KJELL WESTÖOtava 2013, 334 sivua.
Kangastus pitänee luokitella dekkariksi. En ole pitkään lukenut dekkareita, mutta muistelen, että niissä tapahtui jossain vaiheessa murha, useimmin lopussa.
Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1938. Tuo vuosikymmen niin Suomen kuin koko maailmankin historiassa on yksi merkillisimmistä. Suomessa vuosikymmenen alun lamasta ja kieltolaista selvittyä elettiin varsin iloista ja huoletonta aikaa, joka sitten päättyi sodan kurimukseen.
Westön kirja tuo mieleen monia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ystäväporukan kuukausikokouksista käy ilmi, kuinka ihminen uskoo siihen, mitä haluaa uskoa. Koulutuksensa perusteella ystäväporukka täytyy lukea valistuneeseen eliittiin.
Heidän kauttaan Westö tuo hyvin esille sen, mikä oli myös ilmeinen todellisuus. Suomessakaan osa eliitistä ei nähnyt Hitlerin touhuissa mitään pelottavaa ja he ummistivat silmänsä hänen rodunjalostusopiltaan. Juutalaisvainojen järjettömyydessään olisi pitänyt avata viimeistään ihmisten silmät, mutta kun ei niin ei.
Yhtä järjettömiä olivat veli Stalininkin vainot. Suomen onneksi hän vainojensa ohella tapatti kenraalinsa ja etevimmät upseerinsa. Muutenhan meillä olisi viime sodissa käynyt vielä huonommin.
Kirjassa käy myös hyvin ilmi, kuinka syvä kuilu oli vielä tuolloin johtajien ja työväen välillä. Työväki oli välttämätön paha. Heitä voi käsitellä niin kuin huvittaa. Poikkeuksiakin tietysti oli. Tuli mieleeni maamme viimeinen todellinen patruuna, Valkeakosken Juuso Walden. Aatos Erkko olisi voinut kohota asemansa ja varakkuudensa puolesta tähän kaartiin, mutta hän halusi eristäytyä omaan maailmaansa.
Tätä päivää ajatellen tuo sotaa edeltänyt vuosikymmen oli johtajien kulta-aikaa. Muutama tunti työpaikalla ja sitten pitkä lounas, jonka jälkeen pistäytyminen työpaikalla, jos pää oli sen verran selvä. Monesti taisivat lounas ja työpäivä päättyä yhtä aikaa.
Kirjassa palataan sisällissodan jälkimaininkeihin. Ne eivät olleet kunnian vuosia valkoiselle osapuolelle. Sota ja viha raaistaa. Jotenkin vain tuntuu käsittämättömälle se kohtelu, jonka punaisten puolella taistelleet ja heitä jotenkin tukeneet saivat kokea. Hyvin monet heistä eivät halunneet aseellista yhteenottoa. Heitä johdettiin harhaan ja he vain ajautuivat mukaan kohtalokkain seurauksin. Tässä asiassa maailma ei ole oppinut mitään. Eipä taida olla juuri uutislähetystä, jossa ei kerrottaisi jossakin päin maailmaa käynnissä olevasta sisällisodasta.
Pieni yksityiskohta maailman muutoksesta sisältyy ravintolaelämään, johon kirjassa viitataan. Vielä kuusikymmentäluvulla naisporukalla, saatikka yksinäisellä naisella, ei ollut mitään asiaa illalla ravintolaan tanssimaan. Piti olla jonkinlainen miehenretale kavaljeerina. Jos joku yksinäinen hameniekka pääsi livahtamaan ravintolan puolelle, sai hän välittömästi kevytkenkäisen naisen leiman.
Toinen mielenkiintoinen pikku yksityiskohta oli Olympiastadionin vihkiäiskilpailujen satasen tulokset. Oliko kirjailijan vapautta? Uskomatonta, jos niin on meilläkin tapahtunut.
Jos nyt jotakin toivomista kirjan suhteen esittää, olisin karsinut jonkun verran näistä toverusten kuukausikokouksista.
Lukiessa tuli jonkun kerran mielleen, pitäisikö ottaa esille Helsingin kartta ja katsella tapahtumien paikkoja. En kuitenkaan viitsinyt. Vaikka en Helsinkiä kovin hyvin tunne, oli minulla jonkinlainen aavistus missä mennään.
Summa summarun. Ihan luettava ja jopa mielenkiintoinen kirja.
NIILO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti