Aivojen tuuletusta

Taas on yksi kirja luettu. Kun Mirja lähti käymään kirjastossa sanoin, että tuo minullekin muutama kirja. Kuuliainen vaimo toi.

Ensimmäiseksi otin luvun alle Enni Mustosen Morsiuskesän (Otava 2009, 255 sivua). Arvasin sen täydeksi hömpäksi, mutta täyttihän se tehtävänsä. Kirjan juoni ja television Maajussille morsian -sarja kulkevat niin selvästi käsi kädessä, että Mustosen voi otaksua kuuluvan sarjan kirjoittajiin. En tiedä, kuuluko hän sarjan tekijöihin, en myöskään sitä, kumpi on syntynyt ensin, kirja vai ohjelman käsikirjoitus.

Mietin, miksi tällaisia viihteeksi tarkoitettuja romaaneja ei voi kirjoittaa niin, ettei loppuratkaisu ole lukijalle selvillä jo melkein ensilehdiltä. Kirjassa on kuvattu aika mukavasti maatalojen elämää, mutta loppuratkaisu on lapsellisen hunajainen.

Jos haluaisi esittää jotensakin fiksua miestä, ei kannattaisi tunnustaa lukevansa tämäntapaisia kirjoja. Mutta kun en sellainen ole, voin reilusti sanoa lukeneeni. Kaikkinensa en parhaalla tahdollakkaan voi suositella kirjaa teidän muiden luettavaksi, ainakaan miesten. Enkä usko, että viitsisitte lukeakaan. Minulle tämä oli hyvää aivojen tuuletusta.

Ruohometsän kansa lukupiiriin!

Kun olen lukenut Myllytien lukupiirissä käsiteltyjen kirjojen luetteloa, tuli mieleeni ehdotus. Voisitte joskus ottaa käsittelyn alle aikoja sitten ilmestyneen kirjan Ruohometsän kansa.

Olen lukenut kirjan kolmisenkymmentä vuotta sitten, mutta sen tapahtumat ovat vieläkin muistissani. Johtuneeko sitten iästä, että alkaa unohtaa tämän päivän asiat ja menneet pysyvät muistissa.

(Ruohometsän kansa, Richard Adams, 1972)

    NIILO

Kirjakirje Hilkalta

   Heips!

   Tuli mieleeni, lainaisitko joskus tuon Aki Ollikaisen Nälkävuoden, kun se kerran on omasi? Se kiinnostaisi.
   Kävin maanantaina Heljän lukupiirissä, jossa oli Ulla-Lena Lundbergin Jää aiheena. Kaikki olimme yksimielisiä, että se on hyvä kirja. Siellä on nyt huhtikuun kirjana tämä Ollikainen, jonka voisi sitten taas mennä kuulemaan.

   Olen ottanut ohjelmaani lukea nyt useamman noita Finlandia-ehdokkaita saadakseni käsityksen, millainen on tänä päivänä suomalaisen kirjallisuuden taso, koska ei kai ehdokkaiksikaan ole huonoja valittu.
   Jäästä pidin kovasti, Hassisen Popula ei jaksanut kiinnostaa, vaikka hänen kirjojaan olen aikaisemmin pitänyt mielenkiintoisina. Lähetin sen nyt Eevalle luettavaksi. En tiedä, onko kirjailija muuttanut tyyliään vai minä muuttunut.
   Nyt ovat meneillään Eevalta lainassa oleva Köngäksen Dora, Dora ja Seppälän Mr. Smith. Edellistä olen lukenut satakunta sivua, ihan mielenkiintoinen ja Smithiä aloittanut pari kertaa, muttei ole alkanut kulkea. Vielä aloitan kolmannen, koska aion sen lukea.
   Tuli tässä välissä tarjolle lainaksi Hannu Lehtilän Halos-elämäkerta, joka kiinnosti ja jossa olen nyt jo lähes lopussa. Mielenkiintoista siinäkin lukea Halosen ajatuksia ajastaan, kun niistä aikaisemmin on lukenut vain lehdistön dokumentaatioina.

   Olen nyt tällainen lukupiireissä risteilijä, kun ei enää ole pakko ollaan missään joka kerta läsnä. Myllytiellekään en nyt maanantaina tule, koska nuo dekkarit, vaikka varmaan hyviä ovatkin, eivät jaksa minua pätkääkään kiinnostaa.
   Meidän oma kirjallisuuspiiri (Eskon rinki) on ensi kuussa meillä ja esillä on Jaan Kaplinskin Kirje isälle, Eskon valintana. Maaliskuun kirjaksi olemme päättäneet ottaa Jään - kerran uutta kirjallisuutta mekin - kunhan kaikki olemme ennättäneet sen lukea.

   Eilen olin Hesassa. Aksu (pojanpoika) oli sairaana, joskin ihan pirteä. Paljon pelasimme erilaisia pelejä ja keskustelimme. Illalla on Juhani Aho-salissa hyvä luento klo 18-19.30 kuvineen Venny Soldan-Brofeldtista. Koetan mennä kuulemaan.

   HILKKA

Vilkaise myös sivulinkki Menossa ja tulossa.   

Lue myös NIILON linkitetty kommentti:

Nälkävuodesta ja matikkapyrystä

   Terve!
   On oikea matikkapyry. Pitää perjantaina käydä katsomassa onko katiskoissa mitään.

   Katselin blogiasi. En ole lukenut kirjaa nälkävuosista, mutta tiedän niiden vaikutuksen. Nilsiässäkin kuolo niitti reilun viidenneksen väestöstä. Pielaveden Kirkkosaaressa on vieläkin näkyvissä kymmenien metrien pituiset joukkohaudat.
   Olen lukenut nilsiäläisen isännän kirjeen kuvernöörille, jossa pyydetään helpotusta veroista ja muista maksuista ja kerrotaan noiden vuosien vaikutus satoon. Mitään ei saatu.

   En ole vieläkään saanut lukuvaihdetta päälle. Se Aholansaaren juttu (näytelmä) pyörii ajatuksissa. Luulen, että nyt alkaa teksti olla kuitenkin siinä vaiheessa, että voimme esitellä sen mahdolliselle musiikin tekijälle. Lopullisesti teksti valmistuu vasta harjoitteluvaiheessa, mutta siihen menee aikaa.

   Olen varannut kirjastosta muutamia kirjoja. Katsotaan onko niissä aihetta kommentteihin. Annetaanpa ajan kulua ja ihmetellään kuinka nopeasti se näillä vuosilla kuluu.

   NIILO

Nälkävuosi

AKI OLLIKAINEN

Siltala 2012, 140 sivua

Nälkävuosi valittiin tammikuun alussa kirjablogien harrastajien suorittamassa äänestyksessä viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Se oli äänestyksessä ylivoimainen päivittäen Finlandia-voittajan Ulla-Lena Lundmarkin Jään 11 pisteellä.

Omalla kohdallani Nälkävuosi tuli ja meni eli ostin sen ja luin uunituoreena saman tien. Sehän ei varsinaisesti ole kirja, siis romaani, vaan kertomus, ulkoiselta olemukseltaan lähinnä esim. Aino Kallaksen Sudenmorsiameen verrattava.

Mutta vähäisistä sivuistaan huolimatta jäljen se jätti; sai ajattelemaan, pysyi mielessä. En enää muista, kuka sanoi, että se on kirja, minkä jokaisen suomalaisen tulisi lukea. Olen samaa mieltä. Muistan sittenkin, se oli Elina. 

Nimensä mukaisesti kirja ajoittuu suuriin nälkävuosiin (1866-1868), tarkasti ottaen kahteen jälkimmäiseen.

Se kertoo Marjan ja Juhanin tyttären Mataleenan tarinan asettaen rinnalle hyvinvoivien Renqvistin veljesten samanaikaisia vaiheita. Se on kertomus, mutta se voisi olla vaikka dokumentti.

Kirjan alussa on kaksi seksikohtausta. Alkuteksteinä ne tuntuvat aluksi irrallisilta ja jopa asiaan kuulumattomilta, mutta tarinan edistyessä ja viimeistään koko kirjan lukemisen jälkeen ne asettuvat paikoilleen, rooleihinsa. Nämä lyhyet kuvaukset ovat kirjailijalta hyvä ja vahva oivallus siirtää lukija nopeasti meneillään olevaan aikaan, ajankuvaksi muutaman henkilön kohdalla.

Ajankuva ja johdatus tulevaan on myös toinen muutaman ensimmäisen sivun kohtaus. Juhani tulee vanhemman tyttärensä Mataleenan kanssa järveltä. Hän sanoo, että joutsenetkin ovat jo lähteneet etelään, vaan saatiinpa kuitenkin kalaa. ”Marja on tullut heitä vastaan, hän laskee Juhon sylistään. Mataleena tarttuu pikkuveljensä käteen. Marja kurkistaa veneeseen. – Onpa ne laihoja. Vastarannan puut peilautuvat mustina järven pintaan, josta kuuluu kuikan huuto. Pian sekin lähtee lentämään kohti etelää.”

Välillä seurataan luvun verran Renqvistin veljesten Ralfin ja Teon ajatustenvaihtoa edessä olevasta tilanteesta ja Teon edesottamuksia muutenkin. Sen jälkeen alkaa Mataleenan kirja sanoilla ”Kuoleman väri on valkoinen.”

Marja, Mataleena ja syli-ikäinen Juho jättävät isänsä kokemaan nälkäkuoleman rumat jääkukat ikkunoissa olevaan vaatimattomaan Korpelan torppaan ja lähtevät viimeisillä voimillaan etsimään ruokaa.

-  -  -

 Nälkävuosien aikana arvellaan Suomessa menehtyneen tauteihin ja nälkään noin 150 000 ihmistä. Joissakin maakunnissa kuoli jopa viidennes asukkaista. Pahimpia vitsauksia ruuan puutteen ohella olivat lavantauti, punatauti ja hinkuyskä. (”Paikasta toiseen kiertelevät kerjäläiset säästyivät paremmin taudeilta kuin pysyvämpään olopaikkaan kuten työlaitoksiin ja talollisten palvelukseen jääneet. Myös monet nälkiintyneitä auttaneet sairastuivat. Maan väestöstä kuoli noin 7,9 prosenttia.” Wikipedia)

   MATTI

Pirunkettu

   MINETTE WALTERS

   WSOY 2004, 405 sivua

   Olen tässä toistakymmentä vuotta vanhan kirjan kimpussa, mutta niinhän se on kalastuksessakin, että hyvää kannattaa pyytää pidempäänkin. Kaksi tuoreempaa Minette Waltersia (Kameleontin varjo, suom. 2009, ja Paholaisen höyhen, 2006) luin juuri ennen tätä.

   Kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen verrattuna Pirunkettu on monisäikeisempi ja käsittelee asioita ja ihmisiä, joista – joiden rooleista – ainakin minun oli vaikea pohtimatta päästä eteenpäin. Englantilaiselta jännityskirjailijalta on suomennettu 12 kirjaa. Näiden kolmen lukemani perusteella sanon kuin maatilaelämän tarkkailija: parantaa kuin sika juoksuaan.

   Paikka paikoin tuntui, että olen lukemassa mielenkiintoista kuka-kukin-on -tyylistä arvoituskirjaa. Lopulta Walters avaa solmut yksiselitteisesti ja nopeasti kiihdytettyään vauhtia ja punottuaan juonta loppua kohti kohoavalla jännityksellä. Niinhän kirjoissa yleensäkin tapahtuu, mutta  Waltersilta se onnistuu erityisen hyvin.

   Kirjan tapahtumat sijoittuvat jälleen Englannin maaseudulle ja jo parhaat vuotensa nähneeseen kartanoon. Vanhan everstin vaimo kuolee mystisissä olosuhteissa ilman tutkimuksissa havaittuja outoja jälkiä tai merkillisyyksiä, ja pian sen jälkeen vanhan sotilaan elinpiiri kietoutuu alati kiristyvä syyttelyiden, parjausten ja paljastusten verkkoon. Siihen sotkeutuvat niin eversti asianajajineen kuin perilliset ja naapuritkin. Omaa ratkaisevaa osaansa tapahtumissa näyttelee kartanon läheisyyteen ”ei kenenkään maalle” ilmaantuva kulkurijoukko iäkkäine linja-autoineen.

   Lukijan epäiltyä lukemisen edetessä tv-sarjojen tapaan syylliseksi milloin ketäkin, vyyhti purkautuu lopulta yllättävällä tavalla arvailujen ja jännityksen kohottua huippuunsa.

   Juonen punonnan lisäksi Minette Walters on mestari henkilökuvauksissa. Hän avaa lukijan eteen sanallisen kuva-albumin, missä henkilöistä luodaan käsin kosketeltavia persoonia pieniä yksityiskohtia myöten. Se ei kuitenkaan jarruta tapahtumien kulkua, vaan niitä on seurattava lähes elokuvissa istumisen tunnelmissa.

   MATTI

Tahtamaa

   JAAN KROSS
   Kustannus Oy Moreeni,  333 sivua  
   Suom. Jouko Vanhanen

   Krossin viimeiseksi jäänyt romaani sijoittuu Viron uuden itsenäisyyden alkuun 1990-luvulle. Päähenkilö, toimittaja Abel Haljand on kovasti kirjailijan itsensä tuntuinen mies.

   Uuden itsenäisyyden ajan koittaessa alettiin palauttaa edellisten valtiaiden sosialisoimaa omaisuutta pikkuhiljaa oikeille omistajille. Ruotsinvirolainen liikemies Lingo Luuk on tutkinut vanhoja papereita ja huomannut, että Haljandin isoisä on omistanut Saarenmaalla muutaman hehtaarin maa-alan.
    Hän saapuu Tallinnaan Haljandin luokse ja tarjoaa tälle pientä rahasummaa, jos lunastusoikeus siirretään hänen nimiinsä. Hänelle on alustavissa tutkimuksissa selvinnyt, että alueella on kylpylöiden hoidoissa käyttämää mutaa. Haljand tulee epäluuloiseksi, eikä tee heti kauppoja, vaan lupaa tutkia asiaa.
   Kun tutkimuksissa selviää, että kelvollista mutaa löytyy huomattava määrä, alkaa uusi kaupankäynti ja viraomaisten lahjonta tilan haltuun saamiseksi. Tähän Haljand saa apua edellisestä avioliitosta olevalta pojaltaan, joka on lakimies, sekä nykyiseltä naisystävältään (lääkäri).

   Toisena pääjuonena kirjassa ovat Haljandin naisjutut, joissa on omat kiemuransa, ja uutena piirteenä seksi, jota en muista Krossin kirjoissa aiemmin harrastetun mainittavasti.
   Kirjassa tulee myös esille Krossin katkeruus edellisiä vallanpitäjiä kohtaan - ei mikään ihme, kun tuntee hänen Siperian vankileirikokemuksensa.
   Erinomainen kirja, taattua Kross-laatua!

   ESKO

   Vilkaise myös: Sivut / Menossa ja tulossa

Kameleontin varjo

    MINETTE WALTERS

WSOY 2009, 357 sivua

Harva kirja sieppaa mukaansa ensimmäisestä sivusta, ensimmäisistä sanoista, alkaen ja pitää kiinni loppuun saakka. Minette Waltersin (engl.) Kameleontin varjo teki sen minulle.

Walters luokitellaan nimenomaan jännityskirjailijaksi. Kameleontin varjo on toistaiseksi ainoa häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, tihkuuko niistä hyytävää jännitystä. Tästä ei ainakaan. Tämä on dekkari, ei ehkä perinteisen kaavan mukainen, mutta dekkari kuitenkin; moni käyttää sanaa psykologinen. Jos tuo sana synnyttää ennakkoasenteita suuntaan tai toiseen, ne kannattaa karistaa äkkiä mielestään. Kirja on yksi parhaista dekkareista – minulle parhaista.

”Psykologinen” ainakin kameleontin kohdalla tarkoittaa sitä, että vakavasti päähän haavoittunutta luutnantti Charles Aclandia hoitavat psykiatrit yrittävät parhaansa mukaan pähkäillä aiheuttivatko vammat tässä persoonallisuuden muutoksia ja pohtivat samanaikaisesti poliisin kanssa, onko luutnantti tietoisesti tai tietämättään syyllistynyt lähitienoilla tapahtuneisiin murhiin.

Vaikka lukukokemukseni Waltersilta on erittäin rajallinen, voin yleistää sen verran, että kirjojen tasosta kertoo jotakin se, että hän on kirjoittanut 12 romaania ja ne kaikki on suomennettu. Vuonna 2006 hänet palkittiin Suomen Dekkariseuran kunniakirjalla.

Tarina alkaa siitä, kun pidetty ja arvostettu luutnantti Charles Acland kahden alaisensa kanssa ajaa Irakissa tiedustelupanssarivaunulla tienvarsimiinoitukseen. Alaiset kuolevat ja luutnantti itse loukkaantuu vakavasti päähän.

Vammojen henkisiä vaikutuksia pahentaa paitsi toisen silmän menetys myös, ettei häntä enää huolita takaisin armeijan palvelukseen. Acland sulkeutuu itseensä, työntää tylysti entiset läheisensä luotaan, eikä salli itseensä kosketettavan, ei hyvissä eikä varsinkaan pahoissa aikeissa. Erityisesti koskettaminen herättää hänessä raivon.

Yhteiskuntaan sopeutumattomana Acland alkaa fyysisistä vammoista toivuttuaan elää askeettista ja yksinäisyyteen vetäytyvää elämää, mikä herättää poliisin kiinnostuksen häntä kohtaan murhatutkimuksissa.

Lopullisesti sosiaaliset yhteydet lukkiutuvat, kun hänen Irakiin lähdön kynnyksellä jättämänsä morsian ilmaantuu yllättäen ja luvatta sairaalaan yrittäen lähennellä traumaattista potilasta. Seuraavien tapahtumarikkaiden kuukausien elämänvaiheisiin luottoystäväksi migreeniä ja ajoittaisia muistinmenetyksiä potevalle silmäpuoli Aclandille ilmaantuu ”päivystävä lääkäri”, psykiatri Jackson.

Kuten edellä totesin, kirja sitoo lukijansa itseensä. Juoni etenee sujuvasti kohti loppuratkaisua ja henkilöt ovat kautta linjan ja kaiken aikaa helposti tunnistettavia eli kuka-se-nyt-olikaan -tarkistuksia ei tarvita. Myöskään edestakaisia aikahyppyjä ei Minette Walters ainakaan tässä kirjassaan harrasta.

Kameleontti lukupiirissä
   Myllytien lukupiirissä Kameleontin varjoa ruodittiin 4.2.2013. Aivan varauksetonta ihailua kirja ei osakseen saanut, vaan mielipiteitä saatiin kuulla molemmilta laidoilta.
   Lopulta Minette Walters kuitenkin kääntyi selvästi plusmerkkiseksi, sillä kouluarvosanoin numerosarja oli seuraava: 9, 8, 8, 6, 8, 8, 8, 7. Yksi piiriläinen lopetti kirjan lukemisen ensimmäisten kappaleiden jälkeen ja toinen noin 50 sivun kohdalla. Molemmilla oli hyvät perustelut keskeyttämiselle.

   MATTI

Paholaisen höyhen
Minette Walters

WSOY 2005, 337 sivua

   Luin tämän suorana jatkona yllä olevalle. Päällimmäiseksi jäi molempien kohdalla kokemus todella hyvistä ja jännittävistä kirjoista, mutta Paholaisen höyhenen jälkeen mieleen hiipi ajatus, että myöhemmin kirjoitetussa Kameleontin varjossa tapahtumien jäsentely ja toisiinsa nivoutuminen on selkeämpää. Se synnytti jännitteen ja tunteen, ettei kirjaa voi laskea kädestään keskenlukuisena.

   Jännityksen puutteesta Paholaisen höyhentäkään ei voi moittia, vaan se suorastaan kihisee viimeisillä noin sadalla sivulla.
   Kirja on selväpiirteisesti kaksijuoninen. Pääjuonessa sotakirjeenvaihtaja Connie Burns joutuu Bagdadissa siepatuksi, vapautuu yllättäen jo kolmen päivän kuluttua ja väistää niin vankeuden aikaisista tapahtumista raporttia vaativat viranomaiset kuin julkisuudenkin pakenemalla hiljaiselle maaseudulle Englannissa.
   Siellä hän vuokraa jo rappeutumassa olevan kartanorakennuksen, jonka iäkäs omistajarouva Lily on siirretty vanhainkotiin turvaan perintöä keinoja kaihtamatta vaanivalta tyttäreltään Madeleinelta. Kun kuvioihin astuu jo muuttopäivänä omaperäinen naapuri Jess viisine jättiläiskoirineen, alkaa mittava "kuka kenellekin sukua" -selvittely. Kuvioihin sotkeutuu myös koko kylän luottolääkäri Peter.

   Pääjuonen kaappausdraama paljastuu heti alussa Connien ja hänen jo aikaisemmin tunnistamansa rikollisen, murhiin syyllistyneen palkkasoturin kaksinkamppailuksi. Connie tunnistaa jälleen nyt MacKenzie -nimisenä esiintyvän tappajan, joka sieppaamalla ja kiduttamalla saa Connien vaikenemaan toistaiseksi.
   Tapahtumat etenevät kiihtyvällä vauhdilla ja jännityksellä kohti loppuaan. Tappaja on Connien jäljillä, löytää ja yllättää hänet, Jessin ja Peterin. Loppuratkaisussa merestä löytyy käsi, jonka sormet on murskattu. Mutta kenen käsi se on?

   MATTI