Kuolema ehtoolehdossa

MINNA LINDGREN

Teos, 2013, 302 sivua

”Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.

Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.

Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.

Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.”

Näin selkeästi, yksiselitteisesti, kirjan takakansi esittelee sisällön. Näinkö se menee oikeassa elämässäkin eikä vain kirjoissa? Tällainenkö on…! Aika tavallinen palvelutalo!

Onko kirjan tekijä, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren ottanut kirjaansa vaikutteita elävästä elämästä? Sieltäkö aika tavallisista palvelutaloista hän on kirjassaan kertomansa olosuhteet ammentanut? Värittänyt niitä varsinaisella juonella, henkilöillä, tapahtumillakin. Mutta olosuhteet…?

Luulisi hänen toimittajana tietävän, olenhan minäkin tavallinen tallaaja sellaisista lukenut… isoista lehdistä, paikallisistakin. Ja lisää pakkasöitä on luvassa. Säästöjä on saatava, ja mistäpä niitä muualta kuin vanhusten hoidosta, vanhusten palveluista. He eivät sano vastaan. Eivät sano, kun eivät enää pysty puhumaan. Märissään vaan makaavat.

Kuolema Ehtoolehdossa on helppolukuinen kirja. Oikeastaan se ei ole dekkari, vaikka vähän onkin. Se ei ole myöskään hassuttelu, vaikka sitä aika paljon onkin. Hauska se on, mutta surullinenkin. Hauska, elleivät ajatukset karkaa todellisuuteen eli elämään ympärillämme. Minulla karkasivat; siellä ne 94-vuotiaat makaavat märissään.

Mutta kirja kirjana, joten jätän päällimmäiseksi mielikuvaksi hauskuuden.

Sanankäyttö, liekö lauserakennekin, henkilöiden tahattomat ja tahalliset kommellukset toivat mieleen kaksi, tai siis oikeastaan kolme, muuta samantyyppistä lukemaani: Eve Hietamiehen kaksikon Yösyöttö ja Tarhapäivä sekä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Näissä kaikissa on ympäristö niin kovin todellisuuspohjainen, ja henkilöt voi nähdä ja tavata ihan oikeina ihmisinä. Hei vaan, ollaan tavattu ennenkin.

Samankaltaisuus täysin erilaisissa kertomuksissa sai vilkaisemaan kirjoittajia. Miten sattuikin: Minna Lindgren, kirjailija/toimittaja; Eve Hietamies, kirjailija/toimittaja ja Jonas Johansson, kirjailija/toimittaja. Enää en ihmettele, että kirjoissa on jotakin samaa. Positiivisesti. Ne ikään kuin täydentävät toisiaan. Ja mitä sanoinkaan kirjan yhtymäkohdista todelliseen elämään?

- - -

Ehtoolehto on vanhusten palvelutalo, jossa 94-vuotias Siiri Kettunen joka aamu herää ja huomaa, ettei ole vieläkään kuollut. Hän oli lukenut jostakin, että jos elää yli 90-vuotiaaksi, ei enää vanhene. Sehän olisi hänen mielestään kauheaa. Ja silkkaa hulluutta on asentaa varaosia 90-vuotiaille.

Tällaisiksi pikkuhöppänöiksi – mutta voi voi, niin herttaisiksi – vanhoiksi rouviksi Lindberg kirjansa päähenkilöt pukee. On siellä joukossa pari miestäkin: Suurlähettiläs sekä Reino, terve mies, eikä vielä kovin vanhakaan, vasta 87-vuotias.

Nämä lyhyet henkilöesittelyt perustuvat pitkälti kirjan omiin luonnehdintoihin.

Siiri on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän tuntee Helsingin raitiotieliikenteen perin juurin, sillä viettää luppoaikaansa ajelemalla vaunuilla ympäri kaupunkia. Hän tietää, missä ja milloin on vaihdettava riippuen siitä, mihin on menossa, sinne vai tänne. Hän tietää vaunujen numerot, kulkuajat ja näkymät ikkunoista. Hän kertoo lukijoillekin, että Sörnäisten metroaseman jälkeen voi nähdä Ebeneserin hassun Wiivi Lönnin piirtämän jugendtalon. Muutenkin Siiri on rakennuskulttuurin suuri asiantuntija. Hän pitää kovasti mm. Töölön kirjastosta, Aarne Ervin kauneimmasta työstä, jonka rinnalla koko Tapiola vaikuttaa betonilähiöltä.

Siinä missä Siiri haluaa pienen lasillisen punaviiniä, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa saattaa siemaista lasillisen viskiä. Hän saapuu paikalle rollaattoreineen hämmästyttävän nopeasti. Oikeastaan hän ei tarvitse sitä, vaan on hyvinkin ketterä ja pystyy kulkemaan vikkelästikin. Kerran hän ilahtui kovasti jostakin tiedosta, kun muisti sen kuulleensa ja saman tien unohtaneensa.

Irma Lännenleimu, 92 v, oli ottanut nuorena laulutunteja. Niinpä hän sopivissa kohdin korkealla falsetillaan kiekaisee ”Kukkokiekuu!” Keskustelun hän usein päättää monimerkitykselliseen vakuutteluun ”Döden, döden, döden!”

Tietenkin Irmalla on vielä ajokortti. ”Minun luokkatoverini on gynekologi ja hän kirjoittaa joka luokkakokouksessa meille todistukset ajokorttia varten. Mutta sitten minun lapseni ottivat minulta auton pois, noin vain veivät aikuiselta ihmiseltä oikeuden liikkua ja kulkea.”

Ai niin, Siiri käy hakemassa seteleitä kaupan seinästä, se on helppoa. Tunnuslukua varten hän oli kehittänyt muistisäännön: toinen luku on kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella, ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmannella. Irma sen sijaan ei muista omaa tunnuslukuaan millään.

Entä se kuolema? Se vierailee Ehtoolehdossa useamminkin; parikin kertaa ihan ja pari kertaa melkein. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin ja pyörivät eteenpäin kasvaen lumipallon tavoin pidetyn kokkipoika Teron, 35, kuollessa yllättäen hämärissä olosuhteissa. Ennen lopullista ratkaisua juttuun liittyy kaikenlaista hämärää: tulipalo, huumeita, rahanpesua, väärennöksiä, valehtelua ja tietenkin raitiovaunulla ajamista ympäri Helsinkiä.

Tietenkin syylliset lopulta löytyvät. Melkein heti huomaa, keitä he ovat, vaikka ei aivan heti olisi uskonut. Ja koko kuplan puhkaisija, ei ihan heti olisi uskonut, kuka hän on.

Ja oli vanhoilla rouvilla ”meidän arkkienkelimmekin”, taksinkuljettajapoika / prätkäjengiläinen, joka halusi olla kalju ja pani heidät syömään piperrettyjä ruokia muovi-Kämpissä. Laittoi syömään sellaista… vanhat rouvat, joilla ei ollut nuoruutta ollenkaan, sehän keksittiin vasta myöhemmin.

Ehdottomasta luettavien kirjojen listalle kuuluva kotimainen.

     MATTI