Tuokio tuulessa

ANDRÉ BRINK

WSOY 1996 (7. painos), 350 sivua

Tuokio Tuulessa oli Myllytien lukupiirin syyskauden avauskirja. Se on André Brinkin kolmas romaani eli aivan alkupäästä (1976). Sen jälkeen hän on kirjoittanut niitä parisenkymmentä.

Brink aloitti kirjailijan uransa kirjoittamalla afrikaansin kielellä, mutta kirjat käsittelivät rotuerottelua ja ne joutuivat Etelä-Afrikan hallituksen sensuurin käsiin. Hänen toinen romaaninsa, Katson pimeään (1973), oli ensimmäinen hallituksen kieltämä kirja. Sen Brink käänsi itse englannin kielelle ja on sen jälkeen kirjoittanut kirjansa samanaikaisesti molemmilla em. kielillä.

Koska Tuokio tuulessa on ainoa lukemani Brinkin kirja, en osaa arvioida, kuinka voimakkaasti se ottaa kantaa rotusortoon hänen muihin kirjoihinsa verrattuna. Läpi kirjan on olemassa vain valkoinen nainen ja musta mies sekä heidän keskinäinen – milloin horjuva ja ennakkoluuloinen, milloin horjumaton luottamuksensa – ja rakkautensa. Miten ne saattavat nämä kaksi turvalliseen kotisatamaan, jää lukijan arvoitavaksi. Kirja on heidän pelastautumistarinansa. Ihmisten eriarvoisuus, lähtökohdista ja ihonväristä riippuen, kulkee kerronnassa mukana alusta loppuun.

Kirja on ruotsalaisen tutkimusmatkailijan Erik Alexis Larssonin vaimon Elisabethin ja mustan orjan, hottentottimiehen Adam Mantoorin rakkaustarina.

Seitsemännessä painoksessa (1996) olevassa perusteellisessa esipuheessaan Rauno Velling on luokitellut kirjan historialliseksi romaaniksi. Samoin on tehnyt kirjailija itse alkuluvussaan, missä hän heti ensimmäisissä sanoissaan kysyy: Keitä he olivat? Ja vastaa itse: Heidän nimensä tiedetään – Adam Mantoor ja Elisabeth Larsson, ja jonkin verran heidän historiastaan on tallennettu.

Pian hän toteaa myös, että kertomuksesta ”historian kuori on kaavittava pois”. Sen hän tekeekin ja siirtyy sen jälkeen seuraamaan näiden kahden erilaisen ja erilaisista lähtökohdista olevan ihmisen kohtaloa. Tapahtumat ajoittuvat niinkin kauas menneisyyteen kuin vuosille 1749-1751.

Elisabeth lähtee nuorena vastavihittynä vaimona miehensä mukaan tämän tutkimusmatkalle syvälle tuntemattomille takamaille Etelä-Afrikassa. Totta vai tarua, dokumentoitu tai ei, kirjailija kertoo nuorikon pitäneen aluksi matkaa mielenkiintoisena, mutta pian se muuttui hänelle ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömän tympäiseväksi.

Hänen miehensä omisti kaiken aikansa ja huomionsa kuumeiselle tieteelliselle työlleen. Jälleen kerran hän lähti leiristä tutkimuksilleen hieman etäämmäksi, eikä enää palannut. Myöhemmin hänet löydettiin autiomaasta kuolleena, ilmeisesti eksyneenä ja nääntyneenä.

Tuokio tuulessa kertoo Elisabethin ja orja Adamin pitkästä vaelluksesta halki aavikoiden ja erämaiden kohti kotia, kohti pelastusta. Kuivan Afrikan luonto ja olosuhteet kuvaillaan mieleenpainuvasti.

Usein mieleen nousee kysymys, missä ovat ihmisen kestokyvyn rajat. Kauanko me pystymme vaeltamaan varjottomassa auringonpaahteessa juomatta ja syömättä? Kestämmekö me todella sitä päiväkausia, viikkokausia? Kirjaa lukiessa tulee muutaman kerran mieleen: Ei voi olla totta! Lukijan on siis pääteltävä itselleen, kuinka paljon kirja on romaani ja kuinka paljon dokumentti. Minulta se jäi ratkaisematta.

Jossakin puolivälin jälkeen kertomus alkoi toistaa itseään; taas sama jano, sama ruuan puute, sama sietämätön kuumuus, paahtava aurinko, samankaltainen viime hetken selviytyminen.

Tavoite on kuitenkin selvä: Kapiin, kotiin. Sinne pääsemiseksi taistellaan, kärsitään ja uhraudutaan. Kuten sanoin, loppuratkaisu jää lukijan itsensä arvioitavaksi.

MATTI

Lue myös oheinen kirjoitukseni André Brinkistä, kahdella kielellä kirjoittajasta, jonka oma elämäkin olisi ainakin yhden kirjan arvoinen.

–  –  –