Tie

CORMAK Mc CARTHY

WSOY 2009, 245 sivua

   Kuvaus ydinsodan jälkeisestä maailmasta. Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, mutta kaikesta päätellen sama koskee koko maapalloa.

   Isä ja nuori poika vaeltavat tuhkan peittämässä maisemassa pohjoisesta kohti etelärannikkoa työntäen kärryissä vähäistä omaisuuttaan, ruokaa ja vaatetusta. Perheen äiti on tehnyt oman ratkaisunsa, eli itsemurhan. Isäkin on mukana ainoastaan poikansa vuoksi, kyse on toivosta toivottomassa maailmassa.

   Kaksikon matka etenee jatkuvassa nälässä ja kylmyydessä piilotellen muilta ihmisiltä, pääosin raakalaisilta, jopa ihmissyöntiä harjoittavilta joukkioilta. Isä yrittää valaa toivoa poikansa mieleen keskustelun avulla, vaikka ei itsekään usko hyvään loppuun.

   Pieniä hyviäkin hetkiä sattuu, he löytävät jostakin kellarista lukitun varaston, jonka oven mies onnistuu murtamaan, ja he saavat täydennystä ruoka- ja vaatevarastoonsa. He onnistuvat pääsemään rannikolle, mutta siellä eräs mies ampuu jousella isää jalkaan, siitä seuranneen tulehduksen takia tämä kuolee. Joku ns. hyvien ihmisten ryhmä ottaa kuitenkin pojan joukkoonsa ja matka jatkuu.

   Mitään viihdettähän kirja ei ole, mutta täysin mahdollista, kun tietää millaisia johtajia maailmassa on ja millaiset määrät ydinaseita heillä on. Lisäksi on maita, joiden sekopäät johtajat viis veisaavat kansaivälisistä sopimuksista, ja jotka myös omistavat ydinaseita. 

   Kirja on palkittu USA:sa Pulitzer-palkinnolla 2007. Kirjailijalta on Suomessa ilmestynyt myös mestarillinen ns. rajatrilogia Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit sekäkulttiromaanin maineen saanut mutta äärimmäisen julma Veren ääriin.

   ESKO

Täällä Pohjoisnavan alla

Täällä Pohjoisnavan alla
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

DIETER HERMANN SCHMITZ
Atena Kustannus Oy 2013, 305 sivua

   Schmitz on Saksan Reininmaalta Suomeen muuttanut mies. Hän on naimisissa pohjanmaalaisen naisen kanssa ja työskentelee saksankielen lehtorina Tampereen yliopistossa. Perheesen kuuluu kaksi teini-ikää lähentelevää lasta, tyttö ja poika. 
   Parikymmentä vuotta Suomessa asuttuaan hän päättää anoa Suomen kansalaisuutta. Hän paneutuu asiaan huolella. Tarkoitusta varten hän laatii kymmenen kohdan luettelon, mitä asioita hänen pitää tehdä tullakseen niin paljon suomalaiseksi, että voi jättää kansalaisanomuksen.

   Schmitz kertoo varsin eloisasti edistymisestään suomalaisuuden tiellä. Vaikka kirjailija ei suhtaudu kovin kriittisesti meihin kantasuomalaisiin, kirjaa lukiessa tuli joskus miettineeksi, että tällaisiako me olemme ulkopuolisen silmin nähtynä.
   Kun nyt kevätkin on vauhdilla tulossa, kirja olisi sopivaa luettavaa iltojen ratoksi. Voisi samalla tarkistaa, onko itse käynyt läpi Schmitzin suomalaisuuden kriteerit.

   NIILO

Rakkaudenhirviö

SAARA TURUNEN

Tammi, 441 sivua

   Sain juuri luettua ko. opuksen. Sen verran se herätti kohinaa päänupissa, että täytyi alkaa pistää ajatuksia paperille.

   Kirjahan sai HS.n esikoiskirjapalkinnon ja netissäkin sitä kehutaan mm. hauskaksi. Olen luullut itseäni huumorintajuiseksi, mutta olen kai erehtynyt, sillä en näe tässä juurikaan huumoria, ellei sitten huumoriksi lasketa sitä, kun kirjailija kuvaa suomalaiset tyhmiksi tuulipuvuissa laahustaviksi junteiksi ja Suomen niin ikäväksi paikaksi, ettei täällä voi elää. Muutettuaan moneen eri paikkaan ulkomaille hän huomaa, että nekin paikat ovat ikäviä. Ainoa ero on, että ilmasto on parempi ja miehet komeampia, mutta silti elämä on edelleen hyvin ikävää.

   Kirjailijalla on kaksi pitkäaikaista tuttua, vai uskaltaisiko sanoa ystävää, jotka esiintyvät kirjassa omilla nimillään eli näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Kuinka ollakaan tämänpäiväisessä Ilta-Sanomissa oli juttu Antista, joka hän kertoi muuttavansa Lontooseen, koska ei kestä Suomen ahdasta ilmapiiriä.

   Minä en tykkää tämän kirjan kaltaisista valituslauluista, mutta luin sen kyllä kokonaan koska se on valittu lukupiirimme seuraavaksi kuukauden kirjaksi.

   Ajatuksia kirja kuitenkin herätti. Nykyisinhän tunnutaan laskettavan taiteilijaksi kaikki, jotka poikkeavat meistä tavallisista tallaajista - mitä enemmän, sitä parempi.Taiteilijan arvon on saanut mm. siitä, kun hakkaa kissan pään tohjoksi kivellä (Kalervo Palsa). 1980-luvulla eräs taiteilija suoritti sukupuoliyhdynnän Vanhan Ylioppilastalon salissa flyygelin päällä, en enää muista, antoivatko kriitikot suurimman arvostuksen tekotavalle vai paikalle.

   Joitakin aikoja sitten huomasin, että minullakin on ollut joskus taiteellisia taipumuksia, kun katsoin juttua Nykytaiteen museon näyttelystä. Sinne oli salin keskelle pystytetty halkomotti. pystyttelin niitä nuorena miehenä useampiakin, tosin en mihinkään museoon vaan metsään. Kriitikko (työnjohtaja) arvosteli teoksen sanoilla ”no suattaahan tuon just hyväksyä”.

   Kiasmassa olen käynyt kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Näytteilläoli mm. teos, jossa verta ja spermaa oli sekoitettu ja seos heitetty seinälle.

   Löytyy toki modernista taiteesta sellaistakin, jolle annan arvoa. Paras veistos löytyy mielestäni Helsingin Taivallahdesta: Eila Hiltusen Sibelius-monumentti. Lisääkin sanottavaa aiheesta löytyisi, mutta eiköhän tämä riitä täksi kerraksi.

   ESKO

Pieni potenssipuoti

KARIN BRUNK HOLMQVIST
Bazar Kustannus 2011, 245 sivua

   Kirja pitäisi oikeastaan kieltää alle kuusikymmentä vuotiailta. Jos olet kyseisen ikärajan ylittänyt ja sinulla on kykyä suhtautua huumorilla iän mukanaan tuomiin elämän ilmiöihin, kirja on hupaisaa luettavaa.

   Kirja kertoo kahdesta kahdeksaakymmentä lähentelevästä vanhapiika sisaruksesta, jotka asuvat talossa missä he ovat syntyneet ja ikänsä asuneet. Talo on siinä kunnossa kuin se oli jo heidän vanhempiensa aikana, ilman mukavuuksia.

   Naapurihuvilaan muuttaa kuusissakymmenissä oleva vanhapoika, jonka kesäisten touhujen seurailu muuttaa sisarusten elämän. He keksivät liikeidean, jonka tuloksena kenties voisivat kustantaa remontin, saada vesijohdon, sisävessan ja kylpyammeen.

   Toteutuvatko sisarusten aikeet, ja miten uusi naapuri muuttaa sisarusten säntillistä päivärytmiä, selviää kirjan lehdiltä. Suosittelen kirjaa luettavaksesi, mutta suhtaudu lukemaasi pilke silmäkulmassa. Ajalla on tapansa muokata meitä, miten itsekutakin.

   NIILO

Luotettavat muistelmat I

LASSE LEHTINEN 
WSOY Juva 1996, 279 sivua
 
   Kirja on kaksiosaiseksi tarkoitetun muistelmasarjan ensimmäinen osa. Kirjassa Lehtinen paneutuu lähinnä lapsuus- ja kouluvuosiinsa. Kirjan loppupuolella kartoitetaan hiukan opiskelijaelämää ja varsin lyhyeksi jäänyttä poliittisen uran alkutaipaletta.
 
   Päälimäisenä pitää sanoa, että Lehtinen osaa kirjoittaa, on aina osannut. Siinä asiassa hän oli varhaiskypsä, avusti Savo-lehteä jo viisitoistavuotiaana. Varhaiskypsä hän oli muutenkin: Aikanaan nuorin kansanedustaja 25-vuotiaana. Eipä taida olla vieläkään kovin moni nuorempana kansanedustajan pestiä kansalta saanut.
 
   Minulle kirjaa lukiessa oli mukava paneutua kouluaikaisiin muistoihini Kuopiosta. Tunsin ainakin nimeltä suurinpiirtein kaikki Lehtisen kuvaamat henkilöt. Yllättävän monen persoonasta olen myös samaa mieltä. Monesti lukiessa tuli mieleen, kuinka paljon maailma on monessa suhteessa reilussa puolessa vuosisadassa muuttunut. Ei välttämättä joka asiassa parempaan suuntaan.
 
   Koska varsinkin kirjan alkupuoli paneutuu hyvin pitkälti Kuopioon ja reilun puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin ja ihmisiin siellä, se ei varmaan kovin paljon anna lukijalle, jolla ei ole tuntemusta sikäläiseen kääntöpiiriin. Tietysti lukija voi nauttia Lehtisen letkeästä kielestä, palata ajassa taaksepäin ja mietiskellä maailman muutoksia. Ainahan näissä henkilökohtaisissa muistelmissa on se tosiasia, että niissä tulee ilmi vain yksi totuus. Tämä muistaen lukijan on syytä olla hiukan kriittinen ja olla kovin pitkälti samaistumatta kirjailijan näkökulmaan.
 
   Kirjan kieli on sen verran letkeää, ettei se kovin paljon aivoja rasita. Jos haluaa tutustua vieläkin paljon esillä olevaan mieheen, tästä voisi aloittaa.
   NIILO

Luontokamerasta kaapattua

   Tässä tuota tämän blogin otsikon jälkimmäistä eli "vähän muutakin".
   Selailtiin sunnuntaiaamuna Sirkan kanssa totuttuun tapaan virolaisen luontonettikameran kuvausta ja osuimme merikotkapariskunnan "makuuhuoneeseen". Aikansa vieri vieressä ihmeteltyään pienempi eli koiras hyppäsi naaraan selkään ja antoi palaa. Ihmettelimme silmät ymmyrkäisinä ja mykistyimme hyvästä onnestamme. Nähdä merikotkien parittelevan on sentään jotakin!

   Harmittaa, että näytelmästä hämmentyneenä myöhästyin kuvakaappauksessa sen verran, etteivät molemmat osapuolet näy kuvassa kunnolla. Pian lyhyen mutta sitä kiihkeämmän aktin jälkeen kotkat lensivät taustalla näkyvälle aukiolle, naaras edellä vasempaan reunaan ja koiras hetken päästä oikealle.

   Tänä aamuna kuvakaappuksen suhteen kävi parempi tuuri. Pariskunta oli jälleen pesällä, nyt rauhallisemmissa merkeissä.

    Entä tunnistaako kukaan tämän kuvan haukkaa? Yksinäisenä se odottelee pesällään kaverin saapumista. Oma asiantuntemukseni ei tunnistamiseen riitä.

   Kuvat on kaapattu Virossa toimivasta luontonettikamerasta (http://pontu.eenet.ee/). Se tarjoilee tällä hetkellä paljon muutakin nähtävää. Toisessa merikotkapesässä on hautominen ollut menossa jo runsaan viikon, haikara rakentelee omaa pesäänsä, kanahaukka pyöräytti yhden munan, kaunis pieni haukka (alakuva) kävi aamulla katselemassa kotiaan ja pieni tunnistamaton pöllö on uppoutunut omaan pönttöönsä.

   Vakioseurattavana meillä on pitkään ollut iso saksanhirvilauma. Nämä komeat sarvipäät ovat koko talven olleet kameran ylläpitäjien ruokinnassa.

Omia muistikuvia Hertasta

   Petteri on laittanut lyhyen kommentin kirjasta Hertta. Hänellä ei iästään johtuen ole muistikuvia Hertasta. Itselleni on jäänyt erikoisesti mieleen radiosta kuuluneet lähetykset "Pienoisparlamentti". Muistaakseni ne tulivat sunnuntaisin. Usein olivat mukana Hertta ja Kekkonen. Hertta oli myös henkilö, jonka pilapiirtäjä Kari Suomalainen useammankin kerran sijoitti piirroksiinsa.

   Köngäs on kietonut tiettyjen tosiasioiden ympärille kuvitteellisen tarinan. Hertasta ja Leinosta kirja ei tuo esiin juurikaan uutta tietoa. Ehkä uutta oli Könkään kuvaama Hertan suuri seksin tarve, jota Leino ei kaikistellen pystynyt tyydyttämään. Tiedä sitten kuinka paljon siinäkin asiassa oli totuutta. Ihmetellä piti myös sitä sokeutta, millä Hertta suhtautui Stalinin vainoihin ja myös sitä puolueuskollisuutta, millä hän puolisonsa Leinon tuomitsi. 
   Siinä mielessä kirja oli mielenkiintoista lukea, että se toi mieleeni nuoruusvuoteni. Vaikka en silloin politiikasta hirveästi ymmärtänyt, seurasin mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja, jotka joskus kohosivat varsin äänekkäiksi. Ihmiset eivät peitelleet poliittista suuntaustaan. Ehkä sieltä juontaa juuret elinikäiseen kiinnostukseeni politiikkaan.

    Kyllähän Hertta oli sodanjälkeisessä Suomessa niin näkyvä poliitikko, että on kirjansa ansainnut. Miksi ei Leinokin, joka oli sopiva henkilö silloisen politiikan pelinappulaksi. Leino on myös varoittava esimerkki. Raittiusmiehen ei kannata ottaa ensimmäistä ryyppyä. Se voi tulla tavaksi. Kyllä kirja lukemisen arvoinen on.
   NIILO

  TÄSTÄ pääset Petterin kommenttiin Hertasta.