Tuliaiset Moskovasta

MATTI RÖNKÄ

Gummerruksen äänikirja, 2009. 6 CD-levyä, noin 6 t 10 min.

Kirja 236 sivua.

Taas yksi, mikä olisi pitänyt selvitellä jo vuosia sitten: Matti Rönkä. Netin kautta mieheen tutustuessani vakuutuin siitä entistä enemmän. Eipä tule mieleen, siis ei ole vajavaisissa tiedoissani, toista yhtä palkittua suomalaista rikoskirjailijaa. Ehkä kuitenkin Mika Waltari. En viitsi niitä edes luetella Röngän palkintoja ja ansioita. Romaaneja näyttää ilmestyneen seitsemän.

Koska toiseksi viimeinen, toistaiseksi, eli Tuliaiset Moskovasta on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani kirja, siis kuuntelemani, olin kaiken aikaa vähän huuli pyöreänä. Koska en tiennyt, mikä mies on Viktor Kärppä, en osannut häntä mihinkään ja miksikään sijoittaa. En poliisiksi, en rikolliseksi, enkä tavalliseksi kansalaiseksi, en Suomen, Neuvostoliiton enkä Venäjän. Se teki tapahtumien seuraamisen hivenen hankalaksi.

Ehkä tähän sopii levykansion takakannessa oleva luonnehdinta ”Paras agentti on sellainen, joka ei itse tiedä suorittavansa tehtävää.”

Kenties minullekin siis oli parasta, etten tiennyt, mitä luin, kenestä luin ja mihin lukijana asettuisin – siis kuulijana. Olinko siis parhaassa asemassa?

Tapahtumat kirjassa kuitenkin vyöryivät eteenpäin, tai eivät oikeastaan vyöryneet, vaan kulkivat. Itse olin asettunut kuin katsomoon, odottamaan ja seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka astuu näyttämölle.

Kun ei odottanut mitään, kaikki oli uutta, oikeastaan aika jännittävää. Viktor Kärppä tapasi ihmisen ja pian toisen. Osa oli selkeästi rikollisia, osa agentteja tai etsiviä, yksi oli rakastettu ja toinen lastensa äiti. Kaikkien heidän kanssaan Viktor hallitsi tapahtumia suvereenisti.

Vaikka hän tuli eteeni juonen edetessä vähän kuin siitä kuuluisasta puskasta, tai ehkä juuri siksi, pidin kuulemastani, kirjasta. Aion lukea lisää Rönkää.

Ettei kaikkea pelkästään silitellä, täytyy ihmetelläkin jotakin, ei negatiiviseen arvosteluun asti, vaan ainoastaan todeten. Viktor Kärpälle oli pöytä katettuna liian valmiiksi. Vaikka aika ja tapahtunut romaanissa riensivät, kaikki oli aina valmista lentolippuja, autoja, asuntoja ja ajatuksia myöten – niin omien kuin vieraiden. Liian valmista kuin ennustajalla, aavistajalla tai ajatustenlukijalla.

Harmittaa, etten aikaisemmin törmännyt Matti Rönkään ja Viktor Kärppään. Jälkimmäinen ilmoittautui kirjan jo kuunneltuani inkeriläiseksi paluumuuttajaksi, jonka taival dekkarimaailmassa on kerrassaan tavanomaisesta poikkeava.

MATTI

Talvipäiväkirja

   PAUL AUSTER

   Tammi 2012, Keltainen kirjasto, 235 sivua.

   Auster on palannut omalle tasolleen heikon (minun mielestäni) Sunset Parkin jälkeen.

   Teos on kertomus kirjailijan elämästä lapsuudesta nykyiseen 64 v. ikään, osittain päiväkirjan muotoisena. Auster kertoo rehellisesti, mitään salaamatta, tapahtumista lapsuudessa, mm. 5-vuotiaana sattuneesta naaman repeytymistä, josta jäi ikuiset merkit,  samoin nuoruuden kohelluksista ja seksuaalisesta heräämisestä.

   Huono isäsuhde on vaivannut häntä loppuelämänsä ajan. Vanhempien avioliitto hajosi ja isä eli loppuelämänsä yksin. Äiti meni uusiin naimisiin. Äiti oli Austerille hyvin tärkeä ja läheinen ihminen. Hän kertoo saaneensa erittäin rajun paniikkikohtauksen saatuaan tiedon äidin kuolemasta.

   Austerinkin ensimmäinen, nuorena solmittu avioliitto hajosi. Kirjailijanuran ensimmäiset vuodet olivat rahavaikeuksin sävyttämät. Hän asui neljä vuotta Ranskassa, oli vuoden töissä säiliöaluksella ja kirjoitteli runoja ja pieniä juttuja lehtiin ja sai näin taskurahoja.

   Esikoisteos Yksinäisyyden äärellä ilmestyi 1981. Auster on kirjoittanut myös elokuvakäsikirjoituksia mm. hienoon Smoke-elokuvaan, jonka tapahtumat sijoittuvat hänen  kotikulmilleen New Yorkin Booklyniin. Sen lisäksi hän on ohjannut pari elokuvaa. 
   Ensimmäinen avioliitto epäonnistui, mutta toinen on kirjailijan mukaan täysosuma. Hän on ollut naimisissa Siri Hustvedin, myöskin maailmalla tunnetun ja tunnustetun kirjailijan kanssa kolmekymmentä vuotta.
   Jotakin moitittavaa täytynee löytää. Kaikkia kahtakymmentä asuinpaikkaa ei mielestäni olisi tarvinnut niin yksityiskohtaisesti esitellä, mutta plussan puolelle tämä teos menee reilusti.

   Kirja päättyy hieman melankolisesti ja monimerkityksellisesti:
   "Ovi on sulkeutunut. Toinen ovi on avautunut. Olet siirtynyt elämäsi talveen."

   ESKO

Puolue - Kiinan hallitsijoiden salainen maailma

 RICHARD McGREGOR
 Otava, 345 sivua
 
   Kuten nimikin kertoo kirja on kertomus siitä, kuinka Kiinaa hallitaan ja hallitsijasta eli kommunistisesta puolueesta.
   Kirjoittaja on 9 vuotta Kiinassa asunut englantilainen lehtimies, toiminut siellä Financial Timesin ja BBC:n edustajana.

   Kirja käsittelee pääasiassa Maon jälkeistä aikaa. Maon ajalta on mukana kertomus kiinalaisen toimittajan Yang Jinsengin kirjasta, jossa hän käsittelee Maon "neronleimausta" eli ns. suurta harppausta vv.1957-1959.  Sen tarkoituksena oli tehdä Kiinasta maailman teollisuusmahti. Maanviljelijät komennettiin rakentamaan pihoilleen pienoismasuuneja, joissa sulatettiin kaikki mahdolliset metalliesineet, jotka käsiin saatiin.

   Jinsengin tutkimusten mukaan kolmen vuoden aikana, jonka harppaus kesti, nälkään kuoli 35-40 miljoonaa kiinalaista. Toista Maon aikaista terrorin kautta eli ns, kulttuurivallankumousta ei kirjassa käsitellä kuin sivuhuomautuksella.
   Maon jälkeen valtaan noussut Deng Ziaoping alkoi pikkuhiljaa kääntää kurssia sallimalla pienimuotoisen yksityisyritteliäisyyden.

   Dengin jälkeen vauhti on kiihtynyt hurjasti talouden alalla, kun Kiinassa on niputettu yhteen kommunismi ja kapitalismi puolueen rautaisen kurin alla. Kansainväliset suuryritykset tappelevat pääsystä Kiinan markkinoille, valtion kassaholvit pullistelevat rahasta ja länsimaat ovat hiljaa Kiinan ihmisoikeuksista, kun toivovat maan ostavan heidän velkakirjojaan.
   Sisäinen sensuuri on tiukkaa. Sen verran on lievennystä tapahtunut, että esim. harppauksesta kirjan kirjoittanut Jinseng ei joutunut vankilaan, mutta minkäänlaiset maininnat kirjasta tai kirjailijasta on Kiinassa jyrkästi kielletty. Kirja julkaistiin Hongkongissa ennen sen Kiinaan liittämistä.

   Korruptio on vitsaus Kiinassa. Arviolta n.190.000 virkamiestä syyllistyy siihen vuosittain, heistä noin 6% saa syytteen ja 3% tuomitaan.
   Kirjoittajan mukaan kiinalaiset saavat elää suht'rauhassa, jos noudattavat puolueen tiukkoja ja yksityiskohtaisia ohjeita - kiellettyjä asioita on paljon. Myös yrityksiä koskevat samat säännöt eli ne eivät taatusti sijoittele voittojaan veroparatiiseihin!

   ESKO

Raja

RIIKKA PULKKINEN

Gummerrus, 2006, 400 sivua

Rakkautta ja dramatiikkaa, mutta on siinä paljon muutakin. Jos et syystä tai toisesta halua lukea koko kirjaa, lue ainakin sivulta 40 puolenkymmentä eteenpäin. Saat hauskan ja hyvin kerrotun selostuksen suomalaisen kuntabyrokratian toiminnasta – juuri siitä, mistä lehtien yleisönosastot tämän tästä täyttyvät.

 Riikka Pulkkisen Raja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten. Harva esikoisteos on saanut osakseen yhä suurta huomiota kuin se. Heti tuoreeltaan se nousi otsikoihin sanomalehtien kulttuurisivuilla ja vuosien mittaan lukuisat kirjallisuusblogistit ovat käyneet tekstiä läpi – pääosin kehuskellen.

Ei silti, miksei Pulkkisen 26-vuotiaana kirjoittamassa kirjassa kehumisen aihetta olekin, mutta ei sentään niin paljon, että eri mieltä olevien täytyy pyytää anteeksi näkemystään.

Kirjan sisällöstä on kirjoitettu metrikaupalla, siitä on etsitty sanomaa, kehuttu suorasanaiseksi, kypsäksi, sujuvasti kerrotuksi, jne. En muista, onko kukaan luonnehtinut sitä pornohtavaksi, vaikka ihmisen suvunjakamis- ja nautintaelimistä onkin paikka paikoin käytetty niiden kansanomaisia nimityksiä, samoin niillä suoritetuista toiminnoista on kerrottu vähän turhankin suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti ja runsaasti.

Jossakin välissä mietin sitäkin, onko kirjassa yhtään ihmissuhteissaan ei-dramaattista henkilöä. Saattaa niitä muutama vilahdella – taustajoukoissa.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo rajasta, useammastakin. Se kertoo henkilöiden itse itselleen asettamista rajoista, mutta antaa vihjeitä ja tarjoaa myös lukijoille mahdollisuuden vetää raja kirjan tapahtumien ja omien näkemystensä välille. Tällaisen tarjontaan harva kirjailija on yhtä voimaperäisesti pystynyt.

Kuten sanoin, kirjan tapahtumat on selostettu moneen kertaan eri blogeissa, joten en ala niitä tässä toistamaan, en senkään takia, että kirja sijoittuu ajallisesti melko kauas taaksepäin. Kertaan kuitenkin lyhyesti henkilöroolit.

Anja Aropalo on 53-vuotias kirjallisuuden professori, jonka arkkitehtimies parin vuosikymmenen avioliiton jälkeen dementoituu ja joutuu lopulta hoitolaitokseen. Anja lupaa miehelleen, ettei milloinkaan syötä tätä lusikalla kuin pientä lasta jättäen naamalle ruuan roiskeita, vaan auttaa tämän rajan yli.

Johannes on nelikymppinen taiteen tutkija, jonka äiti on hoidettavana samassa laitoksessa kuin Anjan mies. Johannes ja Anja tutustuvat ikään kuin vaivihkaa ja päätyvät lyhyeen rakkaussuhteeseen.

Marita, lääkäri, on Anjan sisko ja Marin äiti. Marin isä on lentokapteenina paljon poissa kotoa.

Mari on kuudentoista ja kirjan toinen päähenkilö. Itsetuhoisena nuorena hän on päättää siirtää itsensä lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan yli hyvällä tai pahalla.

Julian Kanerva on 29-vuotias Marin opettaja. Hänellä on vaimonsa Jannikan kanssa kaksi lasta, Anni ja vauva. Keskustelut kirjallisuudesta herättävät Julianissa palavan himon Maria kohtaan. Tämän käydessä omaa rajua taisteluaan tunteidensa, mielialojensa ja tuntemustensa kanssa keskustelut johtavat kiihkeään kiellettyyn suhteeseen kolmekymppisen opettajan ja tämän alaikäisen oppilaan kesken.

Anni on Julianin 6-vuotias tytär, joka seuraa sivusta ja yrittää ymmärtää aikuisten asioita, mm. isänsä ja hänen seurassaan viihtyvän kauniin tytön kanssakäymistä.

Sanna on Annin ja Tinka Marin kaveri.

Riikka Pulkkisen seuraava kirja, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Totta ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2010 ja Vieras tämä vuonna.

Liitän tähän loppuun pari linkkiä, joista löytyy lisää tarinaa ja arvosteluja Rajasta: Aili-Mummon arkea, Lumiomena.

MATTI

Hervantalainen

SEPPO JOKINEN

Crime Time 2012, 332 sivua

Hervantalainen on tamperelaiskirjailija Seppo Jokiselta viimeksi ilmestynyt kirja, dekkari edellisten lailla. Ja seuraava on jo työn alla. Kirjailija lupailee sen ilmestyvän huhtikuussa.

”Uusi kirja, samaa koskissarjaa, on työn alla ja etenee hyvää vauhtia”, hän kirjoitti blogimme lukijoille.

”Varmaankin se siellä huhtikuun paikkeilla taas ilmestyy ja kohta sen jälkeen myös äänikirjana Ola Tuomisen lukemana. Ola tekee myös vanhempia kirjojani, niitä joita ei ole vielä levylle luettu. Koskinen ja kreikkalainen kolmio ilmestyy jouluun mennessä mp3:na.”

Ensimmäinen dekkari Jokiselta ilmestyi vuonna 2006 ja sen jälkeen komisario Sakari Koskinen on ratkaissut väkivaltarikoksia Tampereella joka vuosi. Hervantalainen on siis jo 17:s perättäisinä vuosina Jokiselta ilmestynyt kirja: 16 romaania, välissä yksi novellikokoelma..

Hervantalainen on tyypillistä ja taattua Jokista. Tarina etenee kolmijakoisesti. Komisario Koskisen johtaa tuttuun tyyliinsä Tampereen poliisin väkivaltajaoksen toimintaa ja sivujuonteina piipahdetaan komisarion henkilösuhteissa sekä päärikollisen ajatuskulussa ja motiiveissa.

Henkilöitä näissä dekkareissa on ensimmäisestä viimeiseen “sopiva määrä”. Heissä ei sekoa, nimet ja roolit ovat selkeät (nimittelyäkin harrastetaan), eikä selaamista tarvitse harrastaa. Suuri ansio tähän helppolukuisuuteen on tapahtumien kronologisella etenemisellä. Vain aniharvoin, ja silloinkin lyhyesti ja sujuvasti, kirjan henkilöt elävät menneessä tai muistelevat.

Hervantalaisessa sorkkarautamies on valloillaan. Jokiselle tyypilliseen tapaan väkivallantekijä puolustaa oman moraalinsa, etiikkansa ja toimintatapojensa puitteissa kärsimään joutuneita, nyt ikääntyneitä äitejä ja isiä. Tekojen niputtamiseksi nimenomaan itseensä hän jättää rikospaikalle sorkkaraudan ja viiltelee joitakin uhrejaan myös zorromaiseen tapaa, mutta eri kirjaimella. H niinkuin hervantalainen, niinkö?

Vaikka Seppo Jokisen dekkarit ovat paikka paikoin rajujakin, niistä purskahtelee myös komiikka, varsin pisteliäs sellainen. Eri toten henkilösuhteidensa hoidossa komisario Koskinen opettaa rivien välissä niin alaisilleen kuin meille lukijoille, että älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon - eli pientä harkintaa puheisiin, kiitos. Tässä kirjassa komisarion töksähdyksiä tosin on niukemmin kuin monissa aiemmissa.

Hyvän dekkarin tavoin tunnelma tiivistyy loppua kohti. Vielä syyllisen paljastustumisen jälkeenkin jännitystä riittää jatkamaan lukemista samaan syssyyn aina viimeiseen sanaan asti.

   MATTI

Kun kyyhkyset katosivat

SOFI OKSANEN

Like 2012, 361 sivua

   Nyt on sitten Sofi Oksasenkin uusin kirja luettu. Ei mikään helppolukuinen, eikä suoranainen lukuelämys. Parempiakin kirjoja on tullut luettua.

   Paikoin Oksasen teksti on hyvin rikasta ja hänellä on kieltämättä taito kuvailla asioita. Minua hiukan häiritsi joistakin asioista käytetyt vieraskieliset nimitykset, jotka eivät minulle avautuneet. Saksalaiset sotilasarvot olisi lukemisen helpottamiseksi voinut myös suomentaa. Niillehän löytyy myös suomenkieliset versiot. 
   Kirjan kerronta kulki ajallisesti kahdessa tasossa, ja piti olla tarkkana, että pysyi kärryillä. Paikoin tuntui siltä, että kirjaa olisi voinut tiivistää. Luulen, että lopputulos olisi ollut parempi.

   Kirjan päähenkilöiden tarina sinällään on varmaan eletty useasti viime maailmansodan vuosinakin. Juuditin kohtalon on todeksi elänyt moni suomalainenkin nainen. Nuori elämänhaluinen nainen, miehet rintamalla, tulevaisuus hämärän peitossa, eläminen puutteellista. On inhimillistä maistaa edes hetki elämisen suloa, uskoa unelmiin, vaikka järki sanoisikin toista.
   Edgarin kaltaisille kameljonteille nuo ajat olivat myös oiva tilaisuus. Kuinka moni, jonka moraali oli kuin höyhen aalloilla, rikastui ja saavutti asemaa noina aikoina.

   Kokonaisuutena kirja jätti ajatuksia ja sai pohtimaan ihmisten raadollisuutta. Oikeastaan hyvä jatko sille ajatuskululle, minkä käynti Berliinin muurien raunioilla herätti. Maailma on muuttunut vuosisatojen saatossa. Ihminen ei.

   NIILO


   ESKON arvio kirjasta alempana, 29. syyskuuta 2012.

Kun kyyhkyset katosivat

SOFI OKSANEN

Like 2012, 361 sivua

Kirja on kertomus Viron vaiheista alkaen vuodesta 1940 vuoteen 1966, ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan joukkojen alaisuudessa hieman yli kaksi vuotta, jonka jälkeen N-liitto otti vallan ja piti sitä hallussaan vuoteen 1991 saakka. Neuvostoliittohan meni Viroon oman selityksensä mukaan virolaisten sitä kovasti anellessa. Tämä käsitys tuntuu olevan Venäjällä vieläkin vallalla, löytyyhän niitä uskovia täältä Suomestakin.

Kirjan päähenkilö Edgar Parts (saksalaisten aikaan sukunimi oli Furst) on varsinainen takinkäännön mestari, pulpahtaa aina pinnalle, vaikka valta vaihtuu. En muista näin ikäväntuntuista kirjan päähenkilöä missään kirjassa ennen tavanneeni.

Edgar joutuu kyllä saksalaisten vallan jälkeen joksikin aikaa Siperiaan korkeakouluun, mutta palaa entistä nöyrempänä ja oppineempana takaisin "konttorin" (KGP) palvelukseen. Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, siksi en paljasta juonta enempää - jospa joku haluaa sen lukea.

Hyvän kirjan luettuaan jää aina miettimään sen sanomaa. Jälleen kerran paljastan pääni ja kumarran syvään edellisen sukupolven kunniaksi, kun he tappelivat ratkaisemattoman 1937-1944 maaottelussa Neuvostoliittoa vastaan. En halua edes kuvitella, mikä olisi tilanne, jos ko. ottelu olisi päättynyt toisin. Tämän kirjan luettuaan tyhmempikin sen varmaan tajuaa.

Kävin myös katsomassa Oksasen Puhdistus-kirjasta tehdyn elokuvan. Naisiin kohdistuva väkivalta tulee siinä silmille vielä rajummin kuin kirjassa. En suosittele herkkätunteisille kaunosieluille. Se on raju, karmea, hirveä, jne. Se on koruton kertomus siitä, miten diktatuurissa eletään.

Elokuvan ohjaus (Juhan poika Antti Jokinen) on mielestäni ihan hyvä, samoin pääosan esittäjät.

ESKO