Muistojen polku

NICHOLAS SPARKS 

WSOY 1999, 180 sivua

Viime aikoina lukemiseni on ollut hitaanlaista kahdesta syystä. Luen aina selälläni sängyssä maaten. Toinen olkapääni on ollut kipeänä useita kuukauksia. Tästä johtuen en kärsi kovin kauan kannatella monisatasivuista kirjaa. Olen myös huomannut, että silloin tällöin jään ajattelemaan lukemaani, ja joskus ajatukset luiskahtavat kirjan innoittamana johonkin tapahtumaan vuosikymmenien taakse. 


Sen jälkeen, kun kirjastoauto lakkasi käymästä pihassamme, olen käynyt harvoin kirjastossa. Yleensä käy niin, että Mirjan tuodessa kirjastosta kassillisen kirjoja valitsen niistä kiinnostavimmat. Syy siihen, että valitsin nyt Sparksin kirjan johtui puhtaasti siitä, että olkapää on ollut tavallista kipeämpi ja kirja oli selvästi pinkan ohuin. 


Tämän kirjan luin ahmien. Oikeastaan hämmästelin lukemistani. Samalla kun toinen puoli aivoista seurasi tekstin tapahtumia, toinen puoli sovitteli niitä vuosikymmenten taakse kouluaikaani.


Kirjahan kertoo minä-muodossa varakkaan perheen hulivilipojasta, joka on toveripiirissä suosittu veikko ja hänen suhteestaan paikallisen seurakunnan papin hiljaiseen, toveripiirin omituisena pitämään tyttöön.


En muista ennen lukeneni Sparksin kirjoja, mutta nyt täytyy asia korjata. Ei tämä Muistojen polku mikään järisyttävä lukukokemus ole, mutta toki lukemisen arvoinen. Minulle se ainakin toi mieleen monia muistoja vuosikymmenten takaa. 


NIILO

Kätilö ja Katja Kettu - ei innosta!

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua
Runeberg -palkinnon saaja 2012
(Koettu kuunnelmana.)
Luokitus: Keskustelu.

Olihan se. Eri kommenttien johdosta kiinnostuin kätilöstä ja sainkin lainattua kirjan kuunnelmana. Parin tunnin jälkeen olin jo kypsä vaihtamaan johonkin muuhun kirjaan, mutta mietin: Ehkä tämä vielä tästä kehittyy mielenkiintoiseksi.

Elämä ei välttämättä muutu mielenkiintoiseksi tai sillä ei ole onnellista loppua, jos ei ole. Tylsähkö ja uskottava loppuun asti. Kirja kyllä asettui ymmärrettäväksi ja tajuttavaksi kokonaisuudeksi, mutta teksti ei puhutellut minua.

En yleensä lue tai kuuntele naiskirjailijoita ja tämä voi mennä samaan piikkiin. En pääse naiskirjailijoiden kirjoja koskaan loppuun asti. Kuunnelmana se nyt onnistui.

Kätilön teksti oli tarpeettoman korumaista. Samaa toistettiin moneen kertaan, ei toiminut. Sitä en tiedä, puhuuko tai ajatteleeko joku todella tuohon tapaan. Enpä usko, en ainakaan ole koskaan kuullut, vaikka olen monella suunnalla Suomea asunut. Kielen ja murteen kyllä ymmärsin.

Tarina sinänsä oli hyvinkin uskottava. Tieto, ettei kaikki teksti keskitysleirikuvauksineen ollut Suomesta, vaan muualta lainattua, tekee siitä kuitenkin romaanin, ei elämänkertaa. Tarinahan on oikeastaan rakkaustarina ja tuohon kehykseen sijoitettuna tapahtumat ovat varsin loogisia. Tarinahan on varsinainen Romeo ja Julia -versio.

Raakuuksista. Ihminen on peto. Kun sitä hieman rapsuttaa, saa esiin hirviön, ja kun sitä hirviötä hieman kannustaa ja ruokkii, saa kansanmurhan. Jos on voittaja, voi kirjoittaa historian itse ja kieltää kaiken, eikä kukaan sano mitään. Hitleristä puhutaan paljon ja teot tuomitaan yleisesti, mutta ei suinkaan kaikilla tahoilla. Euroopassa ja ”sivistysmaissa” elää tälläkin hetkellä arvostettuja kansanmurhan vetureina toimineita tahoja.  Hitlerin vika ei ollut, että hän oli mieleltään ”vinksahtanut” vaan, että hän hävisi sodan. Niin pieni on kansallissankarin ja mielipuolen ero.

Mikä tekee ihmisestä pedon? Hyötymisen mahdollisuus, ja epätoivo on hyvä viritin. Tottuminen tekee siitä käytännön.


SAMULI

Jono

     HEIDI JAATINEN

     Gummerus  2011, 300 siv.

     Heidi Jaatinen (synt. 1968) on kiuruvetinen neljän lapsen äiti, kasvatustieteen maisteri, ilmaisutaidon opettaja ja maanviljelijä. Jono on hänen toinen kirjansa.

     Tunnen naisen. Kävimme yhdessä kaksi draaman kirjoittamisen kurssia. Omia näytelmiä Heidi ei tietääkseni ole näyttämölle saattanut, mutta on ohjannut perustamalleen teatteriryhmälle "Hullu viima" useita näytelmiä. Olen käynyt niitä katsomassa, ja ne ovat olleet hyvää harrastajateatteria. Ohjauksessa on paikoin pilkistänyt "jaatismainen" leima.
     Kursseilla joskus ihmettelin huuli pyörenä Heidin mielikuvituksen ja ajatuksenjuoksun rikkautta. Ehkä hänen ajatuksekulkunsa on ollut liian vaikeaa sovittaa näyttämölle, mutta kirjassa homma toimii.

     Kirjan tapahtumat alkavat, kun kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti täyttymyksen hetkellä lausahtaa autuaallisesti: "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Kun tieto huudahduksesta leviää, niin jonohan siitä syntyy Ainan ja puoliso taidemaalari Aarni Härkäsimpun talon edustalle.

     Kirjassa on lennokkuutta ja hyviä käännekohtia, jotka vetävät suuta virneeseen. Mielestäni homma ei kuitenkaan kanna aivan kirjan lopuun asti. Tuli samanlainen tunne kuin joskus puhetta kuunnellessa. Hyvän puheen saattaa vesittää, tai ainakin vahvasti laimentaa, kun puhuja ei malta lopettaa tai ei ole löytänyt hyvää loppuhuipennusta.

     Arvioni ei suinkaan tarkoita, etteikö kirjaan kannata tutustua. Ehkä meille vanhoille jäärille on hyväksi tutustua näiden nuorempien ja vielä tuntemattomien kirjailijoiden tuotantoon. Sieltä saatta löytyä raikasta sanankäyttöä ja hyvää juonen kuljetusta.

     NIILO

Berliinin peli, Meksikon erä, Lontoon ottelu

    Tässä kirjoituksessa käsitellään kaikki kolme otsikossa mainittua kirjaa.
      
   LEN DEIGHTON
     
   Berliinin peli
   WSOY 1985, 335 siv.

   Meksikon erä
   WSOY 1986, 416 siv.

   Lontoon ottelu
   WSOY 1987, 445 siv.

Deightonin vakoilutrilogia kuvaa kylmän sodan (1970-luvun) aikaisia tapahtumia. Ero hurjimpiin vakoilujuttuihin, esim. James Bond -tarinoihin, on kuin yöllä ja päivällä, eli tälläistä se olisi voinut olla todellisuudessa.

Ruumiita näissä ei synny tusinoittain, tosin niitäkin tulee, mutta kohtuullisessa määrin. Jännitystä voi rakentaa ilman väkivallalla mässäilyäkin, näissäkin tarinoissa sitä on sen verran, että kun kirjan aloittaa niin on pakko lukea loppuun, että tietäisi kuinka siinä käy.

Deightonin kirjoissa on paljon yhteistä toisen vakoilukirjallisuuden mestarin John le Carren kanssa. Näissäkin kirjoissa asioita ratkotaan enemminkin älyn kuin nyrkkien ja aseiden kanssa, erona Carreen verrattuna on, että Deightonilla on enemmän kirjoissaan rakkausjuttuja ja niistä aiheutuvien ongelmien selvittämistä.

Trilogian juoni yksinkertaisuudessaan on seuraava: Englannin tiedustelupalvelun MI6:n agentin Bernd Samsonin vaimo Fiona, joka on myös saman tiedustelupalvelun töissä sellaisessa asemassa, että pääsee käsiksi salaisiin tietoihin, loikkaa kilpailevaan firmaan eli neukkujen leiriin. Tämän seurauksena mieskin joutuu epäiltyjen kirjoihin. Yhtäläisyys Carreen on myös, että kapuloita brittien vakoilun rattaisiin heittelevät myös erilaiset oman puolen toimijat.

Historiallista totuutta näissä loikkausjutuissa on enemmän kuin siteeksi, 1950-60 -luvuilla englantilaisia korkeissa asemissa ja yläluokkaisen taustan omaavia loikkasi neukkuihin. Suomenkin kautta loikki kaksi englantilaista Moskovaan. Nämä herrat tekivät käänteiset “Nalle Wahlroosit”. Nallehan kuului hurjassa nuoruudessaan taistolaisiin mutta palasi, kuten kaikki tiedämme omiensa pariin.

Järvenpäässä menee em. teemaan kuuluva elokuva, le Carren mestarillisen romaanin Pappi  lukkari talonpoika vakooja -filmatisointi. Kävin katsomassa. Kirjan tapahtumia on jonkin verran muutettu, kohtalaisesti tehty, ei kuitenkaan kirjan tasolle yltävä.

ESKO M.

Hetki kerrallansa

GERDA ANTTI

WSOY, suom. 1983, 277 sivua

Kirja on suomalaiset sukujuuret omaavan Torniojokilaaksossa Övertorneåssa asuvan Gerda Antin esikoisromaani. Kirjan ilmestymisestä on kulunut jo yli 30 vuotta, mutta sen sisältö on yhä edelleen ajankohtainen. Tämän esikoisromaanin tekstikin on sitä luokkaa, että kyse on lahjakkaasta kertojasta.

Hetki kerrallansa on  ensimmäinen Gerda Antin kolmesta suomennetusta kirjasta. Sen päähenkilö Astrid on keski-ikäinen nainen. Hänen miehensä Lennart, kylän kauppias, on Astridia huomattavasti vanhempi. He asuvat miehen perimässä talossa tämän veljen isännöimällä maatilalla. Taloa asuttaa myös miesten iäkäs äiti Alma, Astridin anoppi, joka perinnönjaossa on saanut paitsi elinikäisen asumisoikeuden myös luvan pitää pientä lammaskatrasta. Alma ja lampaat ovatkin keskeisessä osassa pienen epäsopuisan yhteisön elämässä.

Lapsia Astridille ja Lennartille ei suotu,  mutta elämä on asettunut tuttuihin uomiinsa. Jokin on kuitenkin vialla. Suhde aviomieheen on muuttunut entisaikojen hellyydestä täydelliseksi vieraantumiseksi. Rakkaus nuorempaan mieheen tuo lohdutusta Astridin elämään.

Kun Lennart yllättäen kuolee, Astrid  joutuu vaikeaan kriisiin. Hän syyttää itseään avioliiton epäonnistumisesta, kylmyydestä ja tunteettomuudesta. Gerda Antti kuvaa satuttavasti naisen sisimpiä tunteita, ihmisen yritystä päästä sovintoon itsensä kanssa, läheisyyden tarvetta, koko rakastamisen vaikeutta.

Kirja esittelee useita herkullisia ihmistyyppejä. Vastakohtana ymmärtäväiselle ja herttaiselle Alma-anopille ja rauhaa rakastavalle ja sovinnolliselle Astridille pihapiirissä asuu miehen, Lennartin veli äkäisen ja yksioikoisen vaimonsa ja poikansa kanssa.

Ikään kuin vastakohtana ristiriidoille hän kehystää tuntemukset rauhalliseen maalaismaisemaan ja luonnon ikuinen kiertokulkuun. Kuvaillessaan kesälämpimän sammalmättään pehmeyttä tai sylissään silittelemäänsä karitsaa hän pystyy siirtämään hellät tuntemuksensa lukijaan. Toisaalta myös ristiriitatilanteissa hän onnistuu tempamaan lukijansa mukaan tapahtumaan. Kirjassa viehättää erikoisesti kerronnan rikkaus ja elävyys. Aivan arkipäivän asioitakin kuvatessaan Antin teksti on värikästä, aivan kuin kuvakirjaa lukisi.

Kirja tarjoaa hyviä ja sattuvia vertauksia elämän moninaisuudesta.

Hetki kerrallansa on Gerda Antin kolmesta suomennetusta kirjasta ensimmäinen. Sille itsenäinen jatko on Huomispäivän tähdet, joka ei kuitenkaan luettavana vedä vertoja edelliselle. Kolmas suomennettu on Niin paljon kuuluu elämään.

MATTI  ja  NIILO

Tutustumisen arvoinen kirjailija

Hetki kerrallansa on niitä kirjoja, joista joko pitää tai se ei herätä suurempia tuntoja. Itse luokittelen tämän suhteellisen helppolukuisen kirjan parhaisiin kohdalleni osuneisiin. Sen pystyy ahmimaan nopeasti, mutta se jää mieleen. Niinhän hyvä kirja tekee.

Kaikki Antin kolme suomennettua kirjaa ovat erinomaista tekstiä. Hän osaa kuvata vakaviakin asioita huumorin pilke silmäkulmassa. Paikoin huumori on kirpeääkin. Ehkä tekstin osuvuus on siinä, että se saa lukijan ajattelemaan.

Nämä kolme kirjaa ovat kokonaisuus, johon ainakaan minä en jatkoa kaipaa. Toivon jopa, että Antti muissa romaaneissaan tarkastelisi maailmaa joltakin muulta kantilta. En usko, että tämäntapaiseen elämän tilitykseen enää kovin paljon uutta sanottavaa löytyy. Jos aikoo lukea kaikki nämä kolme kirjaa, mielestäni ne on hyvä lukea järjestyksessä.

Tutustumisen arvoinen kirjailija.

NIILO

Gerda Antti - Mielenkiintoinen tuntematon

    (Luokitus: Kirjailijat)

     Gerda Anttia sanotaan yhdeksi Ruotsin luetuimmista kirjailijoista. Tähän meidän on vaikea sanoa mitään, sillä Suomessa hän melko tuntematon. Mutta mielenkiintoinen hän on, niin itse kuin kirjansakin.

Gerda Antti syntyi 20.8.1929 Pohjois-Ruotsissa vain noin 2000 asukkaan Övertorneåssa viisilapsiseen perheeseen. Muutettuaan Tukholmaan hän avioitui 21-vuotiaana itseään 29 vuotta vanhemman kirjailija Walter Ljunqvistin kanssa. Tämä kuoli 1974. Nykyisin Gerda Antti asuu Etelä-Ruotsissa Kisan Tomestorpissa Linköpingin eteläpuolella.

Hänen ensimmäisen teoksensa, runokokoelman Här och ny (Tässä ja nyt), julkaisemisesta on nyt kulunut 53 vuotta (v. 1961), joten aivan uusia kirjailijoita hän ei ole. Sen jälkeen hän on julkaissut kuusi romaania, joista kolme on käännetty suomeksi sekä  kaikkea mahdollista ns. pienkirjallisuutta; pakinoita, novelleja, esseitä, debatteja, jne. Tähän mennessä viimeisen romaaninsa Min man David hän julkaisi lähes 80-vuotiaana 2008.

Nuorempana Gerda Antti osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimi mm. Ruotsin maahanmuuttoviraston eettisen lautakunnan jäsenenä. Pari vuotta sitten hän kyseenalaisti imaamin valinnan lautakunnan jäseneksi ja suhtautui muutenkin kriittisesti muslimimaahanmuuttajien vaatimuksiin ja oikeuksiin. Kirjoitus kirvoitti laajan keskustelun sekä vastaan että puolesta.

Antti on erityisen taitava kuvailemaan maaseutuväestön jokapäiväistä elämää, tai paremminkin sen taakse kätkeytyviä ihmissuhteita ja ajatuksia. Hyvinkin pienistä asioista, esimerkiksi sinivuokon aukeamisesta ja pienen puron solinasta hän kääntää sujuvasti kertomuksen juuri meneillään oleviin arjen tapahtumiin ja omiin ajatuksiinsa.

Hän on tunnettu huumoristaan ja paikoin pistävästäkin ironiastaan, jonka hän kohdistaa henkilöihin ja asioihin, jotka eivät ole yhteneväisiä kirjan päähenkilöiden elämänmyönteisen asenteen kanssa.

Tässä kirjailijan itsensä ja kirjojen päähenkilön kanssa saattaakin piillä ristiriita. Sen paremmin kirjailijaa tuntematta tai tietämättä voi olettaa hänen olevan vaativa, voimakastahtoinen ja arvostettu. Näihin ominaisuuksiin viittaavat mm. hänen toimintansa Keskustan paikallispoliitikkona, lääninoikeuden lautamiehenä ja maahanmuuttoviraston eettisen lautakunnan jäsenenä.

Gerda Antilla on painavaa sanottavaa rooleista, toiveista ja pettymyksistä, siitä miten jokainen voi oppia omista erehdyksistään. Tekstissä vakavia teemoja keventää kipakka huumori. Kuinka Antin teksti kolahtaa itse kullekin riippuu lukijasta - hänen lähtökohdistaan, ajatusmaailmastaan, kokemuksistaan ja toiveistaan.

MATTI  ja  NIILO

Koko kadun kasvatti

MAEVE BINCHY

WSOY 2010, 363 sivua.

     Tämä on Maeve Binchyn viidestätoista suomennetusta kirjasta uusin. Binchy on minun ikäiseni (synt. 1940) irlantilainen kirjailija.

     Olen lukenut useita hänen aikaisempia teoksiaan. En tiedä, oliko niillä ja muillakin irlantilaisten kirjailijoiden kirjoilla, joita olen lukenut, vaikutusta siihen, että muutama vuosi sitten vuokrasimme viikoksi auton ja kiersin Mirjan ja ystäväpariskunnan kanssa Irlantia. Se oli hyvä matka ja opetti jotakin saaren historiasta ja nykymenosta. Ehkä tuo matka myös auttaa paremmin eläytymään kirjoihin, jotka sijoittuvat Irlantiin.

     Binchy kuvaa kirjoissaan tavallisten ihmisten selviytymistä arjen paineista. Hänellä on myötäelämisen kyky ja usko siihen, että elämän mutkilla on taipumus oieta. Vaikka hänen kerrontansa perustuu kuvitteellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, pysähtyy joskus lukiessa miettimään, että näin voisivat asiat todellisuudessakin olla.

     Muistelen, että akaisemmissakin hänen kirjoissaan, kuten tässäkin, esiintyy aika paljon henkilöitä, joten pysyäkseen matkassa pitää välillä olla aika skarppina.

     Nämä Binchyn kirjat eivät saata olla Matin ja Eskon kirjoja, mutta mielestäni hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua siitäkin huolimata, että minulla on varmaan mieheksi omituinen maku kirjojen suhteen. Olin eräässä keskustelussa, missä kerrottiin kirjoista. Paikalla oli, kuten tavallista, enimmäkseen naisia. He olivat aivan ihmeissään, kun sanoin lukevani paljon naiskirjailijoiden tuotantoa ja pitäväni niistä.

     Hyvää vaihtelua nämäkin Binchyn kirjat ainakin ovat vaikeaselkoisempien ja suuria ajatuksia sisältävien opusten välillä.

     NIILO