9. helmikuuta 2011

Vanhan rouvan lokikirja

   KYLLIKKI VILLA (12.9.1923 - 27.2.2010)

   Like 2004, 333 siv. (kirjasto)

   Kyllikki Villa osoitti omalla elämällään, että on olemassa vaihtoehtoisiakin elintapoja. Itselleen sopivan hän löysi 42-vuotiaana maailman meriltä, rahtilaivoista, joiden matkustajana hän kiersi suurilla vesillä noin 40 vuoden aikana. Sieltä suuri lukijakunta löysi tämän kirjailija-runoilija-kääntäjän vuonna 2004 Vanhan rouvan lokikirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja palkittiin Vuoden 2004 Matkakirjana, ja samana vuonna Villa sai Vuoden Valopilkku -palkinnon.
   Ilman yllytystä en milloinkaan olisi ottanut luettavakseni tuon nimistä kirjaa, en varsinkaan, kun etukannen kuvana oli vanha rouva itse - naisten juttuja siis. Asenteestani johtuen yllätys oli sitäkin suurempi, kun ensimmäisistä sanoista lähtien huomasin viihtyväni rouvan seurassa ja rahtilaivassa.
   Onko 75-vuotias vanha? Olkoon niin, koska kirjailija on itse nimennyt itsensä sellaiseksi. Tätä lokikirjaa (myöhemmin häneltä ilmestyi vielä toinen ja postuumisti kolmaskin) voisi analysoida monelta eri taholta, elementtejä siihen löytyy yllin kyllin. Riittäköön tässä kuitenkin, että totean kirjailijan tällä laivamatkallaan tarkastelleen omakohtaista vanhuuttaan: Olenko tulossa vanhaksi? Vai joko olen sellainen? En enää halua lähteä maihin kävelylle. Enkä jaksaisikaan. Ennen en ole kaatunut laivassa, enkä aristellut kävelyä maininkien keinuttaessa laivaa. Aika kuluu asioita pohtiessa, lukiessa ja levätessä, mukaan otetut käännöstyötkään eivät tunnu tärkeiltä.
   Vanhan rouvan lokikirjan parissa viihtyy, vaikka tapahtumia saa odotella ja etsiä. Matka Helsingistä Buenos Airesiin kestää pari kuukautta ja paluu Panaman kanavan kautta saman verran. Tanskan salmiin ennätetään Helsingistä kymmenessä päivässä.
   Juuri tapahtumien loputon odottaminen - tuleeko niitä, ei tänäänkään - sitoo lukijan kirjaan, lumoaa. Kun kirja ei repeä liitoksistaan, lukija imeytyy mukaan rahtilaivan rauhaan. Kun ihmisiä ei vilise ympärillä, kun muita tavataan harvakseltaan, on helppoa ja rauhoittavaa asettua kirjailijan asemaan, olla vaan, todeta - ja tarkkailla itseään. Unikin tulee vasta kun laiva on merillä.
   Lokikirjahan on laivoilla pidettävä päiväkirja. Sellainen Kyllikki Villan teos todella on. Tekotavaltaan se oli poikkeuksellinen. Hän ei kirjoittanut sitä yli 70:n pitämänsä päiväkirjan tavoin, vaan saneli ääninauhalle. Äidinkieltä kaseteille kertyi kaikkiaan kolmisenkymmentä tuntia, päivästä toiseen se, mikä sillä hetkellä kiehtoi tai tuntui tärkeältä. Tältä matkaltaan hän nostaa esille ns. tavallisen ihmisen harvoin tapaaman ilmiön, 1990-luvun puolalaisissa valtamerilaivoissa kokemansa absoluuttisen kielellisen yksinolon. Mielenkiintoinen olotila, erityisesti neljän kuukauden pituisena jaksona koettuna.
   Pisteitä (0-5): 3
   MATTI

5 kommenttia:

  1. Terve!
    Luin kirjapalstaasi. Muutama kommentti.

    Kuuntelimme Vanhan rouvan lokikirjan äänikaseteilta automatkoillamme. Se oli sen verran mielenkiintoinen, että tutustuimme Villan toisiinkin teoksiin. Kirjailijasta oli vuosia sitten juttu televisiossa tai radiossa. En muista kummassa.

    Ei kirjan tapahtumat maailmaa kaatavia olleet, mutta jotenkin kerronta sai mielikuvituksen liikkeelle. Alkoi kuvitella, millaista olisi olla kiireettömällä matkalla rahtilaivan mukana. Tulisiko toimeen itsensä kanssa?

    Aina silloin tällöin saa lukea ihmisistä, jotka ovat ottaneet etäisyyttä entiseen elämäänsä ja lähteneet etsimään jotakin uutta. Useimmille meistä tämämmöiset mieliteot jäävät vain toteutumattomiksi haaveiksi.

    Ehkäpä tässäkin kirjassa parasta on antaa lukijalle uusia ajatuksia, haaveita, elää mielikuvituksessa asioita, joita ei ole saavuttanut.

    VastaaPoista
  2. Tuo vanhan naisen päiväkirja ei ole minulle aivan uusi juttu, vaikken ole sitä lukenutkaan. Henkilöstä on nimittäin tehty ainakin radio-ohjelma, jonka muistelen kuunnelleeni noin vuosi sitten. Lisäksi tädistä on ollut juttu hesarissa tai jossain muussa lehdessä.

    Vaikutelma henkilöstä näiden juttujen perusteella oli niin erikoinen, että jäi mieleen. Ja no, onhan se! Seilata nyt maailman meriä rahtilaivalla olematta varsinaisesti matkalla minnekään. Ei ois minun hommaa.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen lukenut tämän lokikirjan ja tavallaan pidin sen viipyilevästä teemasta. Oikeastaan haaveilen, että olisi joskus tuolla tavalla aikaa ja vielä viisautta hyödyntää se aika.

    VastaaPoista
  4. Vanhan rouvan lokirja,on hyvä tarina. Olen samaa mieltä Matin ja muitten kommentien antaneiden kanssa. Kolme pistettä ainakin tästä kirjasta.

    Tarmo

    VastaaPoista
  5. Muistin taas miksi en lue/kuuntele naiskirjailijoita. Nuorempana mietin että ainut naiskirjailija mistä todella pidin oli Zane Grey. …niin tiedän sen nyt, Zane Grey on mies. Toisaalta en kykyään enää lue, minä kuuntelen kirjoja, kuten nyt Vanhan rouvan lokikirjaa äänikirjana. Osin, jopa hyvää, oivaltavaa ja opettavaista kerrontaa, mutta toisaalta pelokasta ja sisäänpäin kääntyvää, omaa ahdistustaan ruokkivaa ajattelua. Ajattelua ilman päämäärää, perusteluja ja kunnollista pohjaa. Voiko sanoa että ”niin nai…sta”. Osin pohdintaan sekoittuu henkilön omaa luonnetta, ajattelun suuntaan, ikä on lyönyt leimansa. Totesin että minähän tunnen tämän ”luonteen”, ”hän” oli töissä täällä, käytävän toisella puolen viimeiset puoli vuotta, kunnes läksi viikko sitten toisiin tiloihin.

    Konjakki on selvästi parantanut mielialojen suhdetta, ehkä enemmän kuin vammoista paraneminen, mutta taas pilkistää uudet ongelmat ulapalla, ehkä niiden tarkastelun on kuitenkin ripeämpää ja tavoitteellisempaa. Kuunnelmanakin tarina on mielenkiintoinen. Itse asiassa sehän on silloin lähempänä alkuperäistä puhuttua muotoaan.

    En kuitenkaan pidä kirjaa matkakirjana, vaan kuvauksena eräästä ihmisestä ja hänen tavastaan käsitellä asioita. Sanonta että synnin määrä on vakio pitäneen osin paikkaansa, mutta tämän kirjan perusteella toteamus että murheiden ja ongelmien määrä on vakio näyttää ehdottomasti pitävän paikkansa.

    SamuliL

    VastaaPoista