29. maaliskuuta 2012

TARHAPÄIVÄ ja YÖSYÖTTÖ


TARHAPÄIVÄ
EVE HIETAMIES
Otava 2012, 447 sivua.

Eve Hietamiehen Tarhapäivä on luonteva jatko kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Yösyötölle. Hietamies jatkaa uudessa kirjassaan tarinaa, jonka loppu jäi lukijan arvioitavaksi. Heti Yösyötön tuoreeltaan luettuani arvelinkin sen saavan jatkoa ja vastauksen siihen, saavatko sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan tuntevat Antti ja Enni toisensa.

Yösyötössä tarina kertoo nelikymppisestä isästä, joka yllättäen jää vastasyntyneen poikalapsen yksinhuoltajaksi. Jatko-osassa eli Tarhapäivässä isä Antti Pasasen huollettavaksi ja jo viisivuotiaaksi (”…ja kaksi kuukautta!”) yltäneen Paavo-pojan seuraksi perheeseen ilmaantuu kolmas jäsen, leikkikentältä tutun - ja läheisen ystävän - Ennin tytär Terttu.

Samanikäisten lasten elämä soljuu päivä kerrallaan iloineen ja huolineen eteenpäin. Antti Pasasen tielle sen sijaan ilmaantuu kumpare toisensa jälkeen, eikä kysymys on ole sen kummallisemmasta asiasta kuin että Paavo on poika ja Terttu tyttö. Eikä mikä tahansa tyttö, vaan itsetietoinen nuori naisen alku, joka jo tiedostaa, että tytöt ovat lapsesta alkaen Tyttöjä ja pojat Poikia.
Terttu alkaa kouluttaa Anttia ymmärtämään lastenhoitoa myös tytön kannalta. Heille pitää olla tyttöjen vaatteet, aatteet, leikit ja lääkkeet. Kirjan takakannessa asia ilmaistaan lyhyesti ja ytimekkäästi muutamalla sanalla:

”Terttu alkaa itkeä.
- Se on poikien lääkettä. Mä haluan tyttöjen lääkettä.”

Antti on viisi vuotta kouluttanut itseään Paavon isäksi ja hoitajaksi. Nyt edessä ovat tyttöjen vaatimukset, jotka kaikki ovat uutta hänelle – kaikki on opittava kantapään kautta. Tosin kannustavia, mutta usein liian vähäeleisiä neuvoja hän saa elinpiiriään lähellä olevilta kokeneilta nuorilta äideiltä ja lastentarhan ohjaajilta. Reposen Annalla, rivitalon toisessa päässä asuvalla useamman eri-ikäisen tytön äidillä, on kiperissäkin asioissa antaa, ellei suoranaista ratkaisua, ainakin ensiapu Antin ongelmakysymyksiin.

Kuten Yösyötössä myös tässä uudessa romaanissa tapahtumien käynnistämiseksi vaaditaan tragedia. Paavon kohdalla se oli synnytyksen käynnistämä pojan äidin Pian vakava sairaus, joka johti irrottautumiseen lapsesta. Tarhapäivässä Terttu päätyy Antin ja Paavon huollettavaksi toisenlaisten tapahtumien seurauksena.

Yösyöttöä ja Tarhapäivää on vaikea pitää toisistaan erillään, vaikka kumpikin on itsenäinen romaani. Ne toimivat erillisinä luettavina, mutta muodostavat luontevan yhtenäisen kokonaisuuden. Jälkimmäisen Hietamies tekee itsenäiseksi lisäämällä siihen lyhyitä selittäviä jaksoja aikaisemmista eli Yösyötön tapahtumista. Lukija ei jää ihmettelemään, vaikka ei olisi Yösyöttöä lukenutkaan.

Itseni kaltaista kirjallisuuden kuluttajaa hämmästyttää, mistä ihmeestä Hietamies on onnistunut poimimaan näin suunnattoman määrän todellisen tuntuisia lastenhoidossa esiintyviä tapahtumia ja kommentteja.

Sinänsä pienet ja hauskat tapahtumat sähköistyvät onnistuneilla sananvalinnoillaan ja lyhyillä lauserakenteillaan. Kirja ei pureskele asioita valmiiksi, vaan lukijalle annetaan vastaus jopa yksisanaisin lausahduksin. Esimerkiksi Antin toteama ”Niinkö!” on lukijalle kysymys, vastaus, toteamus tai arvailu, joka useammankin kerran johtaa ajatukseen ”…on siinä kanssa mies…” tai ”…tyypillistä miehen järjenjuoksua…”. Sen jälkeen lukija käsittelee asiaa oman mielikuvituksensa varassa.

Yösyöttö ja Tarhapäivä muodostavat aivan verrattoman ja ennen kaikkea hauskan kaksoisromaanin. Pelkästään hauskuuden ja iloisten tapahtumien varaan Hietamies ei ole kuitenkaan kirjakaksikkoaan rakentanut. Kuten totesin, molemmissa tapahtumien taustalla on tragedia ja niiden jälkikaikujen seuraaminen puhuttelee varmasti niin nais- kuin miespuolisiakin lukijoita.

Suosittelen vilpittömästi ihmisille, jotka osaavat nauraa tai haluavat opetella nauramaan – yhtä lailla miehille kuin naisille.

MATTI


YÖSYÖTTÖ
EVE HIETAMIES 
Otava 2010, 383 sivua.

Yösyöttö on hauska ja helppolukuinen kirja. En muista aikoihin lukeneeni näin hyvin juoksutettua kerrontaa. Kommelluksesta toiseen rientävän nelikymppisen yksinhuoltajaisän elämänmuutoksen varaan rakennettu linnake seisoo vankasti jaluksillaan ja etenee vääjäämättä kohti onnellista loppua. Lopulta onnellisuus jätetään kuitenkin lukijan arvioitavaksi.

Tyhjän päälle ja sanaleikkien varaan Hietamies ei rakennelmaa ole pystyttänyt, vaan aihe ja asia ovat alati tärkeitä ja ajankohtaisia. Toisaalta kirjassa ei ole alusta loppuun kantavaa juonta, on vain pelkkiä sivujuonteita, jotka syntyvät joka aamu, täyttävät päivän, lakkaavat leikkipuistosta poistumiseen tai iltapuhteisiin ja ilmaantuvat sivuille taas seuraavana päivänä.

Yösyöttö on niitä harvoja kirjoja, joissa ensimmäinen sadan sivun turha höpinä on jätetty kirjoittamatta ja siirrytään suoraan asiaan. Ihailenkin kirjan rakennetta sekä jännitettä, joka luodaan ensi sivuilla ja kestää alati lisääntyvänä loppuun asti.

Kirja kuuluu sarjaan ”luettava kerralla alusta loppuun”. Toisaalta olisin varmaankin jättänyt lukemisen sikseen, ellei Hietamies oli antanut henkilöilleen niin osuvia ja puhuttelevia lisänimiä. Ne toimivat ja olivat kuin kuorrutus kakun päällä. Mutta, mutta… ilman niitä ilman niitä kysymyksiä lentelisi ilmassa; kuka se nyt olikaan, ai, oliko Julia se…, niin, Anna on se naapuri…? 

Kuten sanottu, Yösyöttö on hauska ja helppolukuinen. Mutta ei pelkästään hauska, sillä hauskuudella on aina myös kääntöpuolensa. Ennen kuin päähenkilö Antti Pasasesta tuli yksinhuoltajaisä vastasyntyneelle pojalleen, oli kirjailijan kerrottava vastaus kysymykseen: Miksi?

Näin merkittävän elämänmuutoksen syntymiseen tarvittiin tragedia. Aluksi se oli ”koska vaimo hyppäsi Naistenklinikan edessä taksiin ja ajoi pois”, mutta pian taustalta paljastui vakava sairaus. Siihen liittyen kirjassa on myös murheellisia jaksoja, ei kuitenkaan niin paljon eikä niin pitkiä, että työntäisivät kirjan perusilmeen eli huumorin sivuosaan.

Sekä syvälliset elämän murheet että päivittäiset hauskuudet Hietamies piirtää tavalla, mistä lukija ei pääse irti. Jokainen sana ja jokainen tapahtuma on seurattava loppuun asti. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin, vaan etenevät hiljalleen asioilla, joita nuoret äidit oikeassakin elämässään kokevat ja kanssakäymisessään käsittelevät.

Hietamies ja hänen henkilönsä eivät väännä rautalangasta kaikkea valmiiksi lukijalle, vaan jättävät tämän Antti Pasasen lailla toteamaan ja oivaltamaan. Hyvä kirja saa lukijan ajattelemaan.

MATTI

26. maaliskuuta 2012

Alef

PAOLO COELHO 
Bazar 2011, 305 sivua

Paolo Coelho (s. 1947) on vaikeaselkoinen kirjailija, suosittu mutta vaikeasti ymmärrettävä. Sitä on myös hänen toistaiseksi viimeinen romaaninsa Alef. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että hänen läpimurtoromaaninsa Alkemisti (1988) osui minua ns. suoraan suoneen. Se sopii erinomaisesti vaikka elämänkoulun oppikirjaksi meille jokaiselle.

Coelhon elämä on ollut lievästi sanoen melko monivivahteinen. Niin ovat myös hänen kirjansa, jotka jättimäisestä suosiosta huolimatta eivät ole saaneet kaikkien kriitikoiden yksimielistä tunnustusta. ”Jotkut kriitikot pitävät Coelhon teoksia vaikeaselkoisina itsehoitokirjoina”, todetaan mm. kirjailijan esittelyssä Wikipediassa. Itse en kuitenkaan halua suhtautua kriittisesti hänen tuotantoonsa, vaikka sanonkin sen olevan vaikeasti ymmärrettävää.

Alefia (2010) lukiessani en voinut olla kohottamatta kulmakarvojani. Tuskin olen laskenut Rosa Liksomin palkitun Hytti nro 6:n (2011) kädestäni, kun Trans Siperian -junassa matkustaa uusi pari. Kummassakaan romaanissa he eivät ole pariskunta, vaan nimenomaan pari – mies ja nainen. Kirjan juoni, sanoma ja rakenne perustuvat molemmissa parin eriskummalliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa asetelmaan. Molemmissa se on varsin erikoinen.

Coelhon Alef kertoo edellisessä elämässään tekemilleen teoille anteeksiantoa etsivästä kirjailijaksi. Junassa matkustavaksi romaanin päähenkilöksi Coelho on asettanut itsensä. Jos tästä herää epäilyksiä, kannattaa vilkaista kirjailijan elämänkertatietoja. Yhtenä matkakumppanina hänellä on nuori nainen - kuten Hytti nro 6:ssakin.

Vaikka länsimaisen lukijan on vaikea edetä Alefissa sivulta toiselle asiaa ymmärtäen, lukemista kannattaa jatkaa jättäen ymmärtäminen sikseen. Loppua kohti tapahtumat ja tunnelma tiivistyvät ja köyttävät lopulta lukijan tiukasti verkkoonsa.

Olen melko heikoissa asemissa Coelhon tulkitsijana, vain kaksi edellä mainittua hänen kirjaansa lukeneena. Siitä huolimatta uskallan pitää häntä erikoisuuden lisäksi ajattelijana, jopa opastajana. Hän sisällyttää tekstiinsä syvällisiä elämänohjeita. En tiedä, ovatko ne hänen omiaan vaiko lainattuja.

En malta olla liittämättä tähän loppuun puhuttelevaa katkelma Alefista. Siinä kerrotaan miehestä, joka pyytää johtajaltaan tarpeeseensa rahaa. Johtaja lupaa auttaa suurella summalla, jos mies viettää kokonaisen yön vuoden huipulla, mutta epäonnistuessaan hän joutuu työskentelemään ilmaiseksi.
Tässä tarinan jatko:

Lähtiessään kaupasta Ali huomasi jäisen tuulen puhaltavan, pelästyi ja päätti kysyä parhaalta ystävältään Aydilta, oliko hullua ottaa sellainen haaste vastaan.
Hetken mietittyään Aydi vastasi: ”Minä autan sinua. Kun olet huomenna vuorenhuipulla, katso suoraan eteesi. Minä olen viereisellä huipulla ja pidän sinulle läpi yön tulta nuotiossa. Katso liekkejä ja ajattele ystävyyttämme niin se pitää sinut lämpimänä . Sinä onnistut ja myöhemmin minä pyydän sinulta jotain vastalahjaksi.”
Ali läpäisi kokeen, sai  rahat ja meni ystävänsä kotiin: ”Sanoit, että haluat maksun.”
Aydi vastasi: ”Kyllä, mutta en rahaa. Lupaa, että jos joskus kylmä tuuli puhaltaa minun elämässäni, sinä sytytät minulle ystävyyden liekin.”

Jo läpimurtoromaanissaan Alkemistissa Coelho antoi ohjeen, jonka olen todennut omalle kohdalle erittäin sopivaksi. Sen sanoma oli, että seuraa sydämesi ääntä, sillä missä on sydämesi, siellä on aarteesi.  

MATTI

Kirjaa käsiteltiin tänään Järvenpään Yhdistysverkoston Lukupiirissä.

23. maaliskuuta 2012

Muistissa

TORGNY LINDGREN 
2010. Suom. Tammi 2012, 197 siv.

Kustantaja pyytää kirjailijaa kirjoittamaan muistelmansa, tämä vänkää vastaan sanomalla, ettei hän muista mitään, muistot ovat häipyneet kuin piipusta nouseva savu. Kustantaja ei kuitenkaan luovuta, ja osoittautuu että hyvin kirjailija muistaa vanhoja asioita, yhtä hyvin kuin minäkin. (Hahhah, sanoisi Hilkka, nyt se on seonnut lopullisesti, eikä tarkoita kirjailijaa).

Lindgren on syntynyt Västerbottenissa, Pohjois-Ruotsissa 1938, niissä maisemissa hänen kirjojensa tapahtumat yleensä liikkuvat. Voi sanoa, että hän on perinneruokien ystävä, on kirjoittanut yhden "ruokakirjankin". Pylssy -kirjassaan kirjailija ja hänen kaverinsa etsivät parasta pylssyä (meillä sitä kutsutaan syltyksi) ympäri Pohjois-Ruotsia.
Tässä Muistissakin on ruoka-asiaa mukana. Kirjailija pyytää äitinsä kuolinvuoteen ääressä tältä uunikuivatun poronlihan ohjetta. Lisäksi siinä on yksi mielenkiintoinen ohje, jossa paahtopaistia keitetään liemessä, missä on puolet kuivaa valkoviiniä, puolet vettä, sipulia, purjoa, lipstikkaa, suolaa ja vielä joitakin muita mausteita. Tätä täytynee joskus kokeilla.

Äitiään kirjailija muistaa lämmöllä. Tämä oli kuolinvuoteellaan huolestunut, onko pojalla "tarpeeksi ilmaa ympärillään". Isästään hän mainitsee mm., että tämä oli uskovainen ja innokas raamatunlukija, kunnes teki täyskäännöksen ja muuttui ateistiksi.
Hjalmar-sedästään hän kertoo, että miehenköriläs oli originelli tyyppi, jolla oli omintakeisia ajatuksia. Tämä oli mm. sitä mieltä, että kaikki hyvä klassinen musiikki on sävelletty Venäjällä. Kun Torgny huomautti Mozartinkin säveltäneen hyvää musiikkia, setä totesi: ”Mutta Mozarthan oli venäläinen!”

 Lindgren on kirjoissaan viljellyt aina ironiaa, malliksi pari poimintaa tästä kirjasta.

Ruotsin sos.dem. kulttuuriministeri oli kutsunut suuren joukon kirjailijoita, joista myös suuri osa oli demareita, kuuntelemaan ohjeita. Lindgrenin mukaan pois lähdettäessä aatesuunnan kannattajia oli huomattavasti vähemmän kuin tullessa.

Toinen tapaus oli Pariisista, missä Lindgren toisen ruotsalaiskirjailijan kanssa oli hieman eksyksissä. He kysyivät vastaantulleelta ranskalaisherralta ohjeita, mutta vastauksen sijaan tämä rupesi kyselemään, mistä miehet ovat kotoisin, kun eivät tunne Pariisia. Kun he kertoivat olevansa Ruotsista, ranskalaismies totesi, että sehän on se erämaa-alue pojoisnavan läheisyydessä ja siellä asuu jääkarhuja ja alkeellisia ihmisiä. Ruotsalaiset väittivät siellä asuvan myös hyviä kirjailijoita, johon mies totesi, että ei pidä paikkaansa, koska kaikki hyvät kirjailijat ovat ranskalaisia! Ruotsalaiset uskalsivat vielä väittää, että Lagerlöv ja Heidensdam olivat hyviä kirjailijoita, johon mies totesi, että niin olivatkin, mutta he olivatkin ranskalaisia.

Klassinen musiikki on myös Lindgrenin mieliaiheita. Hän kertoo lempikoirastaan, kuinka tämä tykkäsi kuunnella hänen kanssaan varsinkin Mahlerin ja Brycknerin musiikkia. Toinen koira ei taas tykännyt ollenkaan Chopinin musiikista.

Sirpaleisuudestaan huolimatta nautittavaa luettavaa, niinkuin kaikki Lindgrenin kirjat ovat olleet.

 ESKO M.

22. maaliskuuta 2012

Illallistarinoita

MAEVE BINCHY
WSOY 2005, 376 sivua.

Laitoin joku aika sitten juttua blogiin Binchyn kirjasta Sydämen asia. Kerroin silloin häneltä käännetyn 14 kirjaa ja lukeneeni niistä muutamia.

Tämä on järjestyksessä kymmenes suomennettu. Kaikki romaanit ovat itsenäisiä kirjoja. Useammassa kuitenkin esiintyy samoja henkilöitä, joten olisi ehkä hyvä, jos niitä lukee jonklinlaisessa järjestyksessä, mikäli ryhtyy niitä ylipäätään lukemaan. Tämän kirjan kohdalla olisi hyväksi, jos olisi jo lukenut 2001 ilmestyneen Punaisen höyhenen keittiön.

Binchyn kirjoissa on sisällä pääteema, jota hän kuljettaa läpi kirjan, poiketen välillä aina uusien ihmisten tarinoihin. Hänellä on taito kuvata aitoja tavallisia ihmisiä mielenkiintoisesti. Elää heidän arkeaan ja juhlaansa. Kun kirjassa on kyse useamman ihmisen tarinasta, johon jossakin vaiheessa aina palataan, vaatii lukeminen joskus muistelua, kukahan tämä henkilö oikein olikaan.

Meillä kaikilla on omat mieltymyksemme, mitä kirjan pitäisi mielestämme tarjota. Minusta näitä Binchyn kirjoja on helppo lukea. Ei tarvitse ahmia. Kirjan voi huoletta jättää muutamaksi päiväksi ja palata taas uudestaan tarinoiden pariin. Joskus olen kuullut puhutavan rentouttavasta lukemisesta. Nämä Binchyn kirjat ovat sellaisia.

NIILO

18. maaliskuuta 2012

Minä Katariina

LAILA HIRVISAARI
Otava, 2011, 606 sivua 
 
Romaani historiallisesta henkilöstä on  mukavaa luettavaa. Se saattaa innostaa lukijaa tutkimaan enemmän tietoja luettavasta henkilöstä. Ja vaikka ei aina innostu, niin lukeminen kannattaa. 

Venäjän hallitsija Katariina toinen käy elämäänsä läpi sihteerinsä Leonin kanssa. Elämä  noin yleisellä tasolla, mitä tiedetään hänestä, on totuuden kanssa yhtä. Loppu on sitten kirjailijan omaa mielikuvitusta. Minulla tuli sellainen käsitys, että kun Katariinan suhteita miehiin käsiteltiin, kirjailija jarrutti näitä asioita. Yleisessä mielipiteessä Katariina oli tosi miestennielijä.

Sihteeri Leon arvosteli Katariinaa maaorja-kysymyksessä, kun se vasta todella tuli agendalle vuonna 1855 hävityn Krimin sodan jälkeen. Kirjoittaja kun tietää historian kulun, niin hän luo jännitystä kirjan kulkuun näin. 
Palatsivallankumouksessa kun Katariina siirsi vallan itselleen Pietari kolmannelta. Hän oli säälimätön miestään kohtaan ja Pietarin surmaaminen lopuksi vaatisi todellisia faktoja, sen asian tueksi ettei Katariina ole sekaantunut juttuun. Kirjailija vapauttaa hallitsijan vastuusta, mikä on romaani kirjoituksen suuri vahvuus. 

Romaani yli 600 sivuisena vaikuttaa hiukan ylipitkältä opukselta, mutta saattaa se olla vain minun mielipiteeni. Kyllä Hirvisaari kuvaa hyvin palatsien loistoa ja kurjuutta  verhojen sekä väliseiniä salakäytävineen. Toistona saattaa lukijaa puuduttaa. Katariinan lasten kohtalo nykykatsannon mukaan hirveää, mutta ei ehkä 1700-luvun Venäjällä. 

Hirvisaaren viehtymys ortodoksiseen uskontoon aikaisemmissa teoksissaan jatkaa hänen ihastustaan ansiokkaasti tässä kirjassa. 
Olen lukenut Katariinan edeltäjän Elisabetin historian kirjan. En kyllä tunnistanut Hirvisaaren luomaa henkilöä tämän hallitsijan kohdalla. Saattaa olla, että kirjan luoma kuva antoi erilaisen käsityksen. Kirja piti Elisabetia ansiokkaana hyvänä hallitsijana! 

Kirja antaa paljon ajattelun aineksia. Arvostelustani huolimatta romaani kannattaa lukea. Tuusulasta kajahtaa!

TARMO

17. maaliskuuta 2012

Sovitus


IAN McEWAN
Otava, 538 sivua

Englannissa kirja on nimetty mestariteokseksi, sitä se on minunkin mielestäni. Kun aloinsitä lukea, minua vietiin vanhaa sanontaa lainaten kuin pässiä narusta; kolmessa päivässä tuli luettua.

Teos on riipaiseva rakkaustarina, kuvaus elämän arvaamattomuudesta, rikoksesta ja sen sovituksesta.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, ensimmäinen tapahtuu 1935 vauraassa maalaiskartanossa Lontoon lähellä, toinen osa 1940 Ranskassa maailmansodan alettua, kolmas osa 1999 Lontoossa, loppukohtaus samassa kartanossa, mistä tarina alkoikin.

Päähenkilö Briony on kirjan alkaessa 13-vuotias vilkkaan mielikuvituksen omaava tyttö, on kirjoittanut näytelmän, mikä on määrä esittää serkkujensa kanssa kartanossa omaisille ja tuttaville. Briony on omasta mielestään hyväkin kirjailija, mutta kaikki ei mene hänen mielensä mukaan.

Briony tekee sitten mustasukkaisuuden tai kiukun vuoksi teon, joka tuhoaa kahden ihmisen elämän perusteellisesti.

Kirjan lopussa Briony vanhana ja raihnaisena naisena muistelee tapahtumia. Hän on kirjoittanut kirjan tapahtumien kulusta. Kaikki henkilöt esiintyvät omilla nimillään, ja kustantaja ilmoittaa, että kirja voidaan julkaista vasta kirjassa esiintyvien henkilöiden kuoltua, koska eläviä ei voi herjata, varsinkin, jos he ovat niin rikkaita kuin Brionyn päärikolliseksi nimeämät ovat.

Kirjan loppukohtauksessa, samassa kartanossa missä tarina alkoi, suvun nuori polvi esittää sitten näytelmän, joka jäi kuusikymmentäneljä vuotta sitten esittämättä.

Varsinkin tapahtumien alkuhetkillä luokkaerot olivat Englannissa hyvin suuret. Niiden, samoinkuin interiöörin kuvaus on hienoa.

ESKO M.

13. maaliskuuta 2012

Pennitön perijätär

TANJA LANGLEY
Karisto 1987, 266 sivua

     Ei minun varmaan pitäisi pajastaa lukevani tämän lajin kirjalisuutta. Minusta nämä kirjat ovat kuitenkin hyvää vaihtelua raskaalle draamalle - tai muille syvää ajattelua vaativille teoksille. (Tuo "syvää ajattelua vaativa" on vähän liian juhlallinen ilmaisu. En taida pystyä sellaiseen.)


 Langleyn kirja on lälläri, olematta sitä perinteisessä merkityksessä. Toki se sisältää rakkaustarinan, jonka lopputuloksen arvaa hyvisä ajoin. Kirja ajoittuu Englantiin 1800-luvun lopulle. Tarina on säätyläisneidon kasvatuksen saaneesta tytöstä, joka jää puille paljaille hultttioisän kuoltua. Sukukartano on konkurssikypsä. Tytössä on tavallista enemmän sisua ja kaltaisiinsa nähden huomattava määrä järkeä.

     Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Lukiessa ei kannata kovin paljon jännittää rakkaustarinan edistymistä. Mielestäni kirja valotta hyvin sitä teennäistä ilmapiiriä, missä säätyläisväestö tuohon aikaan eli. Ei ollut niin suurta väliä millainen olet, tärkeintä oli, mistä suvusta olit. Oltiin olevinaan jotakin ja kauhisteltiin rahvaan tapoja samaan aikaan kun itse elettiin kuin sika vatukossa.
     Kirja tuo myö esiin sen, kuinka työväestöä käytettiin härskisti hyväksi. Tavaratalon myyjän osa ei ollut totisesti kadehtittava. Sosiaalinen eriarvoisuus oli valtava. Jos olit köyhä, niin olit. Harvoilla oli niin paljon älyä ja tarmoa, että pystyi nousemaan ylöspäin.

     Minusta kirja on lukemisen arvoinen. Ainakin minut se sai mietiskelemään, missä tämän ajan hyvinvoinnin juuret ovat ja miten valtava kehitys on tapahtunut nimenomaan tavallisen työväestön asemassa ja ihmisten tasa-arvon suhteen. Toki ei kaikilla mene tänä päivänäkään hyvin ja monissa maissa on suuria sosiaalisia ongelmia. Paljon on kuitenkin menty eteenpäin.

     NIILO

9. maaliskuuta 2012

Vielä vähän kätilöstä.

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua
Runeberg -palkinnon saaja 2012   

 (Luokitus: Keskustelu) 

Kirja tuntui aluksi mielestäni hyvältä, mutta ryytyi loppua kohti. Tarina kuvaa sodan mielettömyyttä värikkäästi, joskus epäuskottavasti.      Romaanin rakenne on tehty huolellisesti esipuheineen, jälkisanoineen, kiitoksineen ja "aiheesta muualta". Niissä kirjailija selittää mielikuvituksen ja todellisuuden rajankäyntiä. Ei hän väitäkään kaikkien kauheuksien olevan totta, mutta mahdollisia.

Kirjaluettelo lopussa antaa lisätietoa tapahtumista. Niissäkin voidaan käyttää tulkintaa, koska saksalaiset tuhosivat suorat todisteet. Suomalaisten historian tutkimus on mennyt eteenpäin, mutta mustia pisteitä on edelleen kartalla.


Kirjahyllyssäni oleva Oula Silvennoisen Salaiset aseveljet, Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944, tukee Katja Ketun tulkintaa. Suomen viranomaiset tuhosivat urakalla sitovia todisteita sodan mielettömyydestä, kun sodan lopputulos häämötti. Hävityn sodan toimijat sulkivat suunsa ja osa pakeni maasta rangaistuksen pelossa.

Sodankulun yleisesitys oli kirjattu
kivasti kannen suojapaperiin.

Kirja kertoo, että kätilön työ on veristä - ei ehkä silloin, jos pitäytyy haikaratarinassa. Sodan luonteen kuvaus vaatii verta ja rapaa ja tuhmia sanoja. Rakkausteema jo täällä käsitelty monipuolisesti. Olen samaa mieltä - mitä sitä  toistamaan.


TARMO

Muistojen polku

NICHOLAS SPARKS 
WSOY 1999, 180 sivua


Viime aikoina lukemiseni on ollut hitaanlaista kahdesta syystä. Luen aina selälläni sängyssä maaten. Toinen olkapääni on ollut kipeänä useita kuukauksia. Tästä johtuen en kärsi kovin kauan kannatella monisatasivuista kirjaa. Olen myös huomannut, että silloin tällöin jään ajattelemaan lukemaani, ja joskus ajatukset luiskahtavat kirjan innoittamana johonkin tapahtumaan vuosikymmenien taakse. 


Sen jälkeen, kun kirjastoauto lakkasi käymästä pihassamme, olen käynyt harvoin kirjastossa. Yleensä käy niin, että Mirjan tuodessa kirjastosta kassillisen kirjoja valitsen niistä kiinnostavimmat. Syy siihen, että valitsin nyt Sparksin kirjan johtui puhtaasti siitä, että olkapää on ollut tavallista kipeämpi ja kirja oli selvästi pinkan ohuin. 


Tämän kirjan luin ahmien. Oikeastaan hämmästelin lukemistani. Samalla kun toinen puoli aivoista seurasi tekstin tapahtumia, toinen puoli sovitteli niitä vuosikymmenten taakse kouluaikaani.


Kirjahan kertoo minä-muodossa varakkaan perheen hulivilipojasta, joka on toveripiirissä suosittu veikko ja hänen suhteestaan paikallisen seurakunnan papin hiljaiseen, toveripiirin omituisena pitämään tyttöön.


En muista ennen lukeneni Sparksin kirjoja, mutta nyt täytyy asia korjata. Ei tämä Muistojen polku mikään järisyttävä lukukokemus ole, mutta toki lukemisen arvoinen. Minulle se ainakin toi mieleen monia muistoja vuosikymmenten takaa. 


NIILO

Kätilö ja Katja Kettu - ei innosta!

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua
Runeberg -palkinnon saaja 2012
(Koettu kuunnelmana.)
Luokitus: Keskustelu.

Olihan se. Eri kommenttien johdosta kiinnostuin kätilöstä ja sainkin lainattua kirjan kuunnelmana. Parin tunnin jälkeen olin jo kypsä vaihtamaan johonkin muuhun kirjaan, mutta mietin: Ehkä tämä vielä tästä kehittyy mielenkiintoiseksi.

Elämä ei välttämättä muutu mielenkiintoiseksi tai sillä ei ole onnellista loppua, jos ei ole. Tylsähkö ja uskottava loppuun asti. Kirja kyllä asettui ymmärrettäväksi ja tajuttavaksi kokonaisuudeksi, mutta teksti ei puhutellut minua.

En yleensä lue tai kuuntele naiskirjailijoita ja tämä voi mennä samaan piikkiin. En pääse naiskirjailijoiden kirjoja koskaan loppuun asti. Kuunnelmana se nyt onnistui.

Kätilön teksti oli tarpeettoman korumaista. Samaa toistettiin moneen kertaan, ei toiminut. Sitä en tiedä, puhuuko tai ajatteleeko joku todella tuohon tapaan. Enpä usko, en ainakaan ole koskaan kuullut, vaikka olen monella suunnalla Suomea asunut. Kielen ja murteen kyllä ymmärsin.

Tarina sinänsä oli hyvinkin uskottava. Tieto, ettei kaikki teksti keskitysleirikuvauksineen ollut Suomesta, vaan muualta lainattua, tekee siitä kuitenkin romaanin, ei elämänkertaa. Tarinahan on oikeastaan rakkaustarina ja tuohon kehykseen sijoitettuna tapahtumat ovat varsin loogisia. Tarinahan on varsinainen Romeo ja Julia -versio.

Raakuuksista. Ihminen on peto. Kun sitä hieman rapsuttaa, saa esiin hirviön, ja kun sitä hirviötä hieman kannustaa ja ruokkii, saa kansanmurhan. Jos on voittaja, voi kirjoittaa historian itse ja kieltää kaiken, eikä kukaan sano mitään. Hitleristä puhutaan paljon ja teot tuomitaan yleisesti, mutta ei suinkaan kaikilla tahoilla. Euroopassa ja ”sivistysmaissa” elää tälläkin hetkellä arvostettuja kansanmurhan vetureina toimineita tahoja.  Hitlerin vika ei ollut, että hän oli mieleltään ”vinksahtanut” vaan, että hän hävisi sodan. Niin pieni on kansallissankarin ja mielipuolen ero.

Mikä tekee ihmisestä pedon? Hyötymisen mahdollisuus, ja epätoivo on hyvä viritin. Tottuminen tekee siitä käytännön.


SAMULI

Jono

     HEIDI JAATINEN
     Gummerus  2011, 300 siv.

     Heidi Jaatinen (synt. 1968) on kiuruvetinen neljän lapsen äiti, kasvatustieteen maisteri, ilmaisutaidon opettaja ja maanviljelijä. Jono on hänen toinen kirjansa.


     Tunnen naisen. Kävimme yhdessä kaksi draaman kirjoittamisen kurssia. Omia näytelmiä Heidi ei tietääkseni ole näyttämölle saattanut, mutta on ohjannut perustamalleen teatteriryhmälle "Hullu viima" useita näytelmiä. Olen käynyt niitä katsomassa, ja ne ovat olleet hyvää harrastajateatteria. Ohjauksessa on paikoin pilkistänyt "jaatismainen" leima.
     Kursseilla joskus ihmettelin huuli pyörenä Heidin mielikuvituksen ja ajatuksenjuoksun rikkautta. Ehkä hänen ajatuksekulkunsa on ollut liian vaikeaa sovittaa näyttämölle, mutta kirjassa homma toimii.

     Kirjan tapahtumat alkavat, kun kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti täyttymyksen hetkellä lausahtaa autuaallisesti: "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Kun tieto huudahduksesta leviää, niin jonohan siitä syntyy Ainan ja puoliso taidemaalari Aarni Härkäsimpun talon edustalle.


     Kirjassa on lennokkuutta ja hyviä käännekohtia, jotka vetävät suuta virneeseen. Mielestäni homma ei kuitenkaan kanna aivan kirjan lopuun asti. Tuli samanlainen tunne kuin joskus puhetta kuunnellessa. Hyvän puheen saattaa vesittää, tai ainakin vahvasti laimentaa, kun puhuja ei malta lopettaa tai ei ole löytänyt hyvää loppuhuipennusta.
     Arvioni ei suinkaan tarkoita, etteikö kirjaan kannata tutustua. Ehkä meille vanhoille jäärille on hyväksi tutustua näiden nuorempien ja vielä tuntemattomien kirjailijoiden tuotantoon. Sieltä saatta löytyä raikasta sanankäyttöä ja hyvää juonen kuljetusta.

     NIILO

6. maaliskuuta 2012

Berliinin peli, Meksikon erä, Lontoon ottelu

    Tässä kirjoituksessa käsitellään kaikki kolme otsikossa mainittua kirjaa.
      
   LEN DEIGHTON
     

   Berliinin peli
   WSOY 1985, 335 siv.

   Meksikon erä
   WSOY 1986, 416 siv.

   Lontoon ottelu
   WSOY 1987, 445 siv.

Deightonin vakoilutrilogia kuvaa kylmän sodan (1970-luvun) aikaisia tapahtumia. Ero hurjimpiin vakoilujuttuihin, esim. James Bond -tarinoihin, on kuin yöllä ja päivällä, eli tälläistä se olisi voinut olla todellisuudessa.
Ruumiita näissä ei synny tusinoittain, tosin niitäkin tulee, mutta kohtuullisessa määrin. Jännitystä voi rakentaa ilman väkivallalla mässäilyäkin, näissäkin tarinoissa sitä on sen verran, että kun kirjan aloittaa niin on pakko lukea loppuun, että tietäisi kuinka siinä käy.
Deightonin kirjoissa on paljon yhteistä toisen vakoilukirjallisuuden mestarin John le Carren kanssa. Näissäkin kirjoissa asioita ratkotaan enemminkin älyn kuin nyrkkien ja aseiden kanssa, erona Carreen verrattuna on, että Deightonilla on enemmän kirjoissaan rakkausjuttuja ja niistä aiheutuvien ongelmien selvittämistä.

Trilogian juoni yksinkertaisuudessaan on seuraava: Englannin tiedustelupalvelun MI6:n agentin Bernd Samsonin vaimo Fiona, joka on myös saman tiedustelupalvelun töissä sellaisessa asemassa, että pääsee käsiksi salaisiin tietoihin, loikkaa kilpailevaan firmaan eli neukkujen leiriin. Tämän seurauksena mieskin joutuu epäiltyjen kirjoihin. Yhtäläisyys Carreen on myös, että kapuloita brittien vakoilun rattaisiin heittelevät myös erilaiset oman puolen toimijat.
Historiallista totuutta näissä loikkausjutuissa on enemmän kuin siteeksi, 1950-60 -luvuilla englantilaisia korkeissa asemissa ja yläluokkaisen taustan omaavia loikkasi neukkuihin. Suomenkin kautta loikki kaksi englantilaista Moskovaan. Nämä herrat tekivät käänteiset “Nalle Wahlroosit”. Nallehan kuului hurjassa nuoruudessaan taistolaisiin mutta palasi, kuten kaikki tiedämme omiensa pariin.

Järvenpäässä menee em. teemaan kuuluva elokuva, le Carren mestarillisen romaanin Pappi  lukkari talonpoika vakooja -filmatisointi. Kävin katsomassa. Kirjan tapahtumia on jonkin verran muutettu, kohtalaisesti tehty, ei kuitenkaan kirjan tasolle yltävä.

ESKO M.

Hetki kerrallansa


GERDA ANTTI
WSOY, suom. 1983, 277 sivua

Kirja on suomalaiset sukujuuret omaavan Torniojokilaaksossa Övertorneåssa asuvan Gerda Antin esikoisromaani. Kirjan ilmestymisestä on kulunut jo yli 30 vuotta, mutta sen sisältö on yhä edelleen ajankohtainen. Tämän esikoisromaanin tekstikin on sitä luokkaa, että kyse on lahjakkaasta kertojasta.

Hetki kerrallansa on  ensimmäinen Gerda Antin kolmesta suomennetusta kirjasta. Sen päähenkilö Astrid on keski-ikäinen nainen. Hänen miehensä Lennart, kylän kauppias, on Astridia huomattavasti vanhempi. He asuvat miehen perimässä talossa tämän veljen isännöimällä maatilalla. Taloa asuttaa myös miesten iäkäs äiti Alma, Astridin anoppi, joka perinnönjaossa on saanut paitsi elinikäisen asumisoikeuden myös luvan pitää pientä lammaskatrasta. Alma ja lampaat ovatkin keskeisessä osassa pienen epäsopuisan yhteisön elämässä.

Lapsia Astridille ja Lennartille ei suotu,  mutta elämä on asettunut tuttuihin uomiinsa. Jokin on kuitenkin vialla. Suhde aviomieheen on muuttunut entisaikojen hellyydestä täydelliseksi vieraantumiseksi. Rakkaus nuorempaan mieheen tuo lohdutusta Astridin elämään.

Kun Lennart yllättäen kuolee, Astrid  joutuu vaikeaan kriisiin. Hän syyttää itseään avioliiton epäonnistumisesta, kylmyydestä ja tunteettomuudesta. Gerda Antti kuvaa satuttavasti naisen sisimpiä tunteita, ihmisen yritystä päästä sovintoon itsensä kanssa, läheisyyden tarvetta, koko rakastamisen vaikeutta.

Kirja esittelee useita herkullisia ihmistyyppejä. Vastakohtana ymmärtäväiselle ja herttaiselle Alma-anopille ja rauhaa rakastavalle ja sovinnolliselle Astridille pihapiirissä asuu miehen, Lennartin veli äkäisen ja yksioikoisen vaimonsa ja poikansa kanssa.

Ikään kuin vastakohtana ristiriidoille hän kehystää tuntemukset rauhalliseen maalaismaisemaan ja luonnon ikuinen kiertokulkuun. Kuvaillessaan kesälämpimän sammalmättään pehmeyttä tai sylissään silittelemäänsä karitsaa hän pystyy siirtämään hellät tuntemuksensa lukijaan. Toisaalta myös ristiriitatilanteissa hän onnistuu tempamaan lukijansa mukaan tapahtumaan. Kirjassa viehättää erikoisesti kerronnan rikkaus ja elävyys. Aivan arkipäivän asioitakin kuvatessaan Antin teksti on värikästä, aivan kuin kuvakirjaa lukisi.

Kirja tarjoaa hyviä ja sattuvia vertauksia elämän moninaisuudesta.

Hetki kerrallansa on Gerda Antin kolmesta suomennetusta kirjasta ensimmäinen. Sille itsenäinen jatko on Huomispäivän tähdet, joka ei kuitenkaan luettavana vedä vertoja edelliselle. Kolmas suomennettu on Niin paljon kuuluu elämään.

MATTI  ja  NIILO

Tutustumisen arvoinen kirjailija

Hetki kerrallansa on niitä kirjoja, joista joko pitää tai se ei herätä suurempia tuntoja. Itse luokittelen tämän suhteellisen helppolukuisen kirjan parhaisiin kohdalleni osuneisiin. Sen pystyy ahmimaan nopeasti, mutta se jää mieleen. Niinhän hyvä kirja tekee.

Kaikki Antin kolme suomennettua kirjaa ovat erinomaista tekstiä. Hän osaa kuvata vakaviakin asioita huumorin pilke silmäkulmassa. Paikoin huumori on kirpeääkin. Ehkä tekstin osuvuus on siinä, että se saa lukijan ajattelemaan.

Nämä kolme kirjaa ovat kokonaisuus, johon ainakaan minä en jatkoa kaipaa. Toivon jopa, että Antti muissa romaaneissaan tarkastelisi maailmaa joltakin muulta kantilta. En usko, että tämäntapaiseen elämän tilitykseen enää kovin paljon uutta sanottavaa löytyy. Jos aikoo lukea kaikki nämä kolme kirjaa, mielestäni ne on hyvä lukea järjestyksessä.

Tutustumisen arvoinen kirjailija.

NIILO

Gerda Antti - Mielenkiintoinen tuntematon

    (Luokitus: Kirjailijat)

     Gerda Anttia sanotaan yhdeksi Ruotsin luetuimmista kirjailijoista. Tähän meidän on vaikea sanoa mitään, sillä Suomessa hän melko tuntematon. Mutta mielenkiintoinen hän on, niin itse kuin kirjansakin.

Gerda Antti syntyi 20.8.1929 Pohjois-Ruotsissa vain noin 2000 asukkaan Övertorneåssa viisilapsiseen perheeseen. Muutettuaan Tukholmaan hän avioitui 21-vuotiaana itseään 29 vuotta vanhemman kirjailija Walter Ljunqvistin kanssa. Tämä kuoli 1974. Nykyisin Gerda Antti asuu Etelä-Ruotsissa Kisan Tomestorpissa Linköpingin eteläpuolella.

Hänen ensimmäisen teoksensa, runokokoelman Här och ny (Tässä ja nyt), julkaisemisesta on nyt kulunut 53 vuotta (v. 1961), joten aivan uusia kirjailijoita hän ei ole. Sen jälkeen hän on julkaissut kuusi romaania, joista kolme on käännetty suomeksi sekä  kaikkea mahdollista ns. pienkirjallisuutta; pakinoita, novelleja, esseitä, debatteja, jne. Tähän mennessä viimeisen romaaninsa Min man David hän julkaisi lähes 80-vuotiaana 2008.
Nuorempana Gerda Antti osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimi mm. Ruotsin maahanmuuttoviraston eettisen lautakunnan jäsenenä. Pari vuotta sitten hän kyseenalaisti imaamin valinnan lautakunnan jäseneksi ja suhtautui muutenkin kriittisesti muslimimaahanmuuttajien vaatimuksiin ja oikeuksiin. Kirjoitus kirvoitti laajan keskustelun sekä vastaan että puolesta.

Antti on erityisen taitava kuvailemaan maaseutuväestön jokapäiväistä elämää, tai paremminkin sen taakse kätkeytyviä ihmissuhteita ja ajatuksia. Hyvinkin pienistä asioista, esimerkiksi sinivuokon aukeamisesta ja pienen puron solinasta hän kääntää sujuvasti kertomuksen juuri meneillään oleviin arjen tapahtumiin ja omiin ajatuksiinsa.
Hän on tunnettu huumoristaan ja paikoin pistävästäkin ironiastaan, jonka hän kohdistaa henkilöihin ja asioihin, jotka eivät ole yhteneväisiä kirjan päähenkilöiden elämänmyönteisen asenteen kanssa.
Tässä kirjailijan itsensä ja kirjojen päähenkilön kanssa saattaakin piillä ristiriita. Sen paremmin kirjailijaa tuntematta tai tietämättä voi olettaa hänen olevan vaativa, voimakastahtoinen ja arvostettu. Näihin ominaisuuksiin viittaavat mm. hänen toimintansa Keskustan paikallispoliitikkona, lääninoikeuden lautamiehenä ja maahanmuuttoviraston eettisen lautakunnan jäsenenä.

Gerda Antilla on painavaa sanottavaa rooleista, toiveista ja pettymyksistä, siitä miten jokainen voi oppia omista erehdyksistään. Tekstissä vakavia teemoja keventää kipakka huumori. Kuinka Antin teksti kolahtaa itse kullekin riippuu lukijasta - hänen lähtökohdistaan, ajatusmaailmastaan, kokemuksistaan ja toiveistaan.

MATTI  ja  NIILO

2. maaliskuuta 2012

Koko kadun kasvatti

MAEVE BINCHY
WSOY 2010, 363 sivua.

     Tämä on Maeve Binchyn viidestätoista suomennetusta kirjasta uusin. Binchy on minun ikäiseni (synt. 1940) irlantilainen kirjailija.

     Olen lukenut useita hänen aikaisempia teoksiaan. En tiedä, oliko niillä ja muillakin irlantilaisten kirjailijoiden kirjoilla, joita olen lukenut, vaikutusta siihen, että muutama vuosi sitten vuokrasimme viikoksi auton ja kiersin Mirjan ja ystäväpariskunnan kanssa Irlantia. Se oli hyvä matka ja opetti jotakin saaren historiasta ja nykymenosta. Ehkä tuo matka myös auttaa paremmin eläytymään kirjoihin, jotka sijoittuvat Irlantiin.

     Binchy kuvaa kirjoissaan tavallisten ihmisten selviytymistä arjen paineista. Hänellä on myötäelämisen kyky ja usko siihen, että elämän mutkilla on taipumus oieta. Vaikka hänen kerrontansa perustuu kuvitteellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, pysähtyy joskus lukiessa miettimään, että näin voisivat asiat todellisuudessakin olla.
     Muistelen, että akaisemmissakin hänen kirjoissaan, kuten tässäkin, esiintyy aika paljon henkilöitä, joten pysyäkseen matkassa pitää välillä olla aika skarppina.

     Nämä Binchyn kirjat eivät saata olla Matin ja Eskon kirjoja, mutta mielestäni hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua siitäkin huolimata, että minulla on varmaan mieheksi omituinen maku kirjojen suhteen. Olin eräässä keskustelussa, missä kerrottiin kirjoista. Paikalla oli, kuten tavallista, enimmäkseen naisia. He olivat aivan ihmeissään, kun sanoin lukevani paljon naiskirjailijoiden tuotantoa ja pitäväni niistä.
     Hyvää vaihtelua nämäkin Binchyn kirjat ainakin ovat vaikeaselkoisempien ja suuria ajatuksia sisältävien opusten välillä.

     NIILO