Metsästäjän sydän

     RAIJA ORANEN

v. 2010,  425 sivua.

Orasen romaani on tarina kahden miehen kohtaamisista, Mannerheimin ja Jalmar Linderin, sotilaan ja upporikkaan suurmaanomistajan satunnaisista kohtaamisista, joilla kuitenkin oli suuri merkitys sekä Mannerheimille että itsenäisyytensä saavuttaneelle Suomelle.

Oli miehillä lyhyt sukulaissuhdekin. Linder oli muutaman vuoden naimisissa Mannerheimin sisaren Sophien kanssa. Kirja alkaa vuodesta 1877 ja päättyy 1920-luvun alkuun.

Kirja on historiallisiin tosiasioihin perustuvaa kuvitteellista kerrontaa. Raija Oranen on tehnyt suuren työn sukeltaessaan Venäjän keisarivallan viimeisten vuosien loistoon ja siihen elämään, mitä Suomessa tuolloin tosi rikkailla oli mahdollisuus viettää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vain naiset osaavat kirjoittaa romaaneja, joissa paneudutaan kokonaisvaltaisesti kirjan ajan elämään, tapoihin, ruokakulttuuriin, talojen sisustuksiin, pukukulttuuriin ja niin edelleen.

Lukiessa joutui jälleen kerran miettimään, mistä ylhäisö sai varat, joilla ylläpidettiin sitä loistokasta elämää, mitä he keisarillisella Venäjällä, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, tuolloin elettiin. Toisaalta tämä ei ole vain mennyttä aikaa. Maailmassa on vielä useita maita, joissa eliitin ja tavallisen kansan välinen elintason ero on valtava. Lähin tällainen taitaa olla edelleen itäinen naapurimme.

Asia, jota niinikään tuli pohtineeksi, on historian riippuvaisuus sattumista: Kuinka pienestä onkaan joskus ollut kiinni se, että asiat ovat menneet niin kuin ovat, olipa sitten kyse onnistumisista tai tuhosta.

Jos on kiinnostunut historiasta ja eritoten Suomen historiasta, ja omaa jonkinlaiset perustiedot kirjan aikakauden tapahtumista, suosittelen kirjaa luettavaksi, kuten myös Orasen tämän vuotistakin "Nimeltään Kekkonen”. Molempien kirjojen kiinnostavuutta nimittäin lisää merkittävästi, jos lukijalla on kohtuulliset perustiedot tapahtumista, joihin kirjat sijoittuvat.

Olen pitänyt Orasen tavasta  kirjoittaa historiallisia romaaneja. Jatkoromaneissaan hänellä on tosin ollut sama pahe kuin monella muullakin, venyttää varsinkin viimeistä osaa turhan pitkäksi. On vaikea sanoa mitään uutta, kun kaikki on jo sanottu. (Venyttäjien sarjassa Päätalo on varmaan lyömätön.)

Orasen tämä romaani samoin kuin tämän vuotinenkin "Nimeltään Kekkonen" on oiva lisä valaisemaan aikakautensa tapahtumia. Pisteitä kirjasta en anna, sillä jokainen lukija kokee kirjan annin varmaan laillaan, riippuen siitä, mikä on hänen historiallinen tietämyksensä ajalta, jota kirja käsittelee. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän tapaisten historian tosiasioihin perustuvien romaanien lukemin auttaa ymmärtämään myös tämän ajan tapahtumia ei vain kotimaassa, vaan yleisimminkin.

NIILO

Yön pakolainen

   JOHN le CARRE

   Huippujännittävää viihdettä yli 500 sivua.

   Englantilainen ase- ja huumekauppias Onslow Roper harjoittaa liiketoimintaansa ympäri maailmaa. Englannin tiedustelupalvelu haluaa saada konnan kiinni ja pestaa zürichiläisessä loistohotellissa yöpäällikkönä toimivan entisen sotilaan Jonathan Pinen hommaan soluttaakseen tämän koulutuksen jälkeen Roperin lähipiiriin. Pinelle järjestetään uusi henkilöllisyys taustatietoineen.

   Koska kyseessä on jännitystarina, en paljasta, miten varsinainen rekrytointi konnien joukkoon tapahtuu. Se kuitenkin onnistuu. Tarina etenee kiihtyvällä vauhdilla ja siinä on mukana myös rakkausjuttu. Mukana on englantilaisten lisäksi myös CIA (tietysti). Englantilaisten joukossa on korkealla tasoilla toimivia konnien "myyriä", jotka tekevät Pinen homman entistä hankalammaksi. Kirjan sankari ei ole mikään James Bond, joka päihittää vaikka komppanian roistoja, vaan tarina on aika todentuntuinen ja loppuratkaisu on...

   le Carre on käyttänyt vähän samanlaista solutusteemaa myös aikaisemmassa romaanissaan Pieni rumpalityttö, jossa Israelin tiedustelupalvelu kouluttaa  pienen englantilaisen teatteriryhmän näyttelijätytöstä agentin palestiinalaisterroristien joukkoon - tämän itse edes tajuamatta, mitä on tekemässä.

   ESKO M

Mies kylmästä

   JOHN le CARRE

   (Mielestäni paras jännityskirjailija.)

   Kertomus kylmän sodan ajoilta, 1950- ja 1960-lukujen taitteista. Brittien tiedustelupalvelun vakooja Alec Leamas on ollut ns. hyllyllä, kun hänet kutsutaan takaisin hommiin ja lähetetään perehtyttämisjakson jälkeen Länsi-Berliiniin tehtävänään ottaa selvää, mistä johtuu useiden palvelun vakoojien katoaminen.

   Homma jatkuu DDR:n puolella, ja pian alkaa selvitä, että homma ns. haisee. Stasin vakoilun johtaja käy kauppaa brittien kanssa ja säilyttääkseen uskottavuutensa omiensa silmissä tapattaa brittien vakoojia. Leamas houkutellaan ansaan ja otetaan kiinni. Alkaa kaupankäynti hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan pääty hyvin, ainakaan Leamassin kannalta.

   Carren mukaan vakoilu on häilemätöntä peliä, omia miehiä annetaan ilmi vastapuolelle, jos sillä katsotaan olevan kokonaisuudelle etua. Kirjailijalla voi sanoa olevan alalta asiantuntemusta, hän on aikoinaan toiminut itsekin Englannin ulkoministeriön palveluksessa tiedustelutehtävissä.

   Olen jonkinlaisessa koukussa hänen kirjoihinsa, minulla on niitä 18 kpl. Tämä kirja on sieltä alkupäästä, julkaistu 1963.

   Pisteitä 4,5.

   ESKO M

   Ps.tästä on tehty myös elokuva, jossa Richard Burton teki elämänsä roolin.

Teatteri: HOMO

   Näytelmä, jonka haluaisin mainita tämän syksyn tarjonnasta, on mielestäni Kansallisteatterin Homo, joka on Pirkko Saision käsialaa ja Jussi Tuurnan musiikki. Eli molemmille aihe on tuttu omakohtaisesti ja he tietävät varmaan, mistä ammentavat.
    Kansallisen uusi johtaja Mika Myllyaho oli osannut vetää oikeasta narusta, sillä katsomossa oli paljon nuoria, mikä on ilahduttavaa. Näin tulee taattua teatteriyleisön jatkumo, kun me täti-ihmiset, setiä on katsomossa harvemmin, menemme manan majoille.
    Musiikki on Homossa vetävää ja laulajat, mm. Rea Mauranen (vierailee Kansallisessa), hyviä. Juha Muje on toisessa pääroolissa. Käsittely on asiallista, joten suosittelen katsomista.

    HILKKA

Elokuva: Missä kuljimme kerran

   Luin pitkästä aikaa blogia ja huomasin, ettei elokuvasta ja teatterista ole mitään, joten päätin "panna lusikkani siihen soppaan".

   Katsoimme jokin aika sitten Hesassa Tennispalatsissa pyörivän Westön kirjan perusteella tehdyn elokuvan Missä kuljimme kerran. Siihen oli valittu romaanista paljon sotakohtauksia, jotka eivät ole meikäläisen mieleen koskaan eikä missään. Mutta muuten siinä oli minulle uusia kasvoja (ruotsinkielisiä näyttelijöitä), joita en ole nähnyt teatterin tavalla, enkä tv:ssa, joten se oli raikas tuulahdus. Paljon oli suuria lähikuvia kasvoista yleensä, mikä minua miellyttää. Epookki oli oikein: kauniita vanhoja pukuja ja interiöörejä siis.
   Elokuvahan sai melko keskinkertaiset arviot, mutta ei huono lainkaan mielestäni. Tarinaa tuki se, että oli lukenut kirjan.

   HILKKA

Nimeltään Kekkonen

RAIJA ORANEN

Teos 2011, 590 sivua

Raija Orasen kirja on faktoihin perustuvaa fiktiota: Suomen poliittisia ongelmia jatkosodan lopusta Kekkosen toisen presindenttikauden alkuun.

Nuoruudessani aktiivisesti politiikkaan osallistuneena ja vuosikymmenet sitä aktiivisesti seuranneena luin kirjan suurella mielenkiinnolla. Kovin paljon uutta sen sanoma ei tarjonnut. Kaksi asiaa kuitenkin.

En ollut aikaisemmin tiennyt Kekkosen kiinteää suhdetta Anne-Maria Snellmanniin, everstin leskeen ja amerikkalaisen uutistoimiston kirjeenvaihtajaan. Hän oli paitsi Kekkosen rakastajatar, erittäin kielitaitoinen ja laajat suhteet omaava nainen. Hänen kauttaan Kekkonen voi saattaa julkisuuteen mielipiteitään ja saada tietoonsa asioita, joita voi käyttää hyväkseen politiikkaansa tehdessään

Toinen pieni yllätys oli akateemikko Kustaa Vilkunan osuus Kekkosen rinnalla. Toki olin tiennyt Vilkunan kuuluneen Kekkosen lähipiriin. Yllätys olivat Vilkunan laajat poliittiset suhteet eri puolille Eurooppaa ja Amerikkaan asti. Hän näyttää kirjan mukaan olleen Kekkosen lähin mies ja uskottu. Olematta itse mukana poliitiikassa hänellä näytti olleen taito tarkastella asioita tiedemiehen viileydellä.

Kirjassa vilisee paljon tuon ajan poliitikkoja. Poliitikoista lukemieni elämänkertojen perusteella, ja erikoisesti monista keskusteluista aikoinaan Savon Sanomien pitkäaikaisen päätoimittajan Mauri Auvisen kanssa, kirjan luonnehdinnat tuon ajan keskeisistä poliitikan tekijöistä eivät juurikaan tuottaneet yllätyksiä

Kirja on hyvää kertausta valvontakomission aikaan, Paasikiven presidenttikausiin ja Kekkosen ensimmäiseen kauteen presidenttinä - varsinkin, jos lukijalla on jonkinlainen näkemys noista ajoista. Jos ei ole seurannut aktiivisesti politiikkaa, voi olla vaikea pysyä kerronnan mukana. Näin on ainakin sellaisen nuoremman lukijan kohdalla, jolle 1940- ja 1950-lukujen poliitikan keskeiset henkilöt niminä eivät kerro mitään.

NIILO

Katso myös ESKON arviointi kirjasta Nimeltään Kekkonen.

Punainen morsian... Minäkin luin sen

ANILDA IBRAHIMI

Heti alkuun on sanottava, että Punainen morsian oli minulle pettymys. Kun olin syvästi vaikuttunut Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika, ja kun odotin niiden saavan rinnalleen tasavertaisena Anilda Ibrahimia, laskin kirjan käsistäni tulipahan luettua -tunnelmissa.

Siinä missä ensin mainitut kertovat romaaninomaisesti Afganistanissa ilmeisesti edelleen vallitsevasta naisten sortamisesta sekä miesten ja uskonnon väkivaltaisen ylivallan menetelmistä, Punainen morsian kertoo muistelmatyyliin naisten elämästä matriarkaalisessa perheyhteisössä Albaniassa. Kaksijakoisen kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Saban nuoruudesta ja aikuistumisesta ja toisessa osassa isoäitiydestä pojantyttären silmin nähtynä.

Saban nuoruudessa hän kokee katkerasti kulttuuriin kuuluvat miesten asenteet pahoinpitelyineen ja alistuksineen. Kirjan erikoisuus on, että pikku hiljaa mies sekä yleiskäsitteenä että perheenjäsenenä häivytetään pieneen sivurooliin, lapsia siittäväksi tarve-esineeksi.

Totalitaarisen, suljetun valtiojärjestelmän omituisuuksia kirja valottaa useammaltakin taholta. Perheen kaikki lapset mm. eivät päässeet opiskelemaan, koska…: ”Rakkaat toverit, on totta että kyseinen perhe on taustaltaan moitteeton, mutta emme saa mennä liiallisuuksiin. Jo viidelle heistä on myönnetty oikeus yliopisto-opintoihin. He palvelevat isänmaataan takapuoli tuolissa kiinni, eikö edes jonkun perheestä pitäisi olla tavallinen työläinen?”

”Ja niin Adelina-täti (Saban tytär) jäi nuolemaan näppejään. Hänet lähetettiin suurelle maatilalle, jossa hän kirosi kaikkea ja kaikkia: työnjohtajaa, jonka kanssa ei tullut toimeen, maata, jota hänen täytyi kuokkia sateessa, mummin hedelmällisyyttä, joka oli antanut hänelle kuusi lasta, ja kohtaloa, joka oli määrännyt hänet syntymään heistä viimeisenä.”

”Pieni on ihminen, airosta lastu” (Lauri Viita, Betonimylläri), ja erityisen pieni hän on syntyessään naiseksi yhteiskuntaan, jossa poliittinen ja uskonnollinen järjestelmä ei kunnioita ihmisarvoa.

Kommunismi yrittää kitkeä yhteiskunnasta uskonnon. Niin tapahtui myös Albaniassa - ja kirjassa. Missään se ei ole onnistunut, eikä tule onnistumaan. Aina ja kaikkialla ihminen viime kädessä etsii turvaa jumalasta, omasta jumalastaan.

”Mummi, olemmeko me turkkilaisia vai kreikkalaisia, olemmeko me muslimeja vai ortodokseja?”, kysyi pojantytär.

Saba-mummi ei heti osannut vastata, mutta sanoi hetken kuluttua, että ”ihminen voi olla vähän muslimi ja vähän ortodoksi, sitä joko uskoo tai ei”. Itse hän oli etsinyt turvaa ja vastauksia molemmista - kummasta Jumalasta oli kysymys, oli sivuseikka. Ja kun uskonto oli virallisesti kielletty, hän etsi vastauksia myös shamaaneilta. Valtio onnistui sulkemaan kirkot, vaientamaan ulkoiset äänet, mutta ei tukahduttamaan uskoa ihmisen sisimmässä.

Vaikka Punainen morsian kertookin elämästä esiripun takana, väki- ja mielivaltaisessa yhteisössä, se ei ravistele kuten alussa mainitsemani Hosseinin romaanit. Kaikin mokomin lukemisen arvoisiin se kyllä kuuluu, omassa sarjassaan kenties keskikastiin.

MATTI