HEIKKI HIETAMIES
Otava 1991, 175 sivua
Heikki
Hietamiehen Koiran yössä ja Tuomas Kyrön
mielensä pahoittajissa olevia yhtymäkohtia ei voi olla huomaamatta. Varsinkin
viimeisen pahoittajan Ilosia aikoja
kohdalla tuli tunne, että romaaneissahan kerrotaan veljeksistä.
Yhtäläisyydet ovat havaittavissa päähenkilöiden ”Minä” elämän asenteessa ja pohdinnoissa, joiden esitystyylikin on samankaltainen. Selkeimmin yhtäläisyydet esiintyvät suhtautumisessa kunnan tarjoamaan kotiapuun ja kotiavustajiin, se kirjoissa on likimain yksi yhteen, samoin molempien siirtymisessä omasta talosta keskustan kerrostaloasukkaaksi.
Koiran yö ilmestyi 13 vuotta sitten, mutta peilaa erinomaisesti nykyistä elämänmenoa. Vanha oman pojan lattiaan lyömä ja siihen jättämä päähenkilö yrittää hinautua kohti ovea ja elämän jatkumista. Siinä jatkoaikaa tavoitellessaan hän kertaa elämänsä vaiheita suhtautuen asioihin mielensä pahoittajan tavoin; kaikki järjestyy, kunhan ottaa asiat asioina niitä mutkistamatta.
Elämänmeno ajoittuu osin sotien väliseen ja osin sodan jälkeiseen aikaan. Tapahtumat kipeissä perheen sisäisissä ongelmissa eivät saa lukijaa tuntemaan Kyrön käsitettä ”ilosia aikoja”, vaan päinvastoin. Oman avioliiton arki varsinkin nuoruudessa ja miehuuden vuosina sekä vaimon Ellin ymmärtäväinen suhtautuminen heidän pääkaupungissa ”opiskelevaan” hulttiopoikaansa ovat puhuttelevaa luettavaa.
Tapahtumat sijoittuvat pääosin Imatran seudun paperitehtaiden muodostamaan elinympäristöön. Tämän kaltainen yhteisö ja eläminen siinähän nyky-Suomessa on niin sanottu katoava luonnonvara.
Päähenkilö ”Minä” seuraa pian päättymässä olevaa elämäänsä perheen, ystävien, kavereiden ja työyhteisön parissa. Punaisena lankana läpi kirjan kulkee kysymys, onko heidän hulttiopoikansa sittenkään hänen vaiko Ekin, hänen nuoruutensa parhaan ystävän, joka ei voinut nyt ojentaa hänelle kättään ja auttaa ylös lattialta, vaan sanoi, ettei voinut tulla, kun oli keskeltä poikki eli oli kaatunut sodassa.
Kirja päättyy puhuttelevasti kappaleeseen:
”Yläkerran neidin koira alkoi haukkua. En minä ollut koskaan kuullut sen tähän aikaan haukkuvan. Sillä on varmasti jokin hätä, ei se muuten haukkuisi. Sitten se alkoi uikuttaa, se helvetin nainen lyö sitä. Ei sellaisilla ihmisillä pitäisi olla koiraa. Ei niitä saa lyödä.”
Ei saa lyödä koiraa! Näin siis tuumi viimeisillä voimillaan oman poikansa maahan lyömä ja siihen jättämä mies, joka siinä maatessaan uskoi, että kyllä Eki kohta tulee ja auttaa hänet ylös, sillä Ekihän oli hänen paras kaverinsa, eikä sellaisia ihmisillä ole eläessään kuin yksi.
Yhtäläisyydet ovat havaittavissa päähenkilöiden ”Minä” elämän asenteessa ja pohdinnoissa, joiden esitystyylikin on samankaltainen. Selkeimmin yhtäläisyydet esiintyvät suhtautumisessa kunnan tarjoamaan kotiapuun ja kotiavustajiin, se kirjoissa on likimain yksi yhteen, samoin molempien siirtymisessä omasta talosta keskustan kerrostaloasukkaaksi.
Koiran yö ilmestyi 13 vuotta sitten, mutta peilaa erinomaisesti nykyistä elämänmenoa. Vanha oman pojan lattiaan lyömä ja siihen jättämä päähenkilö yrittää hinautua kohti ovea ja elämän jatkumista. Siinä jatkoaikaa tavoitellessaan hän kertaa elämänsä vaiheita suhtautuen asioihin mielensä pahoittajan tavoin; kaikki järjestyy, kunhan ottaa asiat asioina niitä mutkistamatta.
Elämänmeno ajoittuu osin sotien väliseen ja osin sodan jälkeiseen aikaan. Tapahtumat kipeissä perheen sisäisissä ongelmissa eivät saa lukijaa tuntemaan Kyrön käsitettä ”ilosia aikoja”, vaan päinvastoin. Oman avioliiton arki varsinkin nuoruudessa ja miehuuden vuosina sekä vaimon Ellin ymmärtäväinen suhtautuminen heidän pääkaupungissa ”opiskelevaan” hulttiopoikaansa ovat puhuttelevaa luettavaa.
Tapahtumat sijoittuvat pääosin Imatran seudun paperitehtaiden muodostamaan elinympäristöön. Tämän kaltainen yhteisö ja eläminen siinähän nyky-Suomessa on niin sanottu katoava luonnonvara.
Päähenkilö ”Minä” seuraa pian päättymässä olevaa elämäänsä perheen, ystävien, kavereiden ja työyhteisön parissa. Punaisena lankana läpi kirjan kulkee kysymys, onko heidän hulttiopoikansa sittenkään hänen vaiko Ekin, hänen nuoruutensa parhaan ystävän, joka ei voinut nyt ojentaa hänelle kättään ja auttaa ylös lattialta, vaan sanoi, ettei voinut tulla, kun oli keskeltä poikki eli oli kaatunut sodassa.
Kirja päättyy puhuttelevasti kappaleeseen:
”Yläkerran neidin koira alkoi haukkua. En minä ollut koskaan kuullut sen tähän aikaan haukkuvan. Sillä on varmasti jokin hätä, ei se muuten haukkuisi. Sitten se alkoi uikuttaa, se helvetin nainen lyö sitä. Ei sellaisilla ihmisillä pitäisi olla koiraa. Ei niitä saa lyödä.”
Ei saa lyödä koiraa! Näin siis tuumi viimeisillä voimillaan oman poikansa maahan lyömä ja siihen jättämä mies, joka siinä maatessaan uskoi, että kyllä Eki kohta tulee ja auttaa hänet ylös, sillä Ekihän oli hänen paras kaverinsa, eikä sellaisia ihmisillä ole eläessään kuin yksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti