Tammi 2014, Keltainen kirjasto, 474 sivua.
Kaksi
naista, Lillemor ja Babba osallistuvat novellinkirjoituskilpailuun,
koska novellin mukana täytyy lähettää kirjoittajan valokuva. Koska
Lillemor on kaunis ja Babba vähemmän kaunis, mutta omaa paremman
mielikuvituksen, he sopivat että Babba kirjoittaa novellin, joka
lähetetään Lillemorin nimellä ja kuvalla varustettuna kilpailuun. He
voittavat kilpailun ja jakavat rahapalkinnon tasan.Tästä alkaa erikoinen kirjailijanura. He päättävät pitää järjestelynsä salassa. Babba päättää kokeilla romaanien kirjoittamista ja aloittaa dekkareilla (aivan niinkuin Ekmankin aloitti kirjailijanuransa).
Kirjat menevät kustantajan seulasta läpi, ja alkukangertelun jälkeen menestystäkin alkaa tulla. Sen myötä järjestelyn salassapito vaikeutuu.
Babba siirtyy dekkareiden kirjoittelusta kaunokirjallisuuteen ja alkaa kirjoittaa Käärmeensylki-trilogiaa. (Ekmannilta on ilmestynyt Sudentalja-trilogia. Se on julkaistu myös Keltaisessa kirjastossa. Selviä omaelämänkerrallisia aineksia on muitakin.)
Lillemor kutsutaan Babban kirjottajankykyjen ansiosta Ruotsin Akatemian jäseneksi (myös Ekman on Akatemian jäsen). Lillemoria jännittää kovasti, sillä hän ei ole tottunut liikkumaan ns. piireissä. Akatemian herrat ottavat kuitenkin kauniin kirjailijattaren hyvin joukkoonsa ja Lillemor pääsee vanhojen herrojen kanssa mm. päättämään kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajasta.
Salaisuuden pitäminen käy ainavain vaikeammaksi. Babba on kertonut totuuden miesystävälleen, kun tietää, että tämän takana salaisuus säilyy. Lillemorin äiti on alkanut haistaa "palaneen käryä" ja Lillemorin täytyy kertoa totuus hänelle. Aluksi äiti suuttuu kovasti, kun hänen tytärtään käytetään kulissina, mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän innostuu ja patistaa tytärtään pitämään salaisuuden piilossa. Pääsehän äiti tyttären siivellä julkisuuden valokeilaan, mistä niin kovasti nauttii.
Ekman osoittautuu tässä kirjassaan toisen akateemikon Torgny Lindgrenin sukulaissieluksi. Kirjassa on samanlaista hiljaista ironiaa kuin Lindgreninkin monissa kirjoissa.
Verrattuna kolmeen edelliseen Sudentalja-kirjaan, "vanha rouva" on tässä keventänyt tarinointiaan, mikä sopii hyvin meille tavallisille lukijoille.
Tätä kirjaa kehtaa kyllä suosittella vaikkapa kesälukemiseksi.
ESKO
Katso myös Niilon ja Matin kommentit kirjoitukseen.
Esko toteaa, että Huijareiden paraati kertoo haamukirjoittajasta eli kirjoja julkaistiin toisen nimeä ja kuvaa käyttäen. Luettuani jutun alkoivat muistinystyrät raksuttaa. Eikö meilläkin vuosia, vai oliko vuosikymmeniä, sitten tapahtunut samanlaista. Nimeä saanut kirjailija julkaisi nimellään toisen kirjoittamaa tekstiä.
VastaaPoistaMielensopukoissa on muistikuva, että asiasta taidettiin käydä oikeudenkäyntiäkin. Voin tietysti muistaa väärinkin. Tällä iällä on varaa antaa myös periksikin.
NIILO
Ei tarvitse, Niilo, antaa periksi muistamisesi suhteen.
VastaaPoistaMainitsemasi kirjailijan nimi ei tosin ollut mainitsemasi, joten jätin sen pois kommentistasi. Vuosina 1989-2005 Suomessakin julkaistiin kaikkiaan 16 toisen henkilön kirjoittamia romaaneja.
Kirjailija Mauri Sariolan leski Tuula Sariola esiintyi 17 vuoden ajan nimissään julkaistujen kirjojen kirjoittajana. Todellisuudessa ne oli kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.
Huijaus paljastui kesä 2006. Käräjäoikeudessa molemmille annettujen sakkotuomioiden jälkeen juttu käsiteltiin hovioikeudessa, missä kummallekin tuomittiin sekä ehdollinen vankeustuomio että sakkoja. Tuula Sariola joutui myös palauttamaan vuosina 2001–2006 saamansa kirjastoapurahat, yhteensä lähes 30000 euroa.