Ikivireä Ruohometsän kansa

RICHARD ADAMS

WSOY 1975, 414 sivua

Ruohometsän kansan ensipainos julkaistiin Englannissa 41 vuotta sitten. Omasta sen lukemisestani arvioin nyt kuluneen kolmisenkymmentä vuotta.

Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa, kun Richard Adams kertoili kanitarinoitaan kahdelle tyttärelleen ja nämä patistelivat isäänsä kirjoittamaan tarinat kirjaksi.

Oma ensimmäinen kohtaamiseni näiden kanien kanssa kannattaa mainita erityisesti siksi, että siinäkin patistelijana oli tyttönen, noin kymmenen ikäinen, tähänkin blogiin kirjoittavan Niilon Katja-tytär. Hänen syntyessään vuonna 1973 Adams oli juuri saanut uunituoreena tämän esikoiskirjansa painosta.

Mikähän satukirja lienee, arvelin aloittaessani Katjan mieliksi Ruohometsän kansan vaiheiden seuraamisen, mutta nopeasti nämä pitkäkorvaiset kansalaiset ja tapahtumat sieppasivat minut mukaansa.

Vilkaistessani kirjailijan tietoja netistä, silmiini osui arvostelu, missä hänen bestselleristään käytettiin nimeä ”Kanikirja” - ihan isolla alkukirjaimella. Voi olla, että tällainen nimittely on hauska joidenkin mielestä, mutta minusta näin hyvästä kirjasta, ja näin hyvännimisestä kirjasta, joku Kanikirja kuulostaa suorastaan halventavalta. Eikä sitä muuta miksikään se, että tämä kriitikko kehui kirjan – sanoi jopa yhdeksi parhaista lukemistaan.

Kanikirjaksi nimittely toki sopisi Ruohometsän kansa -nimisen teoksen työnimeksi, jos sitä käyttäisi kirjailija itse. Kirjahan kertoo villikaneista. Ne muodostavat yhteiskuntia, niillä on nimet, ne puhuvat omaa kieltään, jonka kirjailija on tulkannut meille ymmärrettäväksi.  Kirjan ”henkilöillä” on runsaasti muitakin ihmismäisiä ominaisuuksia, mutta kirjailija on pitäytynyt tiukasti pitämään ne kaneina, villikaneina. Niitä ahdistelevat niin pedot kuin ihmiset, ne taistelevat vallasta ihmisten tavoin, niillä on omat laumanjohtajansa ja arvoasteikkonsa kuten kaikilla eläimillä – ainakin melkein kaikilla. Ne kaivavat kuin kaniinit, syövät kuin kaniinit, pelkäävät ja pakenevat, nukkuvat, seuraavat omaa päivänkiertoaan ja ajattelevat. Viime mainittuun villikaniinit luonnossa ehkä eivät kuitenkaan kykene, vaan niitä ohjailee vaisto ja takakäpälillä tapahtuva rummutus.

Ruohometsän kansaa on sanottu myös fantasia-sankaritarinaksi, klassiseksi sellaiseksi, paitsi että pääosissa on ryhmä villikaneja, jotka elävät omassa luonnollisessa ympäristössään, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä (Lapine), sananlaskuja, runoutta ja mytologiaa.

Kirja oli Richard Adamsin ensimmäinen romaani. Siitä tuli myös hänen ylivoimaisesti menestynein kirjansa, vaikka sen saamisessa julkaistuksi oli suuria vaikeuksia. Kustantamot hylkäsivät sen peräti 13 kertaa ennenkuin yhden miehen, Rex Collingsin yritys otti sen julkaistavakseen. Collings itse arveli itseään hulluksi hyväksyessään oudon kirjailijan oudon mutta ”häikäisen rohkean ja intuitiivisen” kirjan, minkä Lontoon suuret kustantamot olivat kerta toisensa perään hylänneet. Julkaisemisen jälkeen kirjan suosio ei ole vuosikymmentenkään kuluessa hiipunut, vaan siitä on tullut bestseller.

Lähes 25 vuotta myöhemmin Adams kirjoitti menestysromaanilleen jatko-osan Ruohometsän tarinoita. Se on novellikokoelma, eikä ole saavuttanut suosiota lukijoiden keskuudessa.

Ruohometsän kansan on suomentanut arvostettu kääntäjä Kersti Juva. Itse kirjan arvostuksesta ja vuosikymmenien kestävyydestä kertoo myös se, että suomennoksesta on kutakuinkin suurennuslasin kanssa etsitty lapsukset ja virheet, ja ne on luetteloitu. Minua ne eivät ole kummallakaan lukukerralla tippaakaan häirinneet, enkä usko että montaa muutakaan. Hyvin harva nimittäin lukee sekä alkuteoksen että käännöksen.

Kertomus alkaa rauhanomaisen Sandlefordin kaniyhteisön ”näkijän”, johtajakani Pähkinän pienikokoisen veljen Viikan vaistotessa vaaran ja vaatiessa yhteisön pikaista muuttoa pois asuinalueeltaan. Osa yhteisöstä seuraa johtajaansa ja tämän oikeana kätenä toimivaa voimakasta upseerikani Isopäätä.

Pian uutta asuinseutua etsivä kaniiniryhmä houkutellaan ihmisten verottaman naapuriyhteisön vieraiksi, mutta yhteisön hyväksymän alistuneen tilanteen toteamisen jälkeen matka jatkuu.

Viimeistään kirjan pääjakso, väkivaltaisen kenraali Ratamon johtamaan yhteisöön joutuminen, tapahtumat siellä ja vapautumisen vaiheet, saavat lukijan aprikoimaan muuttuisivatko asenteet, käyttäytyminen ja seuraukset lainkaan, jos kirjan ”henkilöt” eivät olisikaan kaniineita vaan ihmisiä.

Kirjastossa Ruohometsän kansa on luokiteltu nuorisokirjaksi. Tässä olen melko jyrkästi eri mieltä. Uskallan väittää kirjan puhuttelevan huomattavasti enemmän aikuisia kuin nykyajan tekniikan mukanaan tuomiin sotiin ja avaruustaisteluihin kiinnittyneitä nuoria.

Aivan varauksetonta hyväksyntää kirja ei kriitikoilta ja kirjabloggareilta ole saanut. En tiedä, onko syynä joidenkin mielestä kaniyhteisön jäsenien eli ruohometsän kansan liiallinen inhimillisyys, ihmismäisyys. Pakottaako kirja meidät katsomaan peiliin, niin yksilöinä, yhteisön jäseninä kuin kokonaisena ihmiskuntana?

   MATTI