30. huhtikuuta 2013

Makeannälkä

IAN McEWAN
Otava 2013, 396 sivua

    McEwan on elävistä kirjailijoista mielestäni  numero yksi. Tämä kirja ei sijoitu  hänen kirjoistaan  viiden parhaan joukkoon, mutta on kuitenkin nautittavaa luettavaa. Mielestäni kirjan nimeksi sopisi paremmin Rakkaudennälkä, nyt kirjan nimeksi on otettu Britannian tiedustelupalvelun MI5:n operaation koodinimi.

   Nuori piispantytär Serena tuntee vetoa kirjallisuuden pariin, mutta äiti puhuu hänet ympäri. Hän saa Serenan yliopistoon lukemaan matematiikkaa, josta tämä myös suorittaa loppututkinnon. Yliopistossa alkavat Serenan rakkausjutut.

   Ensimmäinen rakkaus on opiskelukaveri. Sitten tuleekin vakavampi tapaus; historian professori Tony Canning, joka perehdyttää Serenan paitsi historian myös rakkauden ja elämän saloihin.
    Tonyn ansiota on myös Serenan palkkaaminen MI5:een – ensi alkuun sihteeriksi. Tony tietää olevansa  parantumattomasti sairas. Hän suututtaa Serenan ja laittaa suhteen poikki siksi ettei Serena seuraisi häntä, kun hän lähtee kuolemaan mökilleen Kumlingen saarelle Ahvenanmaan saaristoon.

    Serena saa pian ylennyksen, kun hänet nimitetään yhteyshenkilöksi palvelun Makennälkä operaatioon.
1960-70 -luvuilla sekä itä että länsi käyttivät tai pyrkivät käyttämään kulttuurihenkilöitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Siitä tässäkin jutussa on kysymys. Serenan on määrä saada värvätyksi kirjailija, joka kirjoittaisi myötämielisiä juttuja rahoittajasta. Rahoitus naamioidaan monimutkaisten järjestelyjen kautta, eikä kirjailija saa sitä tietää.
    Tapahtuu se mikä olisi pitänyt arvata: Serena rakastuu kirjailijaan.
    McEwanin kirjat eivät yleensä pääty onnelliseen loppuun, ei tämäkään, tai ehkä sittenkin... sanotaan vaikka, että niin kauan kuin on elämää on toivoa.
    Englantihan keikkui 1970-luvun alussa kuillun partaalla, kunnes tuli, kuten tiedämme, eräs Margaret, joka pani hommat järjestykseen.
    McEwan kuvaa ironisesti sen ajan ilmapiiriä ja eri maiden vakoilujärjestöjen sekoilua. Pääosassa on kuitenkin Serenaa piinaava rakkaudennälkä. Voihan sitä makeannäläksikin sanoa.

    ESKO

28. huhtikuuta 2013

Perinnönjakajat

L.M.MONTGOMERY
Minerva-Kustannus, 2012, 212 sivua

Krookukset kukkivat ja miehet menivät laskemaan verkon salmeen.


Käteen sattui kirjastossa L.M.Montgomeryn kirja Perinnönjakajat; Tyttökirjoista tuttua konstailematonta kerrontaa. Lukiessa kupli koko ajan pieni kiherrys. Hän käsittelee henkilöitään lempeän ironisesti ymmärtäen pienen ihmisen vikoja ja vahvuuksia.

Prinssi Edvardin saarella kaksi sukua elävät ja vallitsevat. Kylän elämän mullistaa vanha kolhiintunut kannu.
Suosittelen, arvosana 9.

Kaunista kevättä teille.
 

MIRJA

17. huhtikuuta 2013

Keisarin hullu

   JAAN KROSS
   WSOY 1980, 400 sivua

   Kirjan alussa kirjailijan esittelyssä sanotaan, että vuosina 1948-1954 kirjailija oleskeli Neuvostoliiton itäosissa! Tämä on sitä pahimman luokan suomettumista, kun vankileirillä oloa kutsutaan oleskeluksi. (Kirja on painettu 1980.) 

   Kirja kertoo keisarillista sukua olleesta aatelismiehestä Timotheus von Bockista (hänen isoäitinsä oli Pietari Suuren tytär) käsittäen aikajakson 1808-1836.
   Timon, niinkuin häntä kirjassa kutsutaan, suuri synti oli absoluuttinen oikeudentunto. Ensimmäinen paha teko oli vaimon ottaminen talonpojan tyttärestä, mistä aatelisto pillastui suuresti, kun sopivia aatelisneitojakin olisi ollut tarjolla.
   Timo oli keisari Aleksanteri ensimmäisen ystävä (ensi alkuun). Keisari oli vannottanut Timolla valan, että hän puhuisi keisarille aina totta, olisi se sitten millaista tahansa.
   Timo laatii Venäjälle perustuslakiluonnoksen. Sen saatekirjelmässä hän erittäin rajusti tuomitsee keisarin ja hallituspiirien toimet. Tälläinen ei tietenkään mennyt ilman jälkiseurauksia, niinkuin ei mene nykyisinkään.Timo tuomittiin vankilaan eristyssellin. Hän ei saanut tavata ketään vankilan ulkopuolista henkilöä, kaikki yhteydet ulkomaailmaan olivat kiellettyjä. Vankilassa häntä myös pahoinpideltiin, lyötiin hampaat pois, (vanha venäläinen tapa, voimassa vieläkin).


   Timo nimettiin virallisesti hulluksi, nykyisen tsaarin arvostelijoille vielä pahemmin, he saavat "nikkeli- tai pamppumyrkytyksen".
   Aleksanterin seuraaja Nikolai armahtaa hullun Timon, joka palaa kartanoonsa Pöltsamaalle. Hän saa liikkua pienellä alueella kartanonsa läheisyydessä ja on tarkan valvonnan alaisena.
Timo vapautuu vankilasta 1826 ja kuolee 1836. Ei ole varmaa, onko kuolema murha vai itsemurha.
   Myös se, oliko Timo hullu vai ei, jää jokaisen lukijan itse pääteltäväksi. Tietenkin on selvää, että diktatuurissa sellaisten kirjeiden lähettäminen hallitsijalle kuin Timo teki, on kuin kerjäisi kuolemaansa.


   Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon ja perustuu suurelta osilta  todellisiin tapahtumiin.

   Todellisuuspohja innosti menemään nettiin etsimään taustatietoja, esim. Aleksanteri I on mielenkiintoinen tapaus. Hänet on nimetty suureksi Suomen ystäväksi, on saanut patsaankin Helsinkiin senaatintorille. Virallisen version mukaan hän kuoli lomamatkalla Krimillä 1826. Hän oli jo aikaisemmin puhunut, että haluaisi luopua kruunusta. Epävirallinen versio on, että Pietariin lähetettiin sinetöitry arkku, joka ei sisältänyt ruumista. Tämän version mukaan Aleksanteri olisi mennyt Siperiaan luostariin, missä olisi nähty keisarin näköinen munkki.
   Tuhansia kirjoja luettuani tämä kirja on hyvin lähellä kärkipäätä suosikkilistallani.


   ESKO

9. huhtikuuta 2013

Ikivireä Ruohometsän kansa

RICHARD ADAMS
WSOY 1975, 414 sivua

Ruohometsän kansan ensipainos julkaistiin Englannissa 41 vuotta sitten. Omasta sen lukemisestani arvioin nyt kuluneen kolmisenkymmentä vuotta.
Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa, kun Richard Adams kertoili kanitarinoitaan kahdelle tyttärelleen ja nämä patistelivat isäänsä kirjoittamaan tarinat kirjaksi.


Oma ensimmäinen kohtaamiseni näiden kanien kanssa kannattaa mainita erityisesti siksi, että siinäkin patistelijana oli tyttönen, noin kymmenen ikäinen, tähänkin blogiin kirjoittavan Niilon Katja-tytär. Hänen syntyessään vuonna 1973 Adams oli juuri saanut uunituoreena tämän esikoiskirjansa painosta.
Mikähän satukirja lienee, arvelin aloittaessani Katjan mieliksi Ruohometsän kansan vaiheiden seuraamisen, mutta nopeasti nämä pitkäkorvaiset kansalaiset ja tapahtumat sieppasivat minut mukaansa.

Vilkaistessani kirjailijan tietoja netistä, silmiini osui arvostelu, missä hänen bestselleristään käytettiin nimeä ”Kanikirja” - ihan isolla alkukirjaimella. Voi olla, että tällainen nimittely on hauska joidenkin mielestä, mutta minusta näin hyvästä kirjasta, ja näin hyvännimisestä kirjasta, joku Kanikirja kuulostaa suorastaan halventavalta. Eikä sitä muuta miksikään se, että tämä kriitikko kehui kirjan – sanoi jopa yhdeksi parhaista lukemistaan.

Kanikirjaksi nimittely toki sopisi Ruohometsän kansa -nimisen teoksen työnimeksi, jos sitä käyttäisi kirjailija itse. Kirjahan kertoo villikaneista. Ne muodostavat yhteiskuntia, niillä on nimet, ne puhuvat omaa kieltään, jonka kirjailija on tulkannut meille ymmärrettäväksi.  Kirjan ”henkilöillä” on runsaasti muitakin ihmismäisiä ominaisuuksia, mutta kirjailija on pitäytynyt tiukasti pitämään ne kaneina, villikaneina. Niitä ahdistelevat niin pedot kuin ihmiset, ne taistelevat vallasta ihmisten tavoin, niillä on omat laumanjohtajansa ja arvoasteikkonsa kuten kaikilla eläimillä – ainakin melkein kaikilla. Ne kaivavat kuin kaniinit, syövät kuin kaniinit, pelkäävät ja pakenevat, nukkuvat, seuraavat omaa päivänkiertoaan ja ajattelevat. Viime mainittuun villikaniinit luonnossa ehkä eivät kuitenkaan kykene, vaan niitä ohjailee vaisto ja takakäpälillä tapahtuva rummutus.

Ruohometsän kansaa on sanottu myös fantasia-sankaritarinaksi, klassiseksi sellaiseksi, paitsi että pääosissa on ryhmä villikaneja, jotka elävät omassa luonnollisessa ympäristössään, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä (Lapine), sananlaskuja, runoutta ja mytologiaa.
Kirja oli Richard Adamsin ensimmäinen romaani. Siitä tuli myös hänen ylivoimaisesti menestynein kirjansa, vaikka sen saamisessa julkaistuksi oli suuria vaikeuksia. Kustantamot hylkäsivät sen peräti 13 kertaa ennenkuin yhden miehen, Rex Collingsin yritys otti sen julkaistavakseen. Collings itse arveli itseään hulluksi hyväksyessään oudon kirjailijan oudon mutta ”häikäisen rohkean ja intuitiivisen” kirjan, minkä Lontoon suuret kustantamot olivat kerta toisensa perään hylänneet. Julkaisemisen jälkeen kirjan suosio ei ole vuosikymmentenkään kuluessa hiipunut, vaan siitä on tullut bestseller.
Lähes 25 vuotta myöhemmin Adams kirjoitti menestysromaanilleen jatko-osan Ruohometsän tarinoita. Se on novellikokoelma, eikä ole saavuttanut suosiota lukijoiden keskuudessa.
Ruohometsän kansan on suomentanut arvostettu kääntäjä Kersti Juva. Itse kirjan arvostuksesta ja vuosikymmenien kestävyydestä kertoo myös se, että suomennoksesta on kutakuinkin suurennuslasin kanssa etsitty lapsukset ja virheet, ja ne on luetteloitu. Minua ne eivät ole kummallakaan lukukerralla tippaakaan häirinneet, enkä usko että montaa muutakaan. Hyvin harva nimittäin lukee sekä alkuteoksen että käännöksen.

Kertomus alkaa rauhanomaisen Sandlefordin kaniyhteisön ”näkijän”, johtajakani Pähkinän pienikokoisen veljen Viikan vaistotessa vaaran ja vaatiessa yhteisön pikaista muuttoa pois asuinalueeltaan. Osa yhteisöstä seuraa johtajaansa ja tämän oikeana kätenä toimivaa voimakasta upseerikani Isopäätä.
Pian uutta asuinseutua etsivä kaniiniryhmä houkutellaan ihmisten verottaman naapuriyhteisön vieraiksi, mutta yhteisön hyväksymän alistuneen tilanteen toteamisen jälkeen matka jatkuu.
Viimeistään kirjan pääjakso, väkivaltaisen kenraali Ratamon johtamaan yhteisöön joutuminen, tapahtumat siellä ja vapautumisen vaiheet, saavat lukijan aprikoimaan muuttuisivatko asenteet, käyttäytyminen ja seuraukset lainkaan, jos kirjan ”henkilöt” eivät olisikaan kaniineita vaan ihmisiä.

Kirjastossa Ruohometsän kansa on luokiteltu nuorisokirjaksi. Tässä olen melko jyrkästi eri mieltä. Uskallan väittää kirjan puhuttelevan huomattavasti enemmän aikuisia kuin nykyajan tekniikan mukanaan tuomiin sotiin ja avaruustaisteluihin kiinnittyneitä nuoria.
Aivan varauksetonta hyväksyntää kirja ei kriitikoilta ja kirjabloggareilta ole saanut. En tiedä, onko syynä joidenkin mielestä kaniyhteisön jäsenien eli ruohometsän kansan liiallinen inhimillisyys, ihmismäisyys. Pakottaako kirja meidät katsomaan peiliin, niin yksilöinä, yhteisön jäseninä kuin kokonaisena ihmiskuntana?

   MATTI

8. huhtikuuta 2013

Riitmotti ja sapluuna

Etteikö kirjan nimellä ole merkitystä? Riitmotti ja sapluuna!
Mikä! Peruutin pari askelta takaisin Turun museokeskuksen messuosaston pöydän ääreen ja selailin kirjaa. 35 euroa. Olihan se aika kallis, mutta se lähti mukaamme.
Riitmotti ja sapluuna! Jos sen nimi olisi ollut esimerkiksi Tietoa entisajan rakentamisesta, en olisi edes huomannut sitä.

Kädentaitomessuilla Turussa oli saatavilla paljon muutakin mielenkiintoista. Yhtä ja toista tuli taas ostettuakin, mutta kotona alkoi välittömästi nimenomaan kirjan lukeminen. Eikä ensimmäiseksi suinkaan tullut selvitetyksi, mikä tämä minulle tuntematon riitmotti on, sapluunanhan tietävät kaikki.
Ei, aluksi tietopankkiini siirtyivät selostukset siitä, miten vuosisata sitten talojen hirret haettiin omasta pystymetsästä. Mitä puuta, kuusta vai mäntyä, mihinkin? Justeerilla nurin ja sen jälkeen aluksi kirveellä ja sitten piilukirveellä tukista hirreksi.

Entä se, että ”kansan tietämys ei kuitenkaan merkitse aina varmaa ja yhdenmukaista totuutta. Käsitykset ’hyvistä ja pahoista’ puulajeista tai koiras- ja naaraspuolisesta puuaineksesta ovat ohjanneet käyttövalintoja, vaikka niillä tuskin on luonnontieteisiin pohjautuvia tosiseikkoja taustanaan.” Eli ei kansa aina ihan varmasti tiennyt ja ollut oikeassa.
Entä salvokset? Kirjassa selvitetään tietämättömälle nekin, millainen salvos eli liitos mihinkin. Valinnan varaakin on tarjolla. Entä painumisen aiheuttamien rakojen syntymisen estäminen? Mielenkiintoista! Eikä kirja keskity pelkästään hirsihommiin.

Monta muutakin uutta asiaa siirtyi tietämykseni puolelle. Sain paneutua kahvereihin, konttuureihin ja kaapistoihin, kaakelimaakareiden uuneihin ja talon rakentamisen työkaluihin, siis sadan vuoden takaisiin työkaluihin, kuten riitmottiin ja sapluunaan. Hyvä kirja, tulee usein lueskeltua ja selailtua.

RIITMOTTI JA SAPLUUNA. Tietoa entisajan rakentamisesta.
Kirjoittajat Sanna Kupila, Eija Suna ja Johanna Viitaharju
Turun museokeskuksen julkaisuja 59, Turku 2012
219 sivua. Kirjaa on saatavilla muun muassa Turun linnan museokauppa Fataburista, Luostarinmäen käsityöläismuseon museokauppa Hantvärkistä sekä Wäinö Aaltosen museo Wäiskin valinnasta.

MATTI


Kuva
Suuntapiirrin eli riitmotti.
Hinnerjoen Kotiseutuyhdistys ry