Suomen lähihistoriaa

Valtataistelu 
JARMO KORHONEN
Tammi 2015, 624 sivua

    Keskustan entisen puoluesihteerin kirjan alaotsikko "Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit" ei täysin vastaa kirjan sisältöä, vaikka sitäkin kirjassa käsitellään. Päähenkilö on kuitenkin Urho Kekkonen ja varsinkin hänen toimintansa ongelman nimeltä Ahti Karjalainen suhteen. Ongelman nimi, kuten kaikki lehtensä lukeneet hyvin tietävät, oli alkoholismi, vaikka tavalliselta kansalta siihen aikaan salattiinkin paljon asioita.
    Pyrkimys ja kiintymys valtaan ei jättänyt Ahtia rauhaan, vaan presidentin virka UKK:n jälkeen ajoi häntä sitkeästi eteenpäin. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin päästä "kalifiksi kalifin paikalle.", ja tässä taistelussa olivat apuna "tietäjät itäiseltä maalta. UKK ei tästä tietenkään tykännyt; Suomi ei olisi pärjännyt, jos hän itse ei ollut "puikoissa".
    Ehkä tämä oli yksi syy Ahdin alkoholismiin.1970-luvun puolivälin jälkeen alkoi maaliviiva lähestyä Urhoa kiihtyvää vauhtia, vaikka presidentin läheiset virkamiehet ja muut, jotka asiat tiesivät, parhaansa mukaan pyrkivät ne salaamaan. Herran pelko oli niin suuri, että lääkäritkin pyyhkivät lääkärinvalalla...! (Mitähän siinä valassa tallaisesta tapauksesta sanotaan?)

     Korhonen menee mielestäni liiallisuuksiin, kun hän palaa UKK:n ja AK:n erimielisyyksiin turhan useasti.
     Seuraava taistelu alkaa, kun eri piirit tajuavat, että UKK:n tarina on pian lopussa. Itäiset tietäjät ajavat sitkeästi Ahti-nimisellä ratsulla, samoin tekevät teollisuuden johtavat herrat - heidän mielestään hyviä kauppoja tehdään itään päin ainoastaan, jos Ahti on johdossa.
    Kestustapuolueen kenttäväkikin on menettänyt uskonsa Karjalaiseen ja valitsevat ehdokkaakseen Johannes Virolaisen. NL:n suurlätystöneuvos Viktor Vladimirov omasi hyvän nenän. Hän alkoi vastoin esimiestensä ohjeita luoda hyvissä ajoin suhteita Mauno Koivistoon, niinpä hän sai myöhemmin epävirallisen "arvonimen" Koiviston kotiryssä.
     Loppuosa kirjasta käsittelee sitten Koivistoa ja "surullisen hahmon ritaria" Paavo Väyrystä ja hänen taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Korhosen kirjan alaotsikossa käyttämä sana "murskata" on pahanlaista liioittelua, ainakin jos Koiviston toimia verrataan edeltäjäänsä, liekö syynä kirjan myynnin lisääminen vai kirjailijan puoluetausta.

     Kirjan luettuani aloin miettimään, mitä muistan ja ajattelen Kekkosesta nyt. Varsinaisesti mitään järisyttävää ei kirjassa minulle ollut; yksi pieni detalji sentään: Paljastui, että kyllä Urhollekin löytyi henkilö, joka laittoi hänet "aisoihin". Arvasitte oikein, sehän oli Anita Hallama. Parkinsonin taudista kärsivä suurlähettiläs Jaakko Hallama oli ollut Moskovassa jo usean vuoden. NL oli esittänyt, että Suomi vaihtaisi lähettiläänsä, koska Hallaman puheesta ei saanut mitään selvää. UKK esitti, että Hallamat siirtyisivät Kööpenhaminaan. Anitan kommentti oli, ettei se käy päinsä. Jos joku muu alainen olisi vastaavan tempun tehnyt ,hän olisi huomannut olevansa entinen virkamies.

     Kysymykseen siitä, mitä ajattelen Kekkosesta, vastaan että parasta olivat hänen hyvät henkilökohtaiset suhteensa Hrutsheviin ja Kosyginiin, huonoa taas se, ettei hän ajoissa luopunut vallasta, kun ei enää kyennyt hallitsemaan.
    Mielestäni todella musta piste hänen urallaan oli toimiminen (käytännössä) sotasyyllisten päätuomarina. Siinä oli tuomari rosvojen asialla, ja virkansa mukaisesti isänmaansa parhaaksi toimineet tuomittiin vankilaan.Tällä teolla Kekkonen varmisti presidentin (tulevan) virkansa.
    Valtioiden päämiehet joutuvat joskus virkansa puolesta puhumaan "mitä sylki suuhun tuo". Kekkoselle tälläinen koitti 5.3.1953, kun Paasikivi oli presidentti, mutta kieltäytyi kunniasta ja delegoi tehtävän päämisterille. Kysymyksessä oli kaikkien kansojen ja lasten ystävä isä aurinkoinen ym. jne. Iosif Vissarionivits Stalin oli ns. potkaissut tyhjää niin kuin toimenpidettä kansan keskuudessa kutsutaan. Puheen voi vieläkin lukea netistä - pitää nauttia ensin pahoinvointilääkkeitä.

     ESKO