27. maaliskuuta 2013

Katriina

SALLY SALMINEN
Otava 1971, neljästoista painos. 424 sivua. Suomennos Aukusti Simojoki.
Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi 1936. Oheinen kannen kuva: Viidestoista painos, Otava 1994.

   Ulla-Lena Lundbergin palkittua kirjaa Jää lukiessani tuli jonkun kerran mieleeni Kuopion Kaupunginteatterin loistokas näytelmä Katriina, joka perustui Sally Salmisen samannimiseen kirjaan. Jään luettuani päätin etsiä Katriinan käsiini ja lukea sen. Vaiva kannatti. Me jokainen aistimme lukemamme tavallamme, eikä ole yleispätevää, kun sanon pitäväni Katriinasta tarina enemmän kuin Jäästä. 

   Katriina on ennen kaikkea vahvan naisen elämänpituinen tarina. Se on kertomus kauniista ja varakkaan pohjanmaalaisen talon tyttärestä, joka tulee merimiehen vaimoksi Ahvenanmaan saaristoon uskottuaan kerskailevan miehen kertomuksia. Heti kättelyssä miehen puheet paljastuvat valheeksi ja mies "taivaanrannan maalariksi".

   Katriina on liian ylpeä tunnustaakseen erehdyksensä. Pystypäin hän lähtee taisteluun ja näyttää, että elämä voi olla voitokas karujen kallioidenkin keskellä. Kirja sijoittuu 1900-luvun molemmin puolin. Laivojen omistajat eivät anna paljon arvoa omistamissaan mökeissä asuville alustalaisilleen. Tämän saa Katriinakin kokea.

   Katriina on kuitenkin toista rotua. Hän on omanarvontuntoinen, oikeudenmukainen nainen, joka tietää oikeutensa ja seisoo suorana mahtailevien laivanvarustajien edessä. Vähitellen hän saavuttaa laivanvarustajien kunnioituksen ja kyläläisten hyväksynnän.
   Elämä ei päästä Katriinaa helpolla. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan murra Katriinaa, vaan hän säilyttää itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa loppuun asti.

   Mielestäni Katriina on kirja, joka kannatta lukea. Muistutan kuitenkin alussa sanomastani: Me jokainen aistimme lukemamme tavallamme.

   NIILO


Näistä linkeistä löydät NIILON (Jää toi muistoja mieleen) ja MATIN (Sulattele Jäätä kaikessa rauhassa) kirjoitukset Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittaja JÄÄSTÄ.

Kenen lauluja laulan?

Kiitos Heljä. Kun kerroin sinulle, että minun on vaikea lukea toisten suosittelemia kirjoja, epäilit sen riippuvan suosittelijasta. Mietin asiaa itsekseni ja myönsin, että taidat olla oikeassa…
…tai paremminkin niin, että minä olen väärässä, sillä olenhan toki lukenut paljonkin hyviä kirjoja vihjeiden perusteella, useita hyviä sinultakin; mm. Andrej Makista ja Khaled Hosseinia. Kun vaivaudun vähänkin muistelemaan, tunnustan suorastaan innostuneeni kymmenistä suosittelukirjoista. Käsitykseni itsestäni lukijana oli siis väärä.
Siitä sen sijaan pidän kiinni, että uutuudet eivät minua sanottavasti herättele. Tai oikeastaan... Kun vilkuilen kirjaluetteloani, taidan kysyä, olenko tässäkin väärässä. Ilmeisesti, ainakin jos kirjan ilmestymisen aikajanaksi lasketaan esimerkiksi vuosi tästä taaksepäin.
Tässä katumuspuuskassa sain idean. Koska vanha Ruohometsän kansa siirtyi luettujen joukkoon ja menossa on luova tauko, aloitan epämääräisen ajan verran kestävän paneutumisen vuosikymmenten taakse. Sanotaan vaikka, että vaihtelun vuoksi. Välipalaksi voin toki nauttia jonkun uunituoreenkin.

MATTI

21. maaliskuuta 2013

Susilapsi

    MISHA DEFONSECA
    Otava 2005, 238 sivua

    Jos haluat lukea huikean tarinan, lue tämä kirja. Toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu monta kirjaa ja kerrottu monta tarinaa. Tämä on varmasti yksi erikoislaatuisimmista.
    

    Vuona 1941 seitsemänvuotias juutalaistyttö asuu vanhempiensa kanssa Brysselissä natseja ja ilmiantajia piileskellen. Erään koulupäivän aikana hänen isänsä ja äitinsä on viety pois. Tyttö päättää lähteä etsiimään heitä.

    Neljän voden aikana tyttö kulkee tuhansia kilometrejä kiertäen sotaa käyvää Eurooppaa päätyen takaisin Belgiaan rauhan vihdoin koittaessa. Vanhempiaan hän ei löydä, kuten olettaa saattaa. Lopulta hän päätyy Amerikkaan, on kahdesti naimisissa ja saa pojan.


    Itse laskin kirjan luettuani kädestäni epätietoisuuden vallassa. Voiko tarina olla totta, ja toisaalta, miksi ei voisi olla.

    NIILO

18. maaliskuuta 2013

Ventovieras

PAUL TORDAY
Kirjasampo 2012, 315 sivua 

   Luin kirjan Ventovieras. Se on ihan luettava, ainakin jos on kiinnostunut psykologiasta tai psykiatriasta.
   Lukiessani tuli usein mieleen elokuva "Kaunis mieli", jonka näin joku vuosi sitten. Aihepiiri on sama: skitsofreniaan sairastuneen miehen tarina. Tosin juonen kulku lopulta kulkee eri suuntiin. Toinen kohti katastrofia, toinen päähenkilön pärjäämiseen sairautensa kanssa.
   Olen aina ollut kiinnostunut ja hieman perehtynytkin ihmisen psyykestä. Ihmisen mieli on kuin kaukainen planeetta, paljon tiedetään mutta enemmän on sitä, mitä ei tiedetä.
   Kirja sai pohtimaan, miikä on sairasta ja missä on terveen ja sairaan raja. Onko terveys määritelty sen mukaan miten suurin osa ihmisistä käyttäytyy ja tuntee. Sairas ihminen elää ajoittain ihan eri todellisuudessa kuin ns. normaalit. Hänellä on oikeasti monta todellisuutta. Mikä niistä sitten on oikea.
   Nykyajan lääketiede pystyy vaikuttamaan aivojen kemiaan niin, että henkilö pystyy elämään yhteisössämme, ainakin joten kuten. Hän käyttäytyy niinkuin yhteisön tavat määräävät.
   Lääkityksen huono puoli on että tunteet häviävät ja koko maailma muuttuu latteaksi ja henkisellä puolella häviävät värit ja muodot.

   Kirjan päähenkilö toimi kuten robotti. Kun hän päättää lopettaa lääkkeiden syönnin. värit palaavat ja elämä muuttuu mielekkääksi. Hän pystyy taas tuntemaan rakkautta ja iloa. Mutta vähitellen palaavat myös harhat ja sairas todellisuus. 
   Elokuvan päähenkilö myös lopetti tai vähensi lääkitystään. Hän oli huippuälykäs ja oppi tulemaan harhojensa kanssa toimeen. Kirja on hyvä, elokuva loistava, Suosittelen kumpaakin. 
   MIRJA

13. maaliskuuta 2013

JÄÄ toi muistoja mieleen

ULLA-LENA LUNDBERG
Teos&Schildts&Söderströms 2012, 366 sivua

    Ulla-Lena Lundbergin palkittu romaani Jää oli yöpöydälläni useita viikkoja. Lukeminen siis kesti monestakin syystä pitkään. Piti mm. katsoa hiihdon MM-kisat ja käydä katsomassa jälleen kerran Viulunsoittaja katolla. Kun osaan lukea vain sängyssä selälläni, huonossa kunnossa olevat olkapääni rajoittivat lukuhetkien pituutta. Jää ei ole myöskään kirja, joka lukaistaan huitaisemalla.

   Jää on kolmas saaristoon sijoittuva vahva kertomus. Katriinan ja Myrsklyluodon Maijan olen nähnyt teatterissa. Maijan useanakin teatterin versiona. Näillä kolmella on yhteistä vahva nainen. Jäällä ja Katriinalla lisäksi se, että Mona ja Katriina tulivat saaristoon mantereelta. Kaikien näiden kolmen naisen puolison kohtaloksi koitui meri.

   Lukiessa piti siis pysähtyä monta kertaa muistelemaan myös Katriinan ja Maijan vaiheita. Ulla-Lena Lundberg on varmasti lukenut molemmat teokset. Monassa ja Katriinassa oli samankaltaisia elementtejä, mutta mitään sellaista en havainnut, että Lundberg olisi lainannut jotakin 50-luvulla ilmestyneestä Katriinasta.
   Kirjassa kiinnostivat henkilöiden ja saariston elämän hienot kuvaukset. Itsekin nuoruuteni saaressa, johon ei ollut tieyhteyttä, eläneenä voin  hyvin ymmärtää vaikeudet, joita vuodenaikojen vaihtelut saaristolaisten elämään aiheuttaa. Nuoruusvuosiini kuului hevosten jäihin putoamisia ja joitakin ikäviä hukkumatapauksiakin. Koskettavimpana kansakoulun luokkatoverini hukkuminen syysyönä veneen kaatuessa.

   Ikämiehenä ja 10 lapsenlapsen ukkina minua kosketti aivan erikoisesti seurata Monan lasten Sannan ja Liliuksen elämää. Piti monta kertaa laskea kirja ja jäädä miettimään. Joskus Monan "spartalainen" kasvatus tuntui kohtuuttomalta.

   Olen lukenut muutamia Finlandia-palkinnon saaneita teoksia. Jään valinta tuohon joukkoon on oikeaan osunut. Laskettuani Jään luettujen kirjojen pinoon tein päätöksen etsiä käsiini 50-luvulla ilmestynyt Katriina ja katsoa jättääkö se yhtä koskettavan jäljen kuin Kuopion Kaupunginteatterin tulkinta.


   NIILO


   ---------------
   Katso tästä linkistä myös MATIN mietteitä "Jään sulattelusta".

12. maaliskuuta 2013

Kulkurit

    YIYUN LI
    Tammi 2013,  431 sivua.

    Tämä on kolmas kiinalaisen kirjoittama romaani, jonka olen lukenut. Ensimmäinen oli Vapaan miehen raamattu; kirjailija on peräti palkittu Nobelilla, nimeä en nyt muista, se dementia nääs, tai sitten se johtuu siitä, ettei teos tehnyt minuun kovinkaan mainittavaa vaikutusta. (Kirjoittaja on Gao Xingijian, toim.huom.)


    Kulkurit on toinen lukemani Lin teos. Ensimmäinen oli novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö.
    Yiyun Li on Pekingissä 1972 syntynyt ja muuttanut Yhdysvaltoihin opiskelemaan 1996, asuu siellä edelleen ja kirjoittaa englanniksi.


    Eräs arvostelija on luonnehtinut teosta brutaalin kauniiksi sielunmessuksi järjettömän järjestelmän uhreille.
    Kirjan tapahtumat alkavat keväällä 1979, kolme vuotta Maon kuoleman jälkeen. Alakoulun opettaja Gu, joka on toiminut yliopiston professorina, mutta saanut arvonalennuksen kun on puhunut sopimattomia, herää siihen kun vaimo itkee vieressä. Syy on se, että heidän tyttärensä Shan on tuomittu kuolemaan vastavallankumouksellisena. Shan on ollut vankilassa useita vuosia ja pitänyt päiväkirjaa, josta on löydetty kiellettyjä kirjoituksia, ja on nyt tuomittu kuolemaan.
    Nuorena opiskelijana Shan on osallistunut kulttuurivallankumoukseen (eli tapahtumaan, jota Maon vaimo johti saaden koko Kiinan sekasorron partaalle). Shan oli mm. potkinut naapurinsa raskaana olevan naisen siten että tämä synnytti vammaisen tytön. Tämä ei tietenkään ollut syy, minkä  vuoksi hän joutui vankilaan, vaan syy oli, että isä puhui tytölle järkeä ja tytär alkoi moittimaan tovereitaan. Isä potee tunnontuskia siitä, että on syyllinen tyttärensä tuomioon.


    Kaikki kaupungin asukkaat lastentarhalaisia myöten velvoitetaan olemaan läsnä, kun kuolemantuomio julistetaan ja Shan viedään teloituspaikalle. Asiaan kuuluu, että häneltä on katkaistu äänijänteet, ettei hän 
huutelisi tuomitsemistilaisuudessa sopimattomia.
    Maakunnan johtomies on ilmoittanut, että hän tarvitsee munuaisen, joka on irroitettava tytön eläessä, sillä hän ei halua kuolleelta otettua munuaista. Näin tapahtuu ja kaupungin suuri juhlapäiväon valmis alkamaan.
    Toinen päähenkilö on television uutistenlukija Kai, joka on naimisissa kaupunginjohtajan pojan kanssa, Kain niinkuin hänen appensakin ura näyttäisi lähteneen nousuun onnistuneen munuaistoimituksen ansiosta, mutta pikkuhiljaa Kaita on alkanut vaivata syyllisyys, Kuolemantuomion julistamisen päivänä hän tekee äkkikäännöksen ja puolueen liturgian asemasta hän tuomitsee televisiossa oikeuden päätöksen. Tästä on tietenkin seurauksena että hän joutuu itse tuomituksi kuolemaan,
     Huumoria ja rakkauttakin kirjassa toki on kaiken kurjuuden keskellä; elämän täytyy jatkua makaaberista järjestelmästä huolimatta.


    Kirjailijan toinen suomennettu teos Kultapoika, smargdityttö on jo paljon "kesympi" teos, Molemmat ovat mielestäni hyvin mielenkiintoisia tutustumisia kiinalaiseen kulttuuriin.

    ESKO

11. maaliskuuta 2013

Matildan viimeinen valssi

TAMARA McKINLEY
WSOY 2000, 466 sivua

Se vaan on niin, että Matildan viimeinen valssi on yksi parhaista - yksi parhaista minun lukemistani kirjoista. Se tarjoaa kaiken, mitä kirjan kuuluukin lukijalleen tarjota… mitä niitä tässä luettelemaan.

    Tämä kirja on sellainen, että kun sen on lukenut ja sulkee kannet, ei hetkeen voi liikahtaakaan. On ajateltava, mitä tuli luettua ja palauttaa mieleen mitä siinä tapahtuikaan – on vain oltava ja annettava mielen tasaantua, rauhoittua pienen hetken verran.

"...pieni hetki elämää", sanotaan laulussa. Pienet hetket ratkaisevat suuria asioita myös Matildan kohdalla – ne pienet hetket, joiden aikana tulee sanotuksi tai jättää sanomatta, ja ne hetket, joiden aikana hyvien tulee tehtyä hyviä asioita, pieniä tai suuria, ja pahojen pahoja tekoja, tai vielä pahempia.

McKinleylle tyypilliseen tapaan hän kertoo tässä ensimmäisessä kirjassaan suvun tai parin kohtalosta, löytää ihmisen sieltä ja toisen täältä, vie heidät seikkailusta ja kokemuksesta toiseen kunnes heillä on yhteisiä salaisuuksia, joita ”kohtalo” sitten ratkaisee.
McKinley on pohjimmiltaan romantikko. Vai onko sinun mielestäsi? Siitä huolimatta hän osaa tuoda lukijan eteen Australian karuuden ja kauneuden sekä ihmisten hyvyyden ja pahuuden uskomattomalla tavalla. Hän osaa asettaa lukijan elämään mukana kirjan tapahtumia.
Matildan viimeinen valssi kertoo nimensä mukaisesti Matildan elämän vaiheet 14-vuotiaasta tyttösestä suuren lammasfarmin omistajaksi. Orpokodin kurimuksesta kirjailija ottaa mukaan pienen Jennyn ja kietoo hänen kohtalonsa Matildaan farmeineen ja valsseineen.
Kuten sanoin, kirjan loputtua on vielä sulateltava hetken verran Matildan ja Jennyn elämän käänteitä.

MATTI

6. maaliskuuta 2013

Vanhojen kertausta ja suosituksia

    Päätin ottaa pari askelta taaksepäin, kerrata oppimaani, tai siis joskus lukemiani.

Ensimmäisenä oli tietysti blogissa pitkään ja hartaasti esitelty Tamara McKinley. Hänet sain listoilleni ties kuinka kauan sitten NIILON suosittelemana. Se suositus kolahti. Luin silloin kaikki käsiini saamani McKinleyt.
   
    Nyt uusien ja puhuttujen Jään ja Nälkävuoden jälkeen oli ja on siis menossa paluu aikaisempaan. Myllytien lukupiirissä helmikuun kirjana ollut Perintöosa sai hiukan ristiriitaisen vastaanoton, vaikka pisteet olivatkin kahdeksan tasossa. Trilogian lukemista ei olisi sittenkään pitänyt aloittaa viimeisestä osasta. ”Kuka kukin on” meni sekaisin.

McKinleyn ensimmäinen eli Matildan viimeinen valssi nousi keskustelussa esiin useammankin kerran. Minä ja MARITTA kehuttiin sitä estoitta, ja niinpä aloitin sen uusinnan eilen.
    Seuraavana on vuorossa lukupiirin maaliskuun luettavaksi valittu André Brinkin "ikuisesti valloittava nuorisokirja aikuisille" Ruohometsän kansa. Kenties jo sitä seuraavia ovat Ocean-trilogian kaksi ensimmäistä osaa eli Merten taa ja Pelottomien maa. Ne ovat jo pöydällä. Kolmantena siinä on Taavi Soininvaaran Punainen jättiläinen.

Pariin askeleeseen taaksepäin vaikuttaa aivan ilmeisesti myös se, etten ole milloinkaan ollut mikään innokas uutuuksien lukija. En vain osaa hakeutua niiden pariin. Syytä ei ole, en ainakaan tiedosta.

    SUOSITUSLISTA
Laitoimme lukupiirissä kiertämään listan ”tätä voisin suositella muillekin”. Se sai seuraavan kokoonpanon:

Tamara McKinley                 Matildan viimeinen valssi
Holly Goldberg Sloan           Näkymätön poika
Alexander McCall Smith       Naisten etsivätoimisto nro 1
Khaled Hosseini                   Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika
Pat Conroy                           Vuorovetten prinssi ja Etelän tuulet
Irja Wendisch                       Pitkä taistelu
Andrej Makine                      Idän sielunmessu, Ruhtinattaren rikos, ym.
Elisabet Aho                         Lilly
Rosamunde Pilcher              Simpukankerääjät
Sofi Oksanen                        Puhdistus
Richard Adams                     Ruohometsän kansa
André Brink                          Tuokio tuulessa

    MATTI

4. maaliskuuta 2013

Tamara McKinleyn ja hänen tarinoidensa syntysijoilla

   Tamara McKinley on monitahoinen kirjailija. Lukijan kannalta merkittävintä on, että hän tuo voimakkaasti itseään kirjoihinsa. Lukijalle, ainakin minulle, jää voimakas tunne, että kirjailija itse seikkailee romaaneissaan, on itse kokenut tuon kaiken - ainakin suurimman osan. Todellisuudessahan näin ei ole. Ehkä tuon tunteen aiheuttaa kirjailijan taustoihin tutustuminen.
   Toiseksi, hän kirjoittaa myös nimellä Ellie Dean. Kolmanneksi, nämä Ellie Dean -kirjat poikkeavat täysin hänen ns. Australian-tuotannostaan, eikä niitä ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.
    Ja lopuksi, hän on 10-vuotiaasta asti asunut Englannissa, mutta hänen sydämensä on edelleen synnyinmaassaan Australiassa.

   Tamara McKinley syntyi 1948 Tasmaniassa. Löytämistäni tietolähteistä ei selviä, miksi hänen isoäitinsä adoptoi hänet jo 6-vuotiaana ja toi tytön 10-vuotiaana Englantiin opiskelemaan. Mitä tapahtui hänen vanhemmilleen, vai tapahtuiko mitään?
   Sydäntään pieni Tamara ei kuitenkaan ottanut mukaansa kauas Eurooppaan, vaan se jäi Australiaan, mistä hän on ammentanut aiheet kirjoihinsa. Hän käy edelleen vähintään kerran vuodessa synnyinmaassaan tekemässä ahkeraa taustatyötä kirjoihinsa.
   Runkona ja aihelähteinä hänen tuotannossaan ovat toimineet lapsuuden voimakkaat kokemukset ja lähtemättömät muistot uskomattomasta isoäidistään ja kahdesta isotädistään.
   Hän sanoo, että hänellä on vielä paljon tarinoita, joista haluaisi kertoa, mutta epäilee, ettei elä tarpeeksi kauan saadakseen kaiken haluamansa kirjoitettua. Hän sanoo olevansa horoskoopissa kala, uneksija, taiteellinen, helposti satutettava, kiukkuinen herätettäessä sekä erittäin kunnianhimoinen.

   Synnyinmaa tapahtumapaikkana kirjoissa

   Toistuvina teemoina kirjoissa ovat sukutarinat, kertomukset naisista, miehistä, perheistä ja suvuista, jotka ovat kuka mistäkin syystä tulleet siirtolaisiksi Australiaan, kauaksi kotimaastaan, karuihin, usein jopa tappaviin, olosuhteisiin.
   Tamara McKinley on paitsi erinomainen tarinankertoja myös mitä loistavin Australian luonnon kuvailija. Hän esittelee toisaalla yksityiskohtaisesti ja toisaalla vaivihkaa, lähes lukijan huomaamatta, mantereen erikoisuuksia; aboriginaalit eli alkuperäiset asukkaat, vallitsevan ilmaston ääripäät; tappavan kuivuuden ja kaiken altaan riuhtovat sateet ja tulvat, siirtolaisväen raakuuden, uniajan eli alkuasukkaiden maailmankatsomuksen, kettukusun, jne.

   Hänen synnyinpaikkansa Tasmania on suuren mantereen kupeessa oleva pieni saari noin 250 km etelään Australian mantereen kaakkoiskulmasta. Se on tunnettu alkuperäiskansastaan aboriginaaleista, jotka nykyisin ovat sekoittuneet muihin kansoihin ja rotuihin, eikä heitä enää ole olemassa rodullisesti puhtaina alkuasukkaina.
   Saari on kooltaan suunnilleen Oulun tai Itä-Suomen maakunnan kokoinen. Kun puhutaan Suomesta tuhansien järvien maana, sellaiseksi voidaan kutsua myös Tasmaniaa. Sen keskiylängöllä on noin 4000 järveä ja rannikolla noin 3000 saarta.

   Perintöosassa McKinley mainitsee muutamaan otteeseen KETTUKUSUN. Se on Australian alkuperäiseläimiä, kuuluu pussieläimiin, tarkemmin sanottuna harvaetuhampaisten lahkoon, pussikiipijöiden heimoon ja kusujen sukuun. Kautta aikojen sitä on metsästetty arvokkaan turkkinsa takia.
   Meille eläimen nimi luo mielikuvan ketusta, pienestä koirasta tai kissasta – eikö vaan. Kissan kokoinen se onkin, mutta muuten lähemmäksi osuu, jos kuvittelee näkevänsä opossumin, mikä tosin virallisesti luokitellaan rotaksi – pussirotaksi - mutta sellainenhan kettukusu ei tietenkään ole.
   Se on pääasiassa kasvissyöjä. Se syö versoja, lehtiä, kukkia, hedelmiä ja siemeniä mutta myös hyönteisiä ja nuoria lintuja. Sen äänivalikoima on monipuolinen: se kirkuu, sihisee, murisee, röhkii ja jopa lörpöttelee. Osa äänistä on niin voimakkaita, että ihminenkin kuulee ne 300 metrin päästä.

Tamara McKinley tähän mennessä:

Matildan viimeinen valssi (Matilda´s last waltz, 1999))
Viinitila (Jacaranda vines, 2001)
Tuulenkukat (Windflowers, 2002)
Kesämyrsky (Summer ligthning, 2003)
Pohjavirrat (Undercurrents, 2004)
Unimaisema (Dreamscapes, 2005)
T1: Merten taa (Lands beyond the sea, 2007)
T2: Pelottomien maa (The kingdom for the brave, 2008)
T3: Perintöosa (Legacy, 2009)
(Oceans Child, 2010)
(T1-T2-T3 = trilogia)

Perintöosa

WSOY 2009, 415 sivua
Ocean-trilogian viimeinen osa

Siitä huolimatta, että tästä kirjoituksesta tulee liian pitkä, en malta olla kertomatta, miten kirjailija itse kommentoi Perintöosan kirjoittamisen viime vaiheita blogipäiväkirjassaan huhtikuussa 2008.

   ”Olen viimeistelemässä Ocean-trilogiaa ja se on kova pähkinä purtavaksi. On koottava kaikki juonen käänteet yhteen, pidettävä niin sanotusti pallo hallussa, ja varmistettava, etten ole unohtanut mitään. Minun on todella keskityttävä työhön. Pöydälläni olevissa henkilökorteissa ovat kirjan hahmojen nimet, iät, silmien ja hiusten värit, kenen kanssa he ovat naimisissa, heidän lastensa nimet... Hassua, että aina unohdan heidän silmiensä värin. Edelleen minulla on edessäni heidän sukupuunsa, koska olen työstämässä kertomusta kolmesta perheestä, heidän jälkeläisistään ja asioistaan.

   Ilmeisesti McKinley arveli, ja oli oikeassa, että henkilöiden seuraaminen tulee olemaan vaikeaa myös lukijoille, koska toteaa, että olisi halunnut laittaa sukupuun näkyville myös kirjaan, mutta ei voinut, sillä se olisi paljastanut juonen.

   Trilogian viimeinen osa tosiaan olisi vaatinut sen sukupuun näkyville. Henkilöitä on paljon, eikä heidän yhteyttä toisiinsa osaa päätellä, ei ainakaan jos ei ole lukenut kahta aiempaa osaa. Minä luin ne heti julkaisemisen jälkeen, mutta nimet ovat kadonneet jonnekin muistin syövereihin. Siispä kerratessani nyt tämän kolmannen osan, päätin sadan sivun jälkeen, että jatkan lukemista pohtimatta kuka kukin on tai on joskus ollut. Se oli oikea ratkaisu. Henkilöt elivät ja näin heidät ”sieluni silmin”, tapahtumat joskus lämmittivät ja joskus kauhistuttivat, mutta luonto puhutteli sekä karuudessaan että kauneudessaan. Tuntui kuin olisin itse istunut viikkokausia niissä vankkureissa tai terassilla rankkasateen ruoskiessa edessäni avautuvan pihamaan virtaavaksi liejuiseksi massaksi.


   Perintöosa kertoo 1700-luvulla Australiaan muuttaneen Jonatanin kolmannen polven jälkeläisen Rubyn elämästä uudisraivaajana suurten rakkauksien ja hylkäävän miehen puristuksessa. Rinnalla kulkee kauniin opettajan Jessien tarina sydänsuruineen ja arvaamattomine käänteineen.


   Oman liikuttavan ja puistattavan, paremmin sanottuna järkyttävän, osansa kirjaan tuo sivujuonena kerrottu alkuasukastytön Kumalin kohtalo. Lapsuutensa ja nuoruutensa painajaismaisesta kohtalostaan hän nousee kokemaan onnen menettääkseen sen jälleen traagisesti, ja kaikessa vastaosapuolena oli valkoinen mies.
   Tämä aboriginaalin kohtalo on kirjan puhuttelevimpia osia. Kun Tamara McKinley vaatii itseltään ehdotonta totuutta tapahtumien kerronnassa, esimerkiksi rankkasateessa tai tulvivan joen ylityksessä, Kumalin kohdalla hän tekee poikkeuksen, mutta vain ajallisesti. Hän kertoo aikaistaneensa aikajanalla tämän tarinaa, koska ei ”voinut päättää trilogiaa näyttämättä, millaisen perinnön Kumali ja hän kansansa saivat”.

   Muistelen jonkun sanoneen jotenkin siihen tapaan, että Tamara McKinleyn romaaneissa on sopivasti romantiikkaa, traagisia kohtaloita, jännittäviä seikkailuja ja joitakin arvoituksiakin ratkottavaksi, mutta toivo ja usko huomiseen elävät kaiken aikaa ja lopulta oikeat henkilöt saavat toisensa.

   MATTI

2. maaliskuuta 2013

Sulattele JÄÄTÄ kaikessa rauhassa


ULLA-LENA LUNDBERG
Teos&Schildts&Söderströms 2012, 366 sivua

Jos sinulla on kiire ja aiot lukea Ulla-Lena Lundbergin JÄÄN tuosta vain ja pikaisesti, (koska lähes kaikki muut ovat sen jo lukeneet), siirrä aikomuksesi toiseen kertaan. Tätä kirjaa ei lueta kuin dekkareita, se ei ole ajanvietettä viihteen nimissä.

Jää on otettava luettavaksi ajan kanssa. Se vaatii ajatustaukoja, nautiskelutaukoja, pohdiskelua, mutustelua, pureskelua, hyväksyntää, kiittämistä ja kiitollisuutta... Luvalla sanoen se vaatii myös aimo annoksen uskonnollista asennoitumista tai oikeammin sanottuna hyväksymistä.
Anna itsellesi aikaa nauttia tästä kaikesta sekä lisäksi tekstin kuvailemista ihmisistä, heidän välisistä suhteistaan, elämäntavoista, luonnon kauneudesta ja rauhasta. Siis vielä kerran, ellei sinulla ole aikaa ja oikeaa asennetta kaikkeen edellä mainittuun, siirrä lukeminen tuonnemmaksi.

Jää on saaristoon, ulkoluodoille, sijoitettu kertomus nuoresta papista nuorikkoineen. He saapuvat Luodoille, se taisi olla seurakunnan nimi. He rakastuivat ensi silmäyksellä paikkaan, ympäristöön, asukkaisiin ja tapoihin – ja seurakuntalaiset heihin. Toisiaan tulokkaat, Petter ja Mona, rakastivat syvästi jo entuudestaan.

Kirjassa lukija kokee asettuvansa seuraamaan uuden papin edesottamuksia ja perheen elämää läheltä, seurakuntalaisena. Sen, mitä hän ei näe, hän vaistoaa ja ymmärtää kirjailijan kertomana.

Papinrouva rakastaa miestään. Nuorten puolisoiden välillä rakkaus ei ole harvinaista, mutta papinrouvan rinnan hehku on aivan eri maata. On vaikeaa saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella ja estää sitä leiskahtamasta esiin hitsausliekkinä ja korventamasta kulmia ja hiuksia jokaiselta eteen osuvalta joka vaatii mieheltä aikaa ja tilaa, joka oikeuden mukaan kuuluu vaimolle. Koska pappi on niin paljon poissa tai kansliassa asioita hoitamassa, vaimo pitää tulen kurissa alituisella toimeliaisuudellaan.”

Papinrouvan toimeliaisuus on yksi kirjan pääteemoista. Jokainen saa itse päätellä, onko siinä itselle jotakin oppimista ja omaksuttavaa. Tai hylättävää. Sen vastapainoksi kirjailija on asettanut puolison paljon poissaolon. Pappi ei hyljeksi perhettään, ei vaimoaan jota rakastaa, eikä tytärtään, jota rakastaa vieläkin enemmän, vaan hänen tapoihinsa vain ei kuulu kiirehtiä, eikä hänen toimintamalliinsa kuulu leipäpappina toimiminen.

Jää on rakkausromaani, mutta ei pelkästään papin ja papinrouvan ja heidän kahden lapsensa välinen. Se on rakkausromaani kaikesta, mikä yhdistää ihmisiä toisiinsa. Se on romaani, joka kertoo ihmismielestä ja asenteista, tavoista ja käyttäytymisestä eri tilanteissa. Sen takia sen lukemista ei pidä suorittaa ajatuksettomana pikalukuna, vaan kirja on koettava.
Moni ennen minua sen lukenut muistutti, että älä kerro, miten se päättyy, älä edes viittaa sen tuleviin tapahtumiin. En kerro, enkä viittaa, mutta sanon, että kuten kaikissa hyvissä kirjoissa tunnelma ja tapahtumat tiivistyvät loppua kohti.

Jää on hyvä kirja. Se ansaitsi tulla palkituksi Finlandia-palkinnolla.

     MATTI