Muistin ansassa

SARA PARETSKY

WSOY 2001, 507 sivu

Kuten jo tuolla edellä kerroin Muistin ansassa piti lukea Stieg Larssonin kirjallista tuotantoa kunnioittaen. Tapaninpäivän tv-ohjelmassa kerrottiin, että häntä eivät juurikaan dekkarit kiinnostaneet, mutta jos joltakin niitä oli luettava, se joku oli mm. Sara Paretsky.

Pitihän siihen ihmeelliseen Saraan tutustua, Millennium-trilogia kun edelleen on yksi parhaista lukemistani. Piti saada tietää, mitä sen kirjoittaja lukee – jos yleensä kirjoittamiseltaan ennättää lukea mitään.

Nyt ne kaikki 507 sivua on siis luettu – jokainen niistä, vaikka välillä yksityisetsivä Victoria Warshawskin tutkimukset tuntuivat etenevän tuskastuttavan hitaasti. Voihan tällainen tunne tietenkin johtua siitäkin, että ympäristö oli sangen vieras: vakuutusliiketoiminnan liittyminen toisen maailmansodan juutalaisten kansanmurhiin eli holocaustiin (suom. holokausti), pakeneminen Englantiin ja edelleen Chicagoon, ja kun mukaan oli otettu vielä mustien orjien mahdolliset vakuutussaatavat, niiden puoltajat ja vastustajat, niihin liittyvät muutamat murhat sekä sangen kimurantit henkilösuhteet nyt ja ennen, sai otsanahka nousta toisenkin kerran ihmettelemään ja kyselemään, että mitenkä se olikaan. Ja kuka?

Ei siitä sisällöstä tämän enempää, niin monivaiheinen ja monimutkainen se on. Kaiken uhallakin on kuitenkin kerrottava, että Victoriahan lopulta vie voiton uskomattomalla päättelykyvyllään ja vauhdillaan. En muista, kuka siellä nimittikin hänet flipperinkuulaksi, osuva nimitys joka tapauksessa. Autolla ajamista, ja aina ruuhkassa, kirjassa onkin aivan ruuhkaksi asti. Niiden supistaminen olisi tiivistänyt hieman venytetyn tuntuista kerrontaa.

Myös vähempikin energiapakkauksen väsyttäminen ja nukkumisen haikaileminen yhä uudelleen ja uudelleen olisi riittänyt; väsytti, nukutti, nälkäkin oli… Mutta uskomaton meno jatkui kuin elokuvissa, ovet olivat auki kaikkialle ja vastaukset valmiina.

Kirja päättyy Lottyn omaan kertomukseen vaiheistaan ja siitä, kuka lopulta olikaan Sofie Radbuka. Ikuiseksi arvoitukseksi sen sijaan jäi, selvisikö oma rakas Morrel milloinkaan kotiin sieltä Afganistanista. Ehkä hänet oli otettukin mukaan vain tuomaan kirjaan suudelmia ja normilukijoiden vaatima annos seksiä, joten mitä väliä hänen kohtalollaan onkaan.

Kirja on omiaan niille, jotka haluavat dekkareihinsa perusteellista kerrontaa ja kuvailua.

MATTI

Tartuin Stieg Larssonin suosikkeihin

Mielipide menneestä maailmasta, haudan takaa, sai minut hakeutumaan kahden ennestään itselleni tuntemattoman dekkaristin pariin. Tapaninpäivänä silmiin osui tv-ohjelma Mysteeri nimeltään Stieg Larsson. Millenium-fani kun olen, oli pakko katsoa.

Siinä joku aikalainen, työtoveri tai ystävä kertoi, että Larsson ei ollut kiinnostunut dekkareista, nykydekkareista. Jos hän rikoskirjailijoita luki, listalla olivat Val McDermitt (skot.), Sara Paretsky (amer.) ja Minette Walters (engl.). Ensimmäistä en löytänyt suomennettuna, ja kun kielitaitoni ei riitä alkuperäisten lukemiseen, lukutuolini viereen ilmestyivät Paretkyn Muistin ansassa ja Waltersin Kameleontin varjo.

507-sivuinen Muistin ansassa (WSOY 2004) on nyt selätetty ja Kameleonti varjo (WSOY 2009, 357 siv.) avattu.

Karhun kainalossa

JUKKA TARKKA 

Otava 2012, 495 siv.

Jukka Tarkka käy tässä teoksessaan läpi suomettumisen ajan (1946-1990) historiaa ja kirjan päähenkilö on itseoikeutetusti UKK. Tiedotusvälineitä tuona aikana hyvin seuranneelle ei kirjassa ole luvassa suuria yllätyksiä, joitakin uusia yksityiskohtia tulee kyllä esiin. Muistia virkistämään tämä erittäin hyvin kirjoitettu ja sujuvalukuinen kirja on paikallaan.

   

   Kekkosta kirjailija käsittelee enimmäkseen kiltisti, pääasiassa kiitellen, mutta antaa myös joitakin moitteita, esimerkkinä ylenmääräinen nöyristely Stalinin kuoleman muistopuheessa radiossa, kun tämä sanoi Stalinia suureksi Suomen ystäväksi, jota Suomen kansa jää kiitollisena kaipaamaan

 

   Suomen itsenäisyys oli noina vuosina osittaista itsenäisyyttä. Neuvostoliitto pyrki sekaantumaan moniin asioihin ja sanelemaan, miten Suomen tuli toimia. Kaiken huippu oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Vielä 1970-luvun alussakin suurlähettiläät Beljakov ja Stepanov hääräsivät Suomen itsenäisyyden murentamiseksi taistolaisten toimiessa innokkaina avustajina.

   Stepanoviin liittyy huvittava tapaus. Hänen vaimonsa tanssiessa kadetin kanssa vaimo kysyi kadetilta puhuuko tämä venäjää. Kadetti vastasi, että hän osaa vain kolme sanaa, stoi ruki vehr. Tästähän oli tulla ulkopoliittinen skandaali. Kekkonen sanoi, että kadettia ei voi kovistella, sillä tämä saisi kansan keskuudessa sankarin maineen, sen sijaan hän läksytti puolustusvoimain komentaja Simeliuksen.

   Neuvostoliiton käskyläisjärjestöistä yksi oli Rauhanpuolustajat, jonka johtoon piti saada tunnettu kulttuurihenkilö. Kekkonen sai puhuttua hommaan kirjailija Paavo Rintalan, muutaman vuoden tehtävää hoidettuaan Rintalalta keitti ns. yli. Hän kirjoitti ystävälleen sanomalehti Kalevan toimitusjohtajalle kitkerän kirjeen, jossa nimitti Kekkosta Neuvostoliiton kenraalikuvernööriksi (vrt. Bobrikov), ja eduskunta oli ulkopoliittinen säätylaitos, jonka tehtävänä oli kumartaa kenraalikuvernööriä. Kansa oli neljä miljoonaa ilveilijää, jotka osaavat toistaa tsaarikunnan johdon ja kenraalikuvernöörin perässä tyhjiä fraaseja. (Olipas sattuvasti sanottu.)

   Rintalalla oli kuitenkin vielä sen verran tallessa herran pelkoa, että kirje jäi hänen pöytälaatikkoonsa, josta perikunta on sitä sopivasti vuotanut valituille tahoille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin voisi sanoa. Vai voisiko, kun taidetaan olla joutumassa toisen eläimen kainaloon, vai miksihän elukaksi tätä EU:ta nimittäisi.

 

ESKO

Nenäpäivä

MIKKO RIMMINEN

Teos 2010, 339 sivua

Kahdenkymmenen sivun jälkeen aloin kysellä itseltäni… Finlandia-palkinto 2010? Kuka silloin valitsikaan voittajan? Minna Joenniemi. Ai hän? Kuka Minna Joenniemi? Toimittaja ja juontaja? Ahaa? Sen jälkeen en enää kysellyt, vaan totesin ykskantaan: Vai niin.

Mieleen nousi vääjäämättä kirjasta blogiini (27.11.2011) kirjoittaneen Sadun laittamaton toteamus:

”… se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön Irman tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.”

Läheskään kaikki eivät ole samaa mieltä, eivät Sadun mutta eivät myöskään Minna Joenniemen kanssa. Itse kiikun suunnilleen puolivälissä. Ehkä olisin jättänyt kesken, ellei kirja olisi ollut seuraavassa lukupiirissä aiheena. Günter Grassin Rottarouvan jätin, vaikka olikin nobelistin kirjoittama. Hän ei kuitenkaan saanut palkintoa kirjasta vaan elämäntyöstään. Eikä Rimminen Nobelia.

Nenäpäivä on taas yksi niistä, joiden kanssa olen auttamatta myöhässä – kolmisen vuotta. Se on samalla yksi niistä, jotka jakavat mielipiteet melko suorasanaisesti pidän/en pidä -kategorioihin. Ja yksi niistä, jotka ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Eikä mitä tahansa keskustelua, vaan mielenkiintoista, niin mielenkiintoista, että sekin on antanut aiheen omaan tarkasteluunsa.

Penjami, kirjablogisti itsekin, on nimittäin selaillut muiden blogistien arvioita ja koonnut niistä katsauksen, lukijoiden paljastuksen – niinkö, joka tapauksessa yhteenvedon, oman arvionsa, kirjasta kirjoitetuista. Sanon vielä kerran: mielenkiintoista, kannattaa katsoa: Kirjablogien Nenäpäivä.

Jo bloginsa otsikossa hän toteaa, että kirja paljastaa lukijansa.

Jotenkin tuli kirjoituksen kommentteja lukiessa mieleen sellainenkin ajatus, ettei tämä Nenäpäivän riipiminen lopu ikinä. Ainakin kirja on herättänyt.

Kun Penjami siteeraa muiden kirjoituksia, minä puolestani siteeraan häntä. Vaikka en varsinaisesta olekaan Nenäpäivän (kirjan) fanittaja, tässä asiassa on helppo olla samaa mieltä:

“Tänä vuonna (2010) ei Finlandia-voittajan valinnassa mielestäni ollut epäselvyyttä. Jo pelkästään valitsijaa ajatellen (olen seurannut Runoraatia silloin tällöin) Rimminen vaikutti varmalta voittajalta. Mutta Nenäpäivän ansiotkin ovat kiistattomat.”

Hauskaa vaiko säälittävää?

Nenäpäivää voi pitää puhutteleva kirjana, jopa hauskanakin elämän suolasta ja pienistä iloista kertovana, mutta vain riippuen siitä, miltä kannalta katsoo.

Kun päähenkilö on ”poloinen”, Irma-poloinen, vähän sellainen ressukka, ovatko hänen koheltamisensa, puhua mökeltämisensä, omituisilta tuntuvat valintansa hauskoja?  Vai säälittäviä? Kirjallisesti luotuna henkilökuvana ymmärrettävää, mutta säälittävää.

Kirjan hyvyys riippuu siitä, kumman tunteen se lukijassa herättää, miltä kannalta sitä katsoo. Minä ilmoittaudun enemmän jälkimmäisen kannattajaksi.

Toinen puoli, enemmänkin, meistä lukijoista on sitä mieltä, sellaisiahan me olemme, poloisia, näinhän suuri osa meistä toimii ja käyttäytyy. Ihanko totta? Ei taitaisi yhteiskuntamme kovin vakailla jaloilla seistä, jos näin olisi. Vaan tiedä häntä, seisooko se nytkään.

Mutta ei tässä vieläkään kaikki. Meidän pienessä 12 hengen Myllytien lukupiirissämme Nenäpäivä jakoi mielipiteet kutakuinkin tasan kahtia. Toinen puoli piti päähenkilö Irmaa poloisena, eikä hänen tempauksiaan lainkaan hauskoina. Yksi jopa veti viivan koko kirjan yli: Nelonen!

Toinen puoli ymmärsi kirjaa ja ymmärsi Irmaa, yksinäistä viisikymppistä, joka etsii sisältöä elämäänsä.

   MATTI

Tuliaiset Moskovasta

MATTI RÖNKÄ

Gummerruksen äänikirja, 2009. 6 CD-levyä, noin 6 t 10 min.

Kirja 236 sivua.

Taas yksi, mikä olisi pitänyt selvitellä jo vuosia sitten: Matti Rönkä. Netin kautta mieheen tutustuessani vakuutuin siitä entistä enemmän. Eipä tule mieleen, siis ei ole vajavaisissa tiedoissani, toista yhtä palkittua suomalaista rikoskirjailijaa. Ehkä kuitenkin Mika Waltari. En viitsi niitä edes luetella Röngän palkintoja ja ansioita. Romaaneja näyttää ilmestyneen seitsemän.

Koska toiseksi viimeinen, toistaiseksi, eli Tuliaiset Moskovasta on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani kirja, siis kuuntelemani, olin kaiken aikaa vähän huuli pyöreänä. Koska en tiennyt, mikä mies on Viktor Kärppä, en osannut häntä mihinkään ja miksikään sijoittaa. En poliisiksi, en rikolliseksi, enkä tavalliseksi kansalaiseksi, en Suomen, Neuvostoliiton enkä Venäjän. Se teki tapahtumien seuraamisen hivenen hankalaksi.

Ehkä tähän sopii levykansion takakannessa oleva luonnehdinta ”Paras agentti on sellainen, joka ei itse tiedä suorittavansa tehtävää.”

Kenties minullekin siis oli parasta, etten tiennyt, mitä luin, kenestä luin ja mihin lukijana asettuisin – siis kuulijana. Olinko siis parhaassa asemassa?

Tapahtumat kirjassa kuitenkin vyöryivät eteenpäin, tai eivät oikeastaan vyöryneet, vaan kulkivat. Itse olin asettunut kuin katsomoon, odottamaan ja seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka astuu näyttämölle.

Kun ei odottanut mitään, kaikki oli uutta, oikeastaan aika jännittävää. Viktor Kärppä tapasi ihmisen ja pian toisen. Osa oli selkeästi rikollisia, osa agentteja tai etsiviä, yksi oli rakastettu ja toinen lastensa äiti. Kaikkien heidän kanssaan Viktor hallitsi tapahtumia suvereenisti.

Vaikka hän tuli eteeni juonen edetessä vähän kuin siitä kuuluisasta puskasta, tai ehkä juuri siksi, pidin kuulemastani, kirjasta. Aion lukea lisää Rönkää.

Ettei kaikkea pelkästään silitellä, täytyy ihmetelläkin jotakin, ei negatiiviseen arvosteluun asti, vaan ainoastaan todeten. Viktor Kärpälle oli pöytä katettuna liian valmiiksi. Vaikka aika ja tapahtunut romaanissa riensivät, kaikki oli aina valmista lentolippuja, autoja, asuntoja ja ajatuksia myöten – niin omien kuin vieraiden. Liian valmista kuin ennustajalla, aavistajalla tai ajatustenlukijalla.

Harmittaa, etten aikaisemmin törmännyt Matti Rönkään ja Viktor Kärppään. Jälkimmäinen ilmoittautui kirjan jo kuunneltuani inkeriläiseksi paluumuuttajaksi, jonka taival dekkarimaailmassa on kerrassaan tavanomaisesta poikkeava.

MATTI

Talvipäiväkirja

   PAUL AUSTER

   Tammi 2012, Keltainen kirjasto, 235 sivua.

   Auster on palannut omalle tasolleen heikon (minun mielestäni) Sunset Parkin jälkeen.

   Teos on kertomus kirjailijan elämästä lapsuudesta nykyiseen 64 v. ikään, osittain päiväkirjan muotoisena. Auster kertoo rehellisesti, mitään salaamatta, tapahtumista lapsuudessa, mm. 5-vuotiaana sattuneesta naaman repeytymistä, josta jäi ikuiset merkit,  samoin nuoruuden kohelluksista ja seksuaalisesta heräämisestä.

   Huono isäsuhde on vaivannut häntä loppuelämänsä ajan. Vanhempien avioliitto hajosi ja isä eli loppuelämänsä yksin. Äiti meni uusiin naimisiin. Äiti oli Austerille hyvin tärkeä ja läheinen ihminen. Hän kertoo saaneensa erittäin rajun paniikkikohtauksen saatuaan tiedon äidin kuolemasta.

   Austerinkin ensimmäinen, nuorena solmittu avioliitto hajosi. Kirjailijanuran ensimmäiset vuodet olivat rahavaikeuksin sävyttämät. Hän asui neljä vuotta Ranskassa, oli vuoden töissä säiliöaluksella ja kirjoitteli runoja ja pieniä juttuja lehtiin ja sai näin taskurahoja.

   Esikoisteos Yksinäisyyden äärellä ilmestyi 1981. Auster on kirjoittanut myös elokuvakäsikirjoituksia mm. hienoon Smoke-elokuvaan, jonka tapahtumat sijoittuvat hänen  kotikulmilleen New Yorkin Booklyniin. Sen lisäksi hän on ohjannut pari elokuvaa. 
   Ensimmäinen avioliitto epäonnistui, mutta toinen on kirjailijan mukaan täysosuma. Hän on ollut naimisissa Siri Hustvedin, myöskin maailmalla tunnetun ja tunnustetun kirjailijan kanssa kolmekymmentä vuotta.
   Jotakin moitittavaa täytynee löytää. Kaikkia kahtakymmentä asuinpaikkaa ei mielestäni olisi tarvinnut niin yksityiskohtaisesti esitellä, mutta plussan puolelle tämä teos menee reilusti.

   Kirja päättyy hieman melankolisesti ja monimerkityksellisesti:
   "Ovi on sulkeutunut. Toinen ovi on avautunut. Olet siirtynyt elämäsi talveen."

   ESKO

Puolue - Kiinan hallitsijoiden salainen maailma

 RICHARD McGREGOR
 Otava, 345 sivua
 
   Kuten nimikin kertoo kirja on kertomus siitä, kuinka Kiinaa hallitaan ja hallitsijasta eli kommunistisesta puolueesta.
   Kirjoittaja on 9 vuotta Kiinassa asunut englantilainen lehtimies, toiminut siellä Financial Timesin ja BBC:n edustajana.

   Kirja käsittelee pääasiassa Maon jälkeistä aikaa. Maon ajalta on mukana kertomus kiinalaisen toimittajan Yang Jinsengin kirjasta, jossa hän käsittelee Maon "neronleimausta" eli ns. suurta harppausta vv.1957-1959.  Sen tarkoituksena oli tehdä Kiinasta maailman teollisuusmahti. Maanviljelijät komennettiin rakentamaan pihoilleen pienoismasuuneja, joissa sulatettiin kaikki mahdolliset metalliesineet, jotka käsiin saatiin.

   Jinsengin tutkimusten mukaan kolmen vuoden aikana, jonka harppaus kesti, nälkään kuoli 35-40 miljoonaa kiinalaista. Toista Maon aikaista terrorin kautta eli ns, kulttuurivallankumousta ei kirjassa käsitellä kuin sivuhuomautuksella.
   Maon jälkeen valtaan noussut Deng Ziaoping alkoi pikkuhiljaa kääntää kurssia sallimalla pienimuotoisen yksityisyritteliäisyyden.

   Dengin jälkeen vauhti on kiihtynyt hurjasti talouden alalla, kun Kiinassa on niputettu yhteen kommunismi ja kapitalismi puolueen rautaisen kurin alla. Kansainväliset suuryritykset tappelevat pääsystä Kiinan markkinoille, valtion kassaholvit pullistelevat rahasta ja länsimaat ovat hiljaa Kiinan ihmisoikeuksista, kun toivovat maan ostavan heidän velkakirjojaan.
   Sisäinen sensuuri on tiukkaa. Sen verran on lievennystä tapahtunut, että esim. harppauksesta kirjan kirjoittanut Jinseng ei joutunut vankilaan, mutta minkäänlaiset maininnat kirjasta tai kirjailijasta on Kiinassa jyrkästi kielletty. Kirja julkaistiin Hongkongissa ennen sen Kiinaan liittämistä.

   Korruptio on vitsaus Kiinassa. Arviolta n.190.000 virkamiestä syyllistyy siihen vuosittain, heistä noin 6% saa syytteen ja 3% tuomitaan.
   Kirjoittajan mukaan kiinalaiset saavat elää suht'rauhassa, jos noudattavat puolueen tiukkoja ja yksityiskohtaisia ohjeita - kiellettyjä asioita on paljon. Myös yrityksiä koskevat samat säännöt eli ne eivät taatusti sijoittele voittojaan veroparatiiseihin!

   ESKO