ANILDA IBRAHIMI
Heti alkuun on sanottava, että Punainen morsian oli minulle pettymys. Kun olin syvästi vaikuttunut Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika, ja kun odotin niiden saavan rinnalleen tasavertaisena Anilda Ibrahimia, laskin kirjan käsistäni tulipahan luettua -tunnelmissa.
Siinä missä ensin mainitut kertovat romaaninomaisesti Afganistanissa ilmeisesti edelleen vallitsevasta naisten sortamisesta sekä miesten ja uskonnon väkivaltaisen ylivallan menetelmistä, Punainen morsian kertoo muistelmatyyliin naisten elämästä matriarkaalisessa perheyhteisössä Albaniassa. Kaksijakoisen kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Saban nuoruudesta ja aikuistumisesta ja toisessa osassa isoäitiydestä pojantyttären silmin nähtynä.
Saban nuoruudessa hän kokee katkerasti kulttuuriin kuuluvat miesten asenteet pahoinpitelyineen ja alistuksineen. Kirjan erikoisuus on, että pikku hiljaa mies sekä yleiskäsitteenä että perheenjäsenenä häivytetään pieneen sivurooliin, lapsia siittäväksi tarve-esineeksi.
Totalitaarisen, suljetun valtiojärjestelmän omituisuuksia kirja valottaa useammaltakin taholta. Perheen kaikki lapset mm. eivät päässeet opiskelemaan, koska…: ”Rakkaat toverit, on totta että kyseinen perhe on taustaltaan moitteeton, mutta emme saa mennä liiallisuuksiin. Jo viidelle heistä on myönnetty oikeus yliopisto-opintoihin. He palvelevat isänmaataan takapuoli tuolissa kiinni, eikö edes jonkun perheestä pitäisi olla tavallinen työläinen?”
”Ja niin Adelina-täti (Saban tytär) jäi nuolemaan näppejään. Hänet lähetettiin suurelle maatilalle, jossa hän kirosi kaikkea ja kaikkia: työnjohtajaa, jonka kanssa ei tullut toimeen, maata, jota hänen täytyi kuokkia sateessa, mummin hedelmällisyyttä, joka oli antanut hänelle kuusi lasta, ja kohtaloa, joka oli määrännyt hänet syntymään heistä viimeisenä.”
”Pieni on ihminen, airosta lastu” (Lauri Viita, Betonimylläri), ja erityisen pieni hän on syntyessään naiseksi yhteiskuntaan, jossa poliittinen ja uskonnollinen järjestelmä ei kunnioita ihmisarvoa.
Kommunismi yrittää kitkeä yhteiskunnasta uskonnon. Niin tapahtui myös Albaniassa - ja kirjassa. Missään se ei ole onnistunut, eikä tule onnistumaan. Aina ja kaikkialla ihminen viime kädessä etsii turvaa jumalasta, omasta jumalastaan.
”Mummi, olemmeko me turkkilaisia vai kreikkalaisia, olemmeko me muslimeja vai ortodokseja?”, kysyi pojantytär.
Saba-mummi ei heti osannut vastata, mutta sanoi hetken kuluttua, että ”ihminen voi olla vähän muslimi ja vähän ortodoksi, sitä joko uskoo tai ei”. Itse hän oli etsinyt turvaa ja vastauksia molemmista - kummasta Jumalasta oli kysymys, oli sivuseikka. Ja kun uskonto oli virallisesti kielletty, hän etsi vastauksia myös shamaaneilta. Valtio onnistui sulkemaan kirkot, vaientamaan ulkoiset äänet, mutta ei tukahduttamaan uskoa ihmisen sisimmässä.
Vaikka Punainen morsian kertookin elämästä esiripun takana, väki- ja mielivaltaisessa yhteisössä, se ei ravistele kuten alussa mainitsemani Hosseinin romaanit. Kaikin mokomin lukemisen arvoisiin se kyllä kuuluu, omassa sarjassaan kenties keskikastiin.
MATTI
