa ole täysin samaa mieltä, tylsää luettavaa. Kun nainen tekee jotakin, jos se sitten sattuu olemaan muuttumaton punkkaritytön hupakko vieä vahoilla päiviläänkin,eikä vielläkään ole antanut periksi olla nainen,vaan kiroilemalla ja mesoomalla pyrkii todistaa tasa-arvoista vapauttaan, olemalla milloin mikäkin domani kulkuri, taikka rentto jätkä, niin julkea kuin ymåäristö vain sallii,taikka sitten rakkaulurituksiaan kirjoiteleva tytön hupakko, yhtä ja samaa, nainen on vain nainen, eikä se siitä taudistaan näyttelemällä parane.

    VastaaPoista