Onko vanhassa vara parempi?

    Kun käsiini osui kaksi reilusti toistakymmentä vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa, niiden lukemisen aloittaminen oli yllättävän helppoa. Ehkä sitä edesauttoi, että Heikki Hietamiehen Koiran yö on lukupiirimme tammikuun kirja, ja Sidney Sheldon oli jotenkin muuten esillä. Kerro minulle unesi sattui silmiini omasta kirjahyllystäni.

Edellinen ilmestyi vuonna 1991 ja jälkimmäinen 1998. Koiran yön lukeminen herätti minussa mielenkiintoisen ajatuskuvan, mistä tuonnempana. Sheldonin laaja tuotanto (kuten Hietamiehenkin), on minulle vähemmän tuttu, mutta kirjan jälkeen päätin vilkaista tarkemmin hänen elämänkaartaan.

    MATTI

Koiran yö

    HEIKKI HIETAMIES

Otava 1991, 175 sivua 

Heikki Hietamiehen Koiran yössä ja Tuomas Kyrön mielensä pahoittajissa olevia yhtymäkohtia ei voi olla huomaamatta. Varsinkin viimeisen pahoittajan Ilosia aikoja kohdalla tuli tunne, että romaaneissahan kerrotaan veljeksistä.
    Yhtäläisyydet ovat havaittavissa päähenkilöiden ”Minä” elämän asenteessa ja pohdinnoissa, joiden esitystyylikin on samankaltainen. Selkeimmin yhtäläisyydet esiintyvät suhtautumisessa kunnan tarjoamaan kotiapuun ja kotiavustajiin, se kirjoissa on likimain yksi yhteen, samoin  molempien siirtymisessä omasta talosta keskustan kerrostaloasukkaaksi.
    Koiran yö ilmestyi 13 vuotta sitten, mutta peilaa erinomaisesti nykyistä elämänmenoa. Vanha oman pojan lattiaan lyömä ja siihen jättämä päähenkilö yrittää hinautua kohti ovea ja elämän jatkumista. Siinä jatkoaikaa tavoitellessaan hän kertaa elämänsä vaiheita suhtautuen asioihin mielensä pahoittajan tavoin; kaikki järjestyy, kunhan ottaa asiat asioina niitä mutkistamatta.
    Elämänmeno ajoittuu osin sotien väliseen ja osin sodan jälkeiseen aikaan. Tapahtumat kipeissä perheen sisäisissä ongelmissa eivät saa lukijaa tuntemaan Kyrön käsitettä ”ilosia aikoja”, vaan päinvastoin. Oman avioliiton arki varsinkin nuoruudessa ja miehuuden vuosina sekä vaimon Ellin ymmärtäväinen suhtautuminen heidän pääkaupungissa ”opiskelevaan” hulttiopoikaansa ovat puhuttelevaa luettavaa.
    Tapahtumat sijoittuvat pääosin Imatran seudun paperitehtaiden muodostamaan elinympäristöön. Tämän kaltainen yhteisö ja eläminen siinähän nyky-Suomessa on niin sanottu katoava luonnonvara.
    Päähenkilö ”Minä” seuraa pian päättymässä olevaa elämäänsä perheen, ystävien, kavereiden ja työyhteisön parissa. Punaisena lankana läpi kirjan kulkee kysymys, onko heidän hulttiopoikansa sittenkään hänen vaiko Ekin, hänen nuoruutensa parhaan ystävän, joka ei voinut nyt ojentaa hänelle kättään ja auttaa ylös lattialta, vaan sanoi, ettei voinut tulla, kun oli keskeltä poikki eli oli kaatunut sodassa.
    Kirja päättyy puhuttelevasti kappaleeseen: 
    ”Yläkerran neidin koira alkoi haukkua. En minä ollut koskaan kuullut sen tähän aikaan haukkuvan. Sillä on varmasti jokin hätä, ei se muuten haukkuisi. Sitten se alkoi uikuttaa, se helvetin nainen lyö sitä. Ei sellaisilla ihmisillä pitäisi olla koiraa. Ei niitä saa lyödä.” 
    Ei saa lyödä koiraa! Näin siis tuumi viimeisillä voimillaan oman poikansa maahan lyömä ja siihen jättämä mies, joka siinä maatessaan uskoi, että kyllä Eki kohta tulee ja auttaa hänet ylös, sillä Ekihän oli hänen paras kaverinsa, eikä sellaisia ihmisillä ole eläessään kuin yksi.

   MATTI

Kerro minulle unesi

    SIDNEY SHELDON

WSOY 1998, 305 sivua

Kerro minulle unesi kuuluu Sidney Sheldonin myöhäistuotantoon. Hän kirjoitti sen 81-vuotiaana. Olin lukenut romaanin vuosia sitten, mutta muistin ainoastaan pari viimeistä lukua, siis ne, joissa paljastuu syyllinen. Kirja ei ole varsinainen dekkari, vaikka siinä selvitellään murhia, raakoja sellaisia. Pikemminkin se on psykologinen thilleri, jossa keskeisen osan muodostaa murhien oikeuskäsittely.
   Etten paljasta liikaa, voin kertoa tässä vain saman, mitä kirjan esittelyssä sanotaan. Samassa työpaikassa on kolme puoleensa vetävää kaunista naista, Ashley, Toni ja Alette. Pian löydetään useita raa’asti murhattuja miehiä, jotka kaikki olivat olleet tekemisissä heidän kanssaan. Alkavat pitkälliset tutkimukset ja oikeudenkäynti, missä todellinen syyllinen paljastuu yllättävien tutkimustulosten perusteella. Kysymyksessä on jännittävä oikeussalidraamaksi kehkeytyvä murhamysteeri. 
    Sidney Sheldon (1917-2007) kuoli 12 päivää ennen 90 vuoden iän saavuttamista. Hän oli kirjoittaja koko ikänsä. Ensimmäisen kirjoituksensa, runon, hän myi jo 10-vuotiaana ja kirjoitti viimeisen romaaninsa vain pari vuotta ennen kuolemaansa.
    Hän oli maailman julkaistuin ja käännetyin kirjailija. Hänen kirjojaan on myyty noin 300 miljoonaa kappaletta 150 maassa. Ensimmäisen romaanin hän julkaisi vasta 50-vuotiaana kirjoitettuaan siihen asti näytelmiä sekä elokuvien, musikaalien, jne, käsikirjoituksia. Romaanien kirjoittamista hän omien sanojensa mukaan kuitenkin rakasti, vaikka saavutti maailmanlaajuisen menestyksen myös muilla aloilla. Mm. Broadwayllä pyöri samaan aikaan kolme hänen käsikirjoittamaansa musikaalia. 
    Hänen suurin lukijakuntansa olivat naiset. Kirjailija itse arveli, että syy siihen on hänen halunsa kirjoittaa naisista, jotka ovat lahjakkaita ja pystyviä. Tärkeintä heissä hänen mielestään kuitenkin on, etteivät miehet tule toimeen ilman heitä. Romaaneissa on usein pääosissa määrätietoisia naisia, jotka kamppailevat vihamielisiä mieskilpailijoita vastaan. Sheldonin romaanit sisältävät jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Suurta suosiotaan hän perusteli sillä, että pyrkii tietoisesti rakentamaan kirjansa niin, ettei lukija voi laskea niitä käsistään kesken kaiken. Hän kirjoitti kirjojen luvut niin, että luku päättyi tilanteeseen, jonka selvittäminen kerrotaan seuraavassa luvussa kuten saippuasarjoissa: Jätetään kaveri roikkumaan jyrkänteen reunalle odottamaan seuraavassa luvussa tapahtuvaa pelastumistaan tai tuhoutumistaan.

MATTI

Ei kaikki voi olla hunajan makeaa…

   Esikoinen ei saanut minusta hoivaajaa

    Esikoinen
    JARI TERVO
    WSOY 2013, 351 sivua

    Eihän kaikesta voi kirjoittaa, että Hyvä Suomi. Käsiini osui kaksi kirjoittajaa ja kummaltakin yksi romaani. Toinen suuri kansan suosikki eli Jari Tervo, ja toisen eli Katri Lipsosen odotetaan nousevan sellaiseksi – ei tietenkään ensin mainitun veroiseksi, mutta sinne jonnekin ja luettavaksi kuitenkin.

    Tervon Esikoista leivottiin maanantaina Myllytien lukupiirissä. Meitä oli paikalla 12. Ajattelin olevani pikimusta lammas, oikea pässi, kun en saanut otetta luettavaksi määrätystä. Yritin ja annoin olla. Niin on käynyt ennenkin Tervon kohdalla; kun ei, niin ei. 
    Aika tavalla hämmästyin, kun olimme käyneet kierroksen. Suunnilleen puolet porukasta oli itseni tavoin heittänyt leikin kesken, yksi sanoi, että parasta kirjassa oli nimi, ja yksi antoi 7,5. Melko tasaisesti kouluarvosanat asettuivat nelosen ja kuutosen välimaastoon. Ei sittenkään tarvinnut painua pöydän alle ymmärtämättömänä.
 Ei siis Jari Tervon Esikoisesta tämän enempää. Täytyy joskus vanhempana yrittää uudelleen – tiedä vaikka löytäisin puuron seasta mantelin.
 

Jäätelökauppiaan kärryt pysähtyivät

Jäätelökauppias 

KATRI LIPSON

Tammi 2012, 293 sivua

 

    Oikein kunnollisen kokoinen kysymysmerkki paisutti otsalohkoani, kun paneuduin  Katri Lipsonin toiseen romaaniin Jäätelökauppias. 
    Takasivun esittely kertoo, että tämä ”Kosmonautin kirjoittajan odotettu toinen romaani on salaperäinen kudelma, joka kietoutuu Jäätelökauppias-elokuvan ympärille”.
    
    Kudelma se todella oli, peräti sellainen, etten saanut sitä purettua. Kun en ymmärtänyt, niin en ymmärtänyt. En voinut olla ihmettelemättä, että ellei ole mitään sanottavaa, onko sittenkin kirjoitettava – kirjoitettava piittaamatta siitä, mitä paperille tulee, sanoja sanojen perään ja lauseita toisensa jälkeen. 

    Pyydän jo etukäteen kaikilta anteeksi ymmärtämättömyyttäni, mutta kun se (juoni ja sanoma) oli kudottu sellaiseksi, että langan molemmat päät olivat minulta kateissa, niin en voinut asialle mitään. Kesken en kuitenkaan kirjaa jättänyt. Niin, ja ymmärsinhän minä sittenkin sieltä jotakin. Sinne tänne oli sijoitettu puolenkymmentä (en ole varma, oliko niitä enemmänkin, vai yksi vähemmän) asiaan liittymätöntä naimakohtausta, ja ne ymmärsin – ilmeisesti sitä edesauttamaan ne siellä olivatkin. 
    En viitsi Tervon romaanin tavoin tästäkään sanoa tämän enempää. Kunhan tässä puran tuntojani ja tunnelmiani.

MATTI

     PS. Älkää suotta muistuttako, että Jari Tervo on voittanut niin ja niin paljon palkintoja. Niin on, mutta miten se tähän kirjoitukseeni liittyy? Äänestinkö väärin?

Kova tarina: Ikuisuusvuonon profeetat

KIM LEINE 
Tammi 214, 630 sivua

    "Ihminen on syntynyt vapaaksi, kaikkialla hän on kuitenkin kahleissa."
     Ranskalaisen filosofin Rousseaun mietelause pyörii kirjan päähenkilön Morten Falkin mielessä jatkuvasti. Tanskalais-norjalaisen (syntynyt Norjassa, asuu Tanskassa) kirjailijan teos voitti viime vuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (palkinto meni oikeaan paikkaan, minun mielestäni).

    Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun loppuvuosiin. Morten lähtee (lähetetään) Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Itse hän haluaisi lääkäriksi, mutta opettajaisä lupaa maksaa opiskelukulut ainoastaan jos hän lukee teologiaa. Morten taipuu osittain.

    Hän toteuttaa sekä isänsä että omaa tahtoaan, teologian ohella hän opiskelee myös lääketiedettä ja hankkii siitä perustiedot, joista on myöhemmin hyötyä joillekin ihmisille, ja haittaa hänelle itselleen, kun hän on erään toimenpiteensä yhteydessä vahingossa tappaa itsensä.

    Morten läpäisee niukasti pappistutkinnon. Siinä sivussa hän on rakastunut majapaikkansa omistajan tyttäreen, ja koska tyttökin on rakastunut häneen, on seurauksena kihlaus. Kaikki näyttäisi menevän loistavasti, papin virkakin on luvassa.

    Morteniin iskee kuitenkin epäilys, että niin rauhallinen ja sopuisa elämä ei sovellu hänelle. Hän purkaa kihlauksen ja värväytyy papiksi (lähetyssaarnaajaksi) Grönlantiin; "vanhatestamentallinen" matka pimeään pohjolaan, jossa elämä on lievästi sanottuna surkeaa. Tanskalaiset, paikalliset ja hallitusherrat emämaassa ovat sitä mieltä, että he kohtelevat alkuasukkaita paremmin kuin muut siirtomaat, mutta totuus on ihan toisenlainen, paikallisiin kohdistuvat lait ovat kamalia ja mielivalta rehoittaa.

    Kirjassa kuvataan kahden asemapaikan tapahtumia, sen missä Morten toimii pappina sekä siitä muutaman päivämatkan päässä sijaitsevaa kristittyjen lahkolaisten perustamaa Ikuisuusvuonon asemaa, jota tanskalaiset isännät eivät hyväksy, koska se poikkeaa valtaapitävän kirkon opeista.

    Ikuisuusvuonon nimi tulee paikallisten antamana siitä, että vuono tekee jyrkkiä mutkia; se näyttää päättyvän, mutta jatkuukin seuraavan mutkan jälkeen ikuisuuksiin.

Mortenin elämä on taistelua nälän ja hulluuden rajoilla, sekä paikallisen komendantin kanssa. Vajavaisista lääkärintaidoista on joskus apua alkuasukkaiden parissa – ja kerran komendantin vaimon parissa, mikä tapaus osoittautuu kohtalokkaaksi sekä Mortenille itselleen että komendantin vaimolle.

    Kirjaa ei voi suositella lapsille eikä herkkäsieluisille, sen verran "ronskia" kuvaus on kaikkine ihmisten toimintoineen. Huumori, jos se sitä on, on mustaakin mustempaa. Lopuksi Morten pääsee kuitenkin syntymäseutunsa kautta palaamaan Kööpenhaminaan ja joutuu silminnäkijäksi Kööpenhaminan tuhonneeseen tulipaloon (tulipalo on faktaa). Morten ei kuitenkaan sopeudu sinne, vaan hakeutuu takaisin Grönlantiin, missä hän joitakin vuosia vielä pappina toimittuaan kuolee.

    Kirjan tarina on rankka, mutta ei sitä voinut kesken jättää, vaan se vei  mennessään.

Lopuksi vielä kirjailijasta. Hän on syntynyt Norjassa. Isä toimi Jehova-yhteisön johdossa. Kim karkasi 15-vuotiaana kotoaan Kööpenhaminaan, kouluttautui sairaanhoitajaksi, muutti viideksitoista vuodeksi Grönlantiin, saattoi itsensä kuoleman rajoille viinan ja lääkkeiden yhteiskäytöllä, pääsi niistä irti ja alkoi kirjoittaa romaaneja. Elämänkokemusta riittää! 

    ESKO