Tamara McKinleyn ja hänen tarinoidensa syntysijoilla

   Tamara McKinley on monitahoinen kirjailija. Lukijan kannalta merkittävintä on, että hän tuo voimakkaasti itseään kirjoihinsa. Lukijalle, ainakin minulle, jää voimakas tunne, että kirjailija itse seikkailee romaaneissaan, on itse kokenut tuon kaiken - ainakin suurimman osan. Todellisuudessahan näin ei ole. Ehkä tuon tunteen aiheuttaa kirjailijan taustoihin tutustuminen.

   Toiseksi, hän kirjoittaa myös nimellä Ellie Dean. Kolmanneksi, nämä Ellie Dean -kirjat poikkeavat täysin hänen ns. Australian-tuotannostaan, eikä niitä ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

    Ja lopuksi, hän on 10-vuotiaasta asti asunut Englannissa, mutta hänen sydämensä on edelleen synnyinmaassaan Australiassa.

   Tamara McKinley syntyi 1948 Tasmaniassa. Löytämistäni tietolähteistä ei selviä, miksi hänen isoäitinsä adoptoi hänet jo 6-vuotiaana ja toi tytön 10-vuotiaana Englantiin opiskelemaan. Mitä tapahtui hänen vanhemmilleen, vai tapahtuiko mitään?

   Sydäntään pieni Tamara ei kuitenkaan ottanut mukaansa kauas Eurooppaan, vaan se jäi Australiaan, mistä hän on ammentanut aiheet kirjoihinsa. Hän käy edelleen vähintään kerran vuodessa synnyinmaassaan tekemässä ahkeraa taustatyötä kirjoihinsa.

   Runkona ja aihelähteinä hänen tuotannossaan ovat toimineet lapsuuden voimakkaat kokemukset ja lähtemättömät muistot uskomattomasta isoäidistään ja kahdesta isotädistään.

   Hän sanoo, että hänellä on vielä paljon tarinoita, joista haluaisi kertoa, mutta epäilee, ettei elä tarpeeksi kauan saadakseen kaiken haluamansa kirjoitettua. Hän sanoo olevansa horoskoopissa kala, uneksija, taiteellinen, helposti satutettava, kiukkuinen herätettäessä sekä erittäin kunnianhimoinen.

   Synnyinmaa tapahtumapaikkana kirjoissa

   Toistuvina teemoina kirjoissa ovat sukutarinat, kertomukset naisista, miehistä, perheistä ja suvuista, jotka ovat kuka mistäkin syystä tulleet siirtolaisiksi Australiaan, kauaksi kotimaastaan, karuihin, usein jopa tappaviin, olosuhteisiin.

   Tamara McKinley on paitsi erinomainen tarinankertoja myös mitä loistavin Australian luonnon kuvailija. Hän esittelee toisaalla yksityiskohtaisesti ja toisaalla vaivihkaa, lähes lukijan huomaamatta, mantereen erikoisuuksia; aboriginaalit eli alkuperäiset asukkaat, vallitsevan ilmaston ääripäät; tappavan kuivuuden ja kaiken altaan riuhtovat sateet ja tulvat, siirtolaisväen raakuuden, uniajan eli alkuasukkaiden maailmankatsomuksen, kettukusun, jne.

   Hänen synnyinpaikkansa Tasmania on suuren mantereen kupeessa oleva pieni saari noin 250 km etelään Australian mantereen kaakkoiskulmasta. Se on tunnettu alkuperäiskansastaan aboriginaaleista, jotka nykyisin ovat sekoittuneet muihin kansoihin ja rotuihin, eikä heitä enää ole olemassa rodullisesti puhtaina alkuasukkaina.

   Saari on kooltaan suunnilleen Oulun tai Itä-Suomen maakunnan kokoinen. Kun puhutaan Suomesta tuhansien järvien maana, sellaiseksi voidaan kutsua myös Tasmaniaa. Sen keskiylängöllä on noin 4000 järveä ja rannikolla noin 3000 saarta.

   Perintöosassa McKinley mainitsee muutamaan otteeseen KETTUKUSUN. Se on Australian alkuperäiseläimiä, kuuluu pussieläimiin, tarkemmin sanottuna harvaetuhampaisten lahkoon, pussikiipijöiden heimoon ja kusujen sukuun. Kautta aikojen sitä on metsästetty arvokkaan turkkinsa takia.

   Meille eläimen nimi luo mielikuvan ketusta, pienestä koirasta tai kissasta – eikö vaan. Kissan kokoinen se onkin, mutta muuten lähemmäksi osuu, jos kuvittelee näkevänsä opossumin, mikä tosin virallisesti luokitellaan rotaksi – pussirotaksi - mutta sellainenhan kettukusu ei tietenkään ole.

   Se on pääasiassa kasvissyöjä. Se syö versoja, lehtiä, kukkia, hedelmiä ja siemeniä mutta myös hyönteisiä ja nuoria lintuja. Sen äänivalikoima on monipuolinen: se kirkuu, sihisee, murisee, röhkii ja jopa lörpöttelee. Osa äänistä on niin voimakkaita, että ihminenkin kuulee ne 300 metrin päästä.

Tamara McKinley tähän mennessä:

Matildan viimeinen valssi (Matilda´s last waltz, 1999))

Viinitila (Jacaranda vines, 2001)

Tuulenkukat (Windflowers, 2002)

Kesämyrsky (Summer ligthning, 2003)

Pohjavirrat (Undercurrents, 2004)

Unimaisema (Dreamscapes, 2005)

T1: Merten taa (Lands beyond the sea, 2007)

T2: Pelottomien maa (The kingdom for the brave, 2008)

T3: Perintöosa (Legacy, 2009)

(Oceans Child, 2010)

(T1-T2-T3 = trilogia)

Perintöosa

WSOY 2009, 415 sivua

Ocean-trilogian viimeinen osa

Siitä huolimatta, että tästä kirjoituksesta tulee liian pitkä, en malta olla kertomatta, miten kirjailija itse kommentoi Perintöosan kirjoittamisen viime vaiheita blogipäiväkirjassaan huhtikuussa 2008.

   ”Olen viimeistelemässä Ocean-trilogiaa ja se on kova pähkinä purtavaksi. On koottava kaikki juonen käänteet yhteen, pidettävä niin sanotusti pallo hallussa, ja varmistettava, etten ole unohtanut mitään. Minun on todella keskityttävä työhön. Pöydälläni olevissa henkilökorteissa ovat kirjan hahmojen nimet, iät, silmien ja hiusten värit, kenen kanssa he ovat naimisissa, heidän lastensa nimet... Hassua, että aina unohdan heidän silmiensä värin. Edelleen minulla on edessäni heidän sukupuunsa, koska olen työstämässä kertomusta kolmesta perheestä, heidän jälkeläisistään ja asioistaan.”

   Ilmeisesti McKinley arveli, ja oli oikeassa, että henkilöiden seuraaminen tulee olemaan vaikeaa myös lukijoille, koska toteaa, että olisi halunnut laittaa sukupuun näkyville myös kirjaan, mutta ei voinut, sillä se olisi paljastanut juonen.

   Trilogian viimeinen osa tosiaan olisi vaatinut sen sukupuun näkyville. Henkilöitä on paljon, eikä heidän yhteyttä toisiinsa osaa päätellä, ei ainakaan jos ei ole lukenut kahta aiempaa osaa. Minä luin ne heti julkaisemisen jälkeen, mutta nimet ovat kadonneet jonnekin muistin syövereihin. Siispä kerratessani nyt tämän kolmannen osan, päätin sadan sivun jälkeen, että jatkan lukemista pohtimatta kuka kukin on tai on joskus ollut. Se oli oikea ratkaisu. Henkilöt elivät ja näin heidät ”sieluni silmin”, tapahtumat joskus lämmittivät ja joskus kauhistuttivat, mutta luonto puhutteli sekä karuudessaan että kauneudessaan. Tuntui kuin olisin itse istunut viikkokausia niissä vankkureissa tai terassilla rankkasateen ruoskiessa edessäni avautuvan pihamaan virtaavaksi liejuiseksi massaksi.

   Perintöosa kertoo 1700-luvulla Australiaan muuttaneen Jonatanin kolmannen polven jälkeläisen Rubyn elämästä uudisraivaajana suurten rakkauksien ja hylkäävän miehen puristuksessa. Rinnalla kulkee kauniin opettajan Jessien tarina sydänsuruineen ja arvaamattomine käänteineen.

   Oman liikuttavan ja puistattavan, paremmin sanottuna järkyttävän, osansa kirjaan tuo sivujuonena kerrottu alkuasukastytön Kumalin kohtalo. Lapsuutensa ja nuoruutensa painajaismaisesta kohtalostaan hän nousee kokemaan onnen menettääkseen sen jälleen traagisesti, ja kaikessa vastaosapuolena oli valkoinen mies.

   Tämä aboriginaalin kohtalo on kirjan puhuttelevimpia osia. Kun Tamara McKinley vaatii itseltään ehdotonta totuutta tapahtumien kerronnassa, esimerkiksi rankkasateessa tai tulvivan joen ylityksessä, Kumalin kohdalla hän tekee poikkeuksen, mutta vain ajallisesti. Hän kertoo aikaistaneensa aikajanalla tämän tarinaa, koska ei ”voinut päättää trilogiaa näyttämättä, millaisen perinnön Kumali ja hän kansansa saivat”.

   Muistelen jonkun sanoneen jotenkin siihen tapaan, että Tamara McKinleyn romaaneissa on sopivasti romantiikkaa, traagisia kohtaloita, jännittäviä seikkailuja ja joitakin arvoituksiakin ratkottavaksi, mutta toivo ja usko huomiseen elävät kaiken aikaa ja lopulta oikeat henkilöt saavat toisensa.

   MATTI