Matkan pää

LEIF GW PERSSON

Otava, 2011, 525 sivua

   

  









Varsinainen helmi
jännityskirjallisuuden joukossa,
sijoittuu lajissaan
suoraan top ten -listalleni.

   Juoni lyhyesti: Eläkkeelle jäänyt poliisijohtaja menee nälissään nakkikioskille, saa siinä sydänkohtaukse. Hänet pelastaa kuolemalta se, että paikalla sattuu olemaan joukko poliiseja nakinostossa... muutamassa hetkessä sairaalaan. Siellä häntä hoitaa lääkäri, jolla on varsin ratkaiseva osuus tulevassa tarinassa.

   Tarina lähtee käyntiin, kun poliisijohtaja ei osaa olla toimettomana, vaikka onkin eläkkeellä. Hän iskee silmänsä vanhetuneeseen 25 vuotta sitten tapahtuneeseen nuoren tytön seksuaalimurhaan, joka on jäänyt ratkaisematta.

   Rikos ratkaistaan pelkän aivotyöskentelyn avulla, ilman mitään Remes-tyylistä kohkaamista.

Vaikka rikos onkin vanhentunut, matkan pää koittaa niin konnalle kuin eräälle toisellekin henkilölle. Todella tyylikkäästi kirjoitettu kirja.

   ESKO M.

   
   (Edellä oleva kirjoitus on suora lainaus tässä blogissa
    aikaisemmin julkaistusta ESKO M:n postauksesta Kesälukemisia.)

  Helppo olla samaa mieltä

   Yllä olevasta on helppo olla Eskon kanssa samaa mieltä: Varsinainen helmi. Sellainen se on, tuo Perssonin Matkan pää. Silloin tällöin osuu kohdalle dekkari, jota on vaikea laskea pois kädestä. Nyt osui.

   Kuten Esko totesi, kirjan seksuaalimurha selviää pelkästään aivotyöskentelyyn perustuen. Tosin entisellä poliisijohtajalla, "Päälliköllä", on edelleen käytössään suuri joukko entisiä alaisiaan – epävirallisesti mutta itse kukin mielellään. Lyhytsanaisella, usein tylyltäkin vaikuttavalla pomolla oli näet virkaa hoitaessaan taitoa, tietoa ja arvovaltaa. Yhteydet sinne tänne olivat nyt tarvittaessa edelleen olemassa ja henkilösuhteet kunnossa. 

   Lisäksi hän oli suorastaan legenda rikostutkijana, jolla oli ominaisuus ”nähdä kulman taakse”.

   KUVAAN ASTUU KAKSI APURIA

   Vaikka tarina tässä hieman pitkittyykin, on pakko kertoa sairauskohtauksesta toipumassa olevan ”Päällikkö” Lars Martin Johanssonin yllättäen saamasta kahdesta apurista, avustajista, joiden panos jutun selvittämisessä nousee aivan omaan arvoonsa.

   Kaksikymmentäkolmevuotias, sievä, reipas, iloinen ja positiivinen Matilda on opiskellut lukion hoitolinjalla ja hänellä on kotiavustajan koulutus. Ensitapaamisella Päällikkö toteaa oitis, että hänen vaimonsa kuvaili tyttöä kohtalaisen hyvin, sillä...

 "...tämän molemmissa käsivarsissa oli jotakin mustaa, joka näytti kiemurtelevilta käärmeiltä ja ehkä juuri siksi Pia (vaimo) oli jättänyt mainitsematta kaikki renkaat, joita tytön kasvoissa oli, yksi vasemmassa nenänpielessä, kaksi alahuulen läpi ja kolme kummassakin korvannipukassa."

   Yhteistyö Matildan kanssa sujui loistavasti, vaikka Päällikkö muistelikin, että hänen nuoruudessaan vain konnilla ja merimiehillä oli tatuointeja, sekä lisäksi Tanskan kuninkaalla, jonka nimen hän oli unohtanut, 

   Jotakin kertomatta jäänyttä Päällikkö enteili puhelun perusteella olevan myös vanhimman veljensä hänelle apuvoimiksi lähettämässä ”pikku rengissä”:

   – Niin siitä pojasta, pikkurengistä.

   – Niin? Johansson odotti jatkoa. Tiesin, että tähän liittyy jotakin hämärää, hän ajatteli. – Antaa kuulua, hän kehotti.

   – Hän on venäläinen, Evert kertoi.

   Myöhemmin, monen humoristisenkin käänteen jälkeen niin pikkurenki Max kuin Matildakin olivat suorastaan ratkaisevassa osassa murhatutkinnassa. Koska kerroin Matildan ensitapaamisesta, teen sen myös Maxin kahdalla.

   Pia tarjoili lounaaksi grillipihvejä, Johansson sai ainoan pihvinsä kanssa pelkkää salaattia, kun taas Max lapioi sisäänsä kokonaisen vuoren raakana paistettuja perunoita ja kolme pihviä, joiden päällä oli iso nokare Pian kotitekoista valkosipulivoita. Johansson sai kaksi lasia punaviiniä, kun taas Max kumosi ainakin litran tuoreena puristettua appelsiinimehua…

   Hän syö minut vielä vararikkoon, Johansson mietti.
   Hyvä kuvaus miehestä, pikkurengistä. Se jo osaltaan kertoo, millaisia tehtäviä hänelle mahdollisesti lankeaa.
   Lukuisissa juonen käänteissä omapäinen Päällikkö huomaa tämän tästä voivansa turvautua näiden kahden luotettavan "pikku apurin" kekseliäisyyteen ja yhteistyöhalukkuuteen. 

   - - -

   Leif GW Perssonin Matkan pää on jokaisen dekkareita harrastavan ehdottomasti luettava. Sitä ei saa sekoittaa toiseen samannimiseen kirjaan, vuonna 1958 ilmestyneeseen John Marthin mustaa huumoria sisältävään psykologiseen romaaniin.

   MATTI