27. joulukuuta 2011

Metsästäjän sydän

     RAIJA ORANEN
v. 2010,  425 sivua.

Orasen romaani on tarina kahden miehen kohtaamisista, Mannerheimin ja Jalmar Linderin, sotilaan ja upporikkaan suurmaanomistajan satunnaisista kohtaamisista, joilla kuitenkin oli suuri merkitys sekä Mannerheimille että itsenäisyytensä saavuttaneelle Suomelle.
Oli miehillä lyhyt sukulaissuhdekin. Linder oli muutaman vuoden naimisissa Mannerheimin sisaren Sophien kanssa. Kirja alkaa vuodesta 1877 ja päättyy 1920-luvun alkuun.

Kirja on historiallisiin tosiasioihin perustuvaa kuvitteellista kerrontaa. Raija Oranen on tehnyt suuren työn sukeltaessaan Venäjän keisarivallan viimeisten vuosien loistoon ja siihen elämään, mitä Suomessa tuolloin tosi rikkailla oli mahdollisuus viettää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vain naiset osaavat kirjoittaa romaaneja, joissa paneudutaan kokonaisvaltaisesti kirjan ajan elämään, tapoihin, ruokakulttuuriin, talojen sisustuksiin, pukukulttuuriin ja niin edelleen.
Lukiessa joutui jälleen kerran miettimään, mistä ylhäisö sai varat, joilla ylläpidettiin sitä loistokasta elämää, mitä he keisarillisella Venäjällä, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, tuolloin elettiin. Toisaalta tämä ei ole vain mennyttä aikaa. Maailmassa on vielä useita maita, joissa eliitin ja tavallisen kansan välinen elintason ero on valtava. Lähin tällainen taitaa olla edelleen itäinen naapurimme.

Asia, jota niinikään tuli pohtineeksi, on historian riippuvaisuus sattumista: Kuinka pienestä onkaan joskus ollut kiinni se, että asiat ovat menneet niin kuin ovat, olipa sitten kyse onnistumisista tai tuhosta.

Jos on kiinnostunut historiasta ja eritoten Suomen historiasta, ja omaa jonkinlaiset perustiedot kirjan aikakauden tapahtumista, suosittelen kirjaa luettavaksi, kuten myös Orasen tämän vuotistakin "Nimeltään Kekkonen”. Molempien kirjojen kiinnostavuutta nimittäin lisää merkittävästi, jos lukijalla on kohtuulliset perustiedot tapahtumista, joihin kirjat sijoittuvat.

Olen pitänyt Orasen tavasta  kirjoittaa historiallisia romaaneja. Jatkoromaneissaan hänellä on tosin ollut sama pahe kuin monella muullakin, venyttää varsinkin viimeistä osaa turhan pitkäksi. On vaikea sanoa mitään uutta, kun kaikki on jo sanottu. (Venyttäjien sarjassa Päätalo on varmaan lyömätön.)
Orasen tämä romaani samoin kuin tämän vuotinenkin "Nimeltään Kekkonen" on oiva lisä valaisemaan aikakautensa tapahtumia. Pisteitä kirjasta en anna, sillä jokainen lukija kokee kirjan annin varmaan laillaan, riippuen siitä, mikä on hänen historiallinen tietämyksensä ajalta, jota kirja käsittelee. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän tapaisten historian tosiasioihin perustuvien romaanien lukemin auttaa ymmärtämään myös tämän ajan tapahtumia ei vain kotimaassa, vaan yleisimminkin.

NIILO

1. joulukuuta 2011

Yön pakolainen

   JOHN le CARRE

   Huippujännittävää viihdettä yli 500 sivua.

   Englantilainen ase- ja huumekauppias Onslow Roper harjoittaa liiketoimintaansa ympäri maailmaa. Englannin tiedustelupalvelu haluaa saada konnan kiinni ja pestaa zürichiläisessä loistohotellissa yöpäällikkönä toimivan entisen sotilaan Jonathan Pinen hommaan soluttaakseen tämän koulutuksen jälkeen Roperin lähipiiriin. Pinelle järjestetään uusi henkilöllisyys taustatietoineen.
   Koska kyseessä on jännitystarina, en paljasta, miten varsinainen rekrytointi konnien joukkoon tapahtuu. Se kuitenkin onnistuu. Tarina etenee kiihtyvällä vauhdilla ja siinä on mukana myös rakkausjuttu. Mukana on englantilaisten lisäksi myös CIA (tietysti). Englantilaisten joukossa on korkealla tasoilla toimivia konnien "myyriä", jotka tekevät Pinen homman entistä hankalammaksi. Kirjan sankari ei ole mikään James Bond, joka päihittää vaikka komppanian roistoja, vaan tarina on aika todentuntuinen ja loppuratkaisu on...
   le Carre on käyttänyt vähän samanlaista solutusteemaa myös aikaisemmassa romaanissaan Pieni rumpalityttö, jossa Israelin tiedustelupalvelu kouluttaa  pienen englantilaisen teatteriryhmän näyttelijätytöstä agentin palestiinalaisterroristien joukkoon - tämän itse edes tajuamatta, mitä on tekemässä.

   ESKO M

Mies kylmästä

   JOHN le CARRE
   (Mielestäni paras jännityskirjailija.)

   Kertomus kylmän sodan ajoilta, 1950- ja 1960-lukujen taitteista. Brittien tiedustelupalvelun vakooja Alec Leamas on ollut ns. hyllyllä, kun hänet kutsutaan takaisin hommiin ja lähetetään perehtyttämisjakson jälkeen Länsi-Berliiniin tehtävänään ottaa selvää, mistä johtuu useiden palvelun vakoojien katoaminen.
   Homma jatkuu DDR:n puolella, ja pian alkaa selvitä, että homma ns. haisee. Stasin vakoilun johtaja käy kauppaa brittien kanssa ja säilyttääkseen uskottavuutensa omiensa silmissä tapattaa brittien vakoojia. Leamas houkutellaan ansaan ja otetaan kiinni. Alkaa kaupankäynti hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan pääty hyvin, ainakaan Leamassin kannalta.
   Carren mukaan vakoilu on häilemätöntä peliä, omia miehiä annetaan ilmi vastapuolelle, jos sillä katsotaan olevan kokonaisuudelle etua. Kirjailijalla voi sanoa olevan alalta asiantuntemusta, hän on aikoinaan toiminut itsekin Englannin ulkoministeriön palveluksessa tiedustelutehtävissä.
   Olen jonkinlaisessa koukussa hänen kirjoihinsa, minulla on niitä 18 kpl. Tämä kirja on sieltä alkupäästä, julkaistu 1963.
   Pisteitä 4,5.

   ESKO M

   Ps.tästä on tehty myös elokuva, jossa Richard Burton teki elämänsä roolin.

9. marraskuuta 2011

Teatteri: HOMO

   Näytelmä, jonka haluaisin mainita tämän syksyn tarjonnasta, on mielestäni Kansallisteatterin Homo, joka on Pirkko Saision käsialaa ja Jussi Tuurnan musiikki. Eli molemmille aihe on tuttu omakohtaisesti ja he tietävät varmaan, mistä ammentavat.
    Kansallisen uusi johtaja Mika Myllyaho oli osannut vetää oikeasta narusta, sillä katsomossa oli paljon nuoria, mikä on ilahduttavaa. Näin tulee
taattua teatteriyleisön jatkumo, kun me täti-ihmiset, setiä on katsomossa harvemmin, menemme manan majoille.
    Musiikki on Homossa vetävää ja laulajat, mm. Rea Mauranen (vierailee Kansallisessa), hyviä. Juha Muje on toisessa pääroolissa. Käsittely on asiallista, joten suosittelen katsomista.

    HILKKA

Elokuva: Missä kuljimme kerran

   Luin pitkästä aikaa blogia ja huomasin, ettei elokuvasta ja teatterista ole mitään, joten päätin "panna lusikkani siihen soppaan".
   Katsoimme jokin aika sitten Hesassa Tennispalatsissa pyörivän Westön kirjan perusteella tehdyn elokuvan Missä kuljimme kerran. Siihen oli valittu romaanista paljon sotakohtauksia, jotka eivät ole meikäläisen mieleen koskaan eikä missään. Mutta muuten siinä oli minulle uusia kasvoja (ruotsinkielisiä näyttelijöitä), joita en ole nähnyt teatterin tavalla, enkä tv:ssa, joten se oli raikas tuulahdus. Paljon oli suuria lähikuvia kasvoista yleensä, mikä minua miellyttää. Epookki oli oikein: kauniita vanhoja pukuja ja interiöörejä siis.
   Elokuvahan sai melko keskinkertaiset arviot, mutta ei huono lainkaan mielestäni. Tarinaa tuki se, että oli lukenut kirjan.

   HILKKA

7. marraskuuta 2011

Nimeltään Kekkonen

RAIJA ORANEN
Teos 2011, 590 sivua

Raija Orasen kirja on faktoihin perustuvaa fiktiota: Suomen poliittisia ongelmia jatkosodan lopusta Kekkosen toisen presindenttikauden alkuun.

Nuoruudessani aktiivisesti politiikkaan osallistuneena ja vuosikymmenet sitä aktiivisesti seuranneena luin kirjan suurella mielenkiinnolla. Kovin paljon uutta sen sanoma ei tarjonnut. Kaksi asiaa kuitenkin.
En ollut aikaisemmin tiennyt Kekkosen kiinteää suhdetta Anne-Maria Snellmanniin, everstin leskeen ja amerikkalaisen uutistoimiston kirjeenvaihtajaan. Hän oli paitsi Kekkosen rakastajatar, erittäin kielitaitoinen ja laajat suhteet omaava nainen. Hänen kauttaan Kekkonen voi saattaa julkisuuteen mielipiteitään ja saada tietoonsa asioita, joita voi käyttää hyväkseen politiikkaansa tehdessään
Toinen pieni yllätys oli akateemikko Kustaa Vilkunan osuus Kekkosen rinnalla. Toki olin tiennyt Vilkunan kuuluneen Kekkosen lähipiriin. Yllätys olivat Vilkunan laajat poliittiset suhteet eri puolille Eurooppaa ja Amerikkaan asti. Hän näyttää kirjan mukaan olleen Kekkosen lähin mies ja uskottu. Olematta itse mukana poliitiikassa hänellä näytti olleen taito tarkastella asioita tiedemiehen viileydellä.
Kirjassa vilisee paljon tuon ajan poliitikkoja. Poliitikoista lukemieni elämänkertojen perusteella, ja erikoisesti monista keskusteluista aikoinaan Savon Sanomien pitkäaikaisen päätoimittajan Mauri Auvisen kanssa, kirjan luonnehdinnat tuon ajan keskeisistä poliitikan tekijöistä eivät juurikaan tuottaneet yllätyksiä
Kirja on hyvää kertausta valvontakomission aikaan, Paasikiven presidenttikausiin ja Kekkosen ensimmäiseen kauteen presidenttinä - varsinkin, jos lukijalla on jonkinlainen näkemys noista ajoista. Jos ei ole seurannut aktiivisesti politiikkaa, voi olla vaikea pysyä kerronnan mukana. Näin on ainakin sellaisen nuoremman lukijan kohdalla, jolle 1940- ja 1950-lukujen poliitikan keskeiset henkilöt niminä eivät kerro mitään.

NIILO

Katso myös ESKON arviointi kirjasta Nimeltään Kekkonen.

Punainen morsian... Minäkin luin sen

ANILDA IBRAHIMI

Heti alkuun on sanottava, että Punainen morsian oli minulle pettymys. Kun olin syvästi vaikuttunut Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika, ja kun odotin niiden saavan rinnalleen tasavertaisena Anilda Ibrahimia, laskin kirjan käsistäni tulipahan luettua -tunnelmissa.
Siinä missä ensin mainitut kertovat romaaninomaisesti Afganistanissa ilmeisesti edelleen vallitsevasta naisten sortamisesta sekä miesten ja uskonnon väkivaltaisen ylivallan menetelmistä, Punainen morsian kertoo muistelmatyyliin naisten elämästä matriarkaalisessa perheyhteisössä Albaniassa. Kaksijakoisen kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Saban nuoruudesta ja aikuistumisesta ja toisessa osassa isoäitiydestä pojantyttären silmin nähtynä.
Saban nuoruudessa hän kokee katkerasti kulttuuriin kuuluvat miesten asenteet pahoinpitelyineen ja alistuksineen. Kirjan erikoisuus on, että pikku hiljaa mies sekä yleiskäsitteenä että perheenjäsenenä häivytetään pieneen sivurooliin, lapsia siittäväksi tarve-esineeksi.
Totalitaarisen, suljetun valtiojärjestelmän omituisuuksia kirja valottaa useammaltakin taholta. Perheen kaikki lapset mm. eivät päässeet opiskelemaan, koska…: ”Rakkaat toverit, on totta että kyseinen perhe on taustaltaan moitteeton, mutta emme saa mennä liiallisuuksiin. Jo viidelle heistä on myönnetty oikeus yliopisto-opintoihin. He palvelevat isänmaataan takapuoli tuolissa kiinni, eikö edes jonkun perheestä pitäisi olla tavallinen työläinen?”
”Ja niin Adelina-täti (Saban tytär) jäi nuolemaan näppejään. Hänet lähetettiin suurelle maatilalle, jossa hän kirosi kaikkea ja kaikkia: työnjohtajaa, jonka kanssa ei tullut toimeen, maata, jota hänen täytyi kuokkia sateessa, mummin hedelmällisyyttä, joka oli antanut hänelle kuusi lasta, ja kohtaloa, joka oli määrännyt hänet syntymään heistä viimeisenä.”
”Pieni on ihminen, airosta lastu” (Lauri Viita, Betonimylläri), ja erityisen pieni hän on syntyessään naiseksi yhteiskuntaan, jossa poliittinen ja uskonnollinen järjestelmä ei kunnioita ihmisarvoa.

Kommunismi yrittää kitkeä yhteiskunnasta uskonnon. Niin tapahtui myös Albaniassa - ja kirjassa. Missään se ei ole onnistunut, eikä tule onnistumaan. Aina ja kaikkialla ihminen viime kädessä etsii turvaa jumalasta, omasta jumalastaan.
”Mummi, olemmeko me turkkilaisia vai kreikkalaisia, olemmeko me muslimeja vai ortodokseja?”, kysyi pojantytär.
Saba-mummi ei heti osannut vastata, mutta sanoi hetken kuluttua, että ”ihminen voi olla vähän muslimi ja vähän ortodoksi, sitä joko uskoo tai ei”. Itse hän oli etsinyt turvaa ja vastauksia molemmista - kummasta Jumalasta oli kysymys, oli sivuseikka. Ja kun uskonto oli virallisesti kielletty, hän etsi vastauksia myös shamaaneilta. Valtio onnistui sulkemaan kirkot, vaientamaan ulkoiset äänet, mutta ei tukahduttamaan uskoa ihmisen sisimmässä.

Vaikka Punainen morsian kertookin elämästä esiripun takana, väki- ja mielivaltaisessa yhteisössä, se ei ravistele kuten alussa mainitsemani Hosseinin romaanit. Kaikin mokomin lukemisen arvoisiin se kyllä kuuluu, omassa sarjassaan kenties keskikastiin.

MATTI

Layla

   JARI TERVO 

  Uskomaton uskonto  
   Nastamuumion pamfletti  

   Sain juuri luettua Jari Tervon uusimman kirjan Layla. Se herätti ajatuksia, mutta niinhän kirjojen pitääkin tehdä. Tämä ei ole kirjan arvostelu, vaan koskee lähinnä eri uskontoja, joihin luen mukaan perinteisten uskontojen lisäksi myös mm. kommunismin.
   Kommunismiin liittyy mielestäni kaikki ne tunnusmerkit, mitkä uskonnollakin on: Marx jumalana, Lenin hänen maan päälle lähettämänä Jeesuksena, lukuisa joukko apostoleita: Stalin, Mao Tse Tung, Kim il Sung, Pol Pot, jne.  Ai niin, meinasi unohtua suomalaisille niin rakkaat Molotov ja oma Otto-Villemme.

   Kaikkien uskontojen nimissä on tehty hirvittäviä raakuuksia ja islamin nimissä niitä tehdään vieläkin. Jari Tervon tässä kirjassa eräs kirjan henkilö esittää ajatuksen, että islam valtaa Euroopan muutaman sukupolven kuluessa, sillä Eurooppaan muuttaneissa islam-perheissä tehdään 4-5 lasta, kun alkuperäisissä eurooppalaisperheissä syntyy keskimäärin 1,5 lasta.
   Vähän samanlaisia ajatuksiahan esitti kirjassaan Länsimaiden tuho myös professori Timo Vihavainen. En vastusta mamujen tuloa Suomeen, jos he noudattavat lakejamme, eivätkä vaadi mitään erioikeuksia, opettelevat suomenkielen mahd.ollisimman nopeasti ja hakeutuvat työelämään. Olen niin suvaitsevainen, etten aio muuttaa pois Suomesta, vaikka Paavo Väyrynen valittaisiin presitentiksi (hehheh).

   Lopuksi pyydän anteeksi jos olen loukannut tällä sepustuksella jonkun herkimpiä tunteita. Tämän kirjoituksen vastaisia ajatuksia saa esittää, ne ovat jopa toivottavia. Vielä puolustuksi lainaan yhtä auktoriteettia - eikö se ollut  UKK, joka sanoi jotakin siihen tapaan, että "jos ei ole nuorena ollut radikaali, eikä ole vanhana konservatiivi, ei ole elänytkään".

   NASTAMUUMIO

Mielensäpahoittaja

     TUOMAS KYRÖ

Tämän jo hetki sitten lukemani kirjan kanssa on pahoittanut monikin mielensä lukiessaan niin kevyttä tekstiä vakavasta asiasta, vanhenemisesta ja vanhana olemisesta. Itse nautin kirjan lähes jokaisesta virkkeestä, varsinkin juttujen ensimmäisistä ja viimeisistä.

Juttujen… juuri niin. Kirjahan ei ole syvässä virrassa eteenpäin soljuva romaani sen paremmin kuin muuraustyön alla seisoskeleva uunikaan, vaan kokoelma turinoita ja tarinoita. Voisi sanoa pakinakokoelma. Sellainen se on.
Mutta kenties vielä paremmin sitä sopii kuvaamaan sellainen oudolta kuulostava termi kuin esseekokoelma. E-s-s-e-e, piti oikein sanakirjasta tarkistaa, mikä se on:
”Hyvä essee… Menee suoraan asiaan. Herättää lukijassa ajatuksia ja yllättää positiivisesti. Käsittelee aihettaan eri näkökulmista ja vertailee niitä toisiinsa. On pohdiskeleva ja myös perustelee esitetyt mielipiteet. Sisältää tuoreita ilmaisuja ja heijastaa kirjoittajan rikasta sanavarastoa. Välttää kliseeksi muuttuneita ja töksähteleviä vertauskuvia. Erottuu tyylillään muista tekstilajeista. On johdonmukainen; kantava ajatus säilyy, vaikka näkökulma vaihtuu.” (Wikipedia)
 Esseekokoelma se selvästi on.

Mielensäpahoittajan suosio alkoi Antti Litjan radiossa esittämistä viiden minuutin katkelmista. Ne koottiin pian perinteiseksi kirjaksi ja nykyisin kokoelma on saatavana myös äänikirjana.

Markkinointikirjeiden ja myös itse kirjan mukaan ”Herra Mielensäpahoittaja” on hieman yli 80-vuotias mies, supisuomalainen jurrikka, jonka mielestä kehitys kehittyy aivan väärään suuntaan. Kaikki oli ennen paremmin, ja sellaisena sen pitäisi pysyäkin. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, puolentoista viiva kahden sivun mittaisia ja näin ollen helposti naurettavissa. Useimmat niistä piti lukea toiseen kertaan… ääneen vaimolle.
Sen verran tämä mennyt maailma kirjoitettuna kuitenkin toistaa itseään, että enempää niitä yhteen kirjaan ei kaivannut, ei vaikka herkullisia ovatkin.
Siitä minä vain mieleni pahoitin, etten tiedä, kuinka monen ikämiehen ja -naisen kanssa Tuomas Kyrö on iltojaan istunut ja kuinka paljon vuosiaan viettänyt, kun alle nelikymppisenä on saanut nuo kaikki jutut aikaiseksi. Se vaatii nimittäin melkoista elämänkokemusta. Menneessä maailmassa.

    MATTI

6. marraskuuta 2011

Lokakuussa luettua

   Tässä lokakuussa lukemani kirjat:

   Arne Nevanlinna, Hjalmar. Kirjoittajan toinen julkaistu romaani oli pettymys. Mitään ei menetä, vaikka lukuelämys jää kokematta. Kuuluu sarjaan huonot kirjat.
   Tuomas Kyrö, Kerjäläinen ja jänis. Tämä huumori ei purrut, ei sitten millään. Unetti hyvin, kun vuoteessa opusta luki. Eskon luonnehdinnan kanssa kirjasta hänen arvostelunsa loppukappaleessa olen samaa mieltä.
   Tom Erik Arnkil, Kuninkaan korva. Kymmenosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, kuningas Kyyroksen ajasta. Seikkailutarina, joka ei kanna. Mielestäni tämä kirja riittää mainiosti historian vääntelemiseksi, eikä tarvitse yhdeksää muuta osaa tämän toteamiseksi.
   Vilma Nirva, Itseni Kokoisia Jälkiä (omakustanne). Kirja omasta elämäntiestä. Ei kovin viimeistelty. Oikein virkistävä lukukokemus.
   Franz Kafka. Mies joka katosi. Kirjapiirimme seuraava arvosteltava, joten ei siitä enempää.

   TARMO

Punainen morsian

   ANILDA IBRAHIMI

   Albaniassa syntyneen ja Italiaan muuttaneen kirjailijan teos syntymämaastaan on luettava.
   Naisnäkökulma on hyvin vahva kirjassa, jossa mies jää marginaaliin, rakia juovaksi hahmoksi, jota kutsutaan isäksi. Saba, punainen morsian, on mahti, jota arvostetaan henkisenä suuruutena. Saban pojan tytär Dora on klooni, jota mummo kasvattaa. Hänen vanhempansa jäävät varjoon - myös isä, vaikka ei niin kovin rakia nautikaan.
   Saban uskontokäsitys poikkeaa humoristisena joka suuntaan, kun kaikilla uskonnoilla on se oikea jumala. Näin hän varmistelee, josko vaikka "osuisi kymppiin". Ateismi valtion pakottamana jää vain kuoreksi, jos työ uskonnon poistamiseksi jää vain ulkoiseksi. Uskonnon kynnet tosin siitä huolimatta kuitenkin tylsistyvät, eikä sen ote ole enää niin vahva kuin esim. Afganistanissa, missä se käy hengen päälle.
   Punaisen morsiamen (v. 2008) kirjoittaja kuvaa maataan suunnilleen samoin kuin Afganistanissa syntynyt ja Yhdysvalloissa asuva Khaled Hosseini (Tuhat loistavaa aurinkoa (2007): Pääosassa on nainen miesten johtaman uskonnon uhrina. Kirjoittajan sukupuoli näkyy selvästi molempien tarinoissa, mutta yhteisenä tekijänä heillä on kirjoittaminen kotimaastaan sen ulkopuolelta, jolloin mukaan sekoittuu tarinan aitoutta sekoittavaa uutta kulttuurikerrosta.
   Albania ja Afganistan ovat kulttuurisidonnaisesti lähellä toisiaan mm. tyttöjen ja naisten halveksunnassa. Historialtaan ne kuitenkin ovat erilaisia, mikä antaa uusia näkökulmia, vaikka kaupungit ja kylät sekä niissä asuvat ihmiset pysyvät samankaltaisina.

   TARMO

4. marraskuuta 2011

Kirjahankintoja

   Kysyin Eskolta messukuulumisia, listaa hankinnoista. Seuraavassa vastaus eli lukuvihjeitä itse kullekin todelliselta lukuneuvokselta.
   MATTI

   Messukirjallisuutta

   Kyllähän ne kirjat, mitä ostin kirjamessuilta voi ilmaista, jos ne nyt ketä kiinnostavat. Seuraavanlaisia opuksia tarttui mukaan:
   Kari Hotakainen, Jumalan sana
   Jari Tervo, Layla
   Colin Toibin, Brooklyn
   Peter Hoeg, Norsunhoitajien lapset
   Orhan Pamuk, Hiljainen talo
   W.G. Sebald, Huimaus
   Andrew O. Hagan, Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
   Paul Auster, Sunset Park
   Ian Mc Ewan, Polte
   Ian Mc Ewan, Lauantai
   Thomas Tranströmer (tämän vuoden nobelisti), Kootut teokset (runoja vaimolle Hilkalle)
   Mauri Kunnas, Joulukirja (pojanpojalle Akselille)

   Mainitsit, että sait lahjaksi Baarikirjan. Joko olet kokeillut esim. Singapore slingiä? Minäkin ostin äskettäin samaan kategoriaan kuuluvan, eli viski atlaksen, on vähän kevyempi kuin Baarikirjasi.
   ESKO

   Enpä ole kokeillut vielä mitään paukkuja. Olen vasta paneutunut grappan perimmäiseen olemukseen, tosin ilman grappaa.
   MATTI

2. marraskuuta 2011

Kilttinä on kiva olla

Kun on oikein kiltti, saa kivoja lahjoja. Edellisestä luettelosta jäi pois tämä:
SUURI BAARIKIRJA
816 sivua, 2,6 kiloa.
Otan opiksi, mutta kaikkea en lupaa kokeilla.

Kiitos!
MATTI

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

     JONAS JOHANSSON

Otin kuin otinkin, pelkästään nimen perusteella, lahjakirjoista ensimmäiseksi luettavaksi tämän 383-sivuisen hassuttelun. Jos olisin lukenut Paasilinnaa ja/tai Tervoa, sanoisin, että tyyli on sama, ajatusjuoksu samoin. Mutta kun en ole, en sano.
Kirja on satiiri, hauska sellainen, suorastaan hullunkurinen (mitä tuo sana tässä yhteydessä tarkoittaakin). Kirjassa vilisee tuttuja nimiä, erittäin tuttuja: suurin piirtein kaikki 1940- ja 50-lukujen valtionpäämiehet, Maosta Trumaniin ym. usalaisiin, Stalinista Erlanderiin ja Persian shaahiin. Näiden kaikkien kanssa päähenkilö, satavuotias Allan Karlsson, on elämänsä varrella joutunut läheiseen kosketukseen – hauskoissa merkeissä, kuinkas muuten.
Tarina lähtee siis Allanin 100-vuotisjuhliensa alla karkaamisesta. Heti miten alkumatkasta hän hetken mielijohteesta sattuu varastamaan vartioitavakseen jätetyn, 50 miljoonaa huumerahoja sisältävän laukun. Kilpajuoksussa poliisi kanssa Allanin seurue kasvaa muutamalla rikollisella sekä parilla muuten värikkäällä henkilöllä.
Poliisi, ja miksei mediakin, saa kirjassa osansa. Jatkumona alusta loppuun on tapahtuma, johon sortuessaan lukija alkoholisoituu jo hyvissä ajoin ennen puoliväliä: Paukkuja, teräviä sellaisia, otetaan joka mutkassa ja vähän suorillakin.
Kaikki hauska päättyy aikanaan, vaan ei tässä kirjassa, vaikka lopuksi kerrotaan miten Allan vasta 98:n ikäisenä, ja ehkä meistäkin yksi ja toinen jo kenties nuorempanakin, päätyy vanhainkotiin:

”…Hänet otti vastaan johtajatar Alice, joka kyllä hymyili ystävällisesti, mutta vei Allanilta elämänhalun esittämällä vanhainkodin säännöt. Johtajatar kertoi tupakointikiellosta, alkoholikiellosta ja tv-kiellosta kello kahdenkymmenenkolmen jälkeen. Hän kertoi, että aamiainen tarjoiltiin arkisin kello 6.45, pyhisin tuntia myöhemmin. Lounas oli kello 11.15, kahvi 15.15 ja illallinen 18.15. Jos unohti tulla ajoissa, saattoi jäädä ilman ruokaa.
Sen jälkeen johtajatar selosti säännöt, jotka koskivat suihkua ja hampaiden harjausta, ulkopuolisten ja asukkainen keskinäisiä vierailuja, lääkkeiden jakoa ja sitä, minkä kellonlyömien välillä oli oikeus vaivata Alicea tai jotakuta hänen kollegoistaan, ellei asia ollut akuutti, mitä se harvoin oli Alicen mukaan…”

Ei ihme, että Allan ei yli sadan meneviä vuosiaan viettänytkään vanhainkodissa, vaan jossakin aivan muualla.
Kevyttä ajanvietettä, rattoisaa ja absurdia.

MATTI

Taas on luettu... Jumalan sana

KARI HOTAKAINEN

Ensimmäiseksi pieni selvennys: Jumalalla tarkoitetaan tässä markkinavoimia.

Hotakaisen edellinen kirja Ihmisen osa oli erittäin hyvä, se oli rautaa, mutta tämä on terästä (minun mielestäni). Tapahtumat alkavat Saariselältä, jossa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemi istuu kivellä ja katselee poroja. Hän kaihtaa yleensä julkisuutta, mutta on nyt pitkien maanittelujen jälkeen suostunut tulemaan MTV:n aamutelevision suoraan lähetykseen. Helsinkiin pitäisi päästä, mutta Islannissa purkautuu tulivuori ja lennot on jumissa. Hän kutsuu isävainajansa eläkkeellä olevan autokuskin Armaksen hakemaan häntä firman Jaguaarilla. Tämä lupaa tulla, kun hinnastakin, noin 18.600 eurosta, päästään sopimukseen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis automatkaan halki Suomen. Matkalla kuunnellaan musiikkia, Jukka tykkää Bob Dylanista ja Lucinda Williamsista, Armas taas Jussi Björlingista ja Beethovenista. Kuunnellaan myös Jukan isävainajan, Ukon nauhoittamia c-kasetteja, joissa tämä kertoo elämästään ja mielipiteistään.

Ukko on ollut vanhan ajan teollisuusjohtaja, eli viinaa kului ja idänkauppoja tehtiin. Ukon mukaan niiden neuvottelujen jälkeen kieli piti pestä huolella! Tarinoissa mukaan tulevat myös vuorineuvos Raato (Raade) ja hissifirman johtaja Törngvist (Pekka Herlin). Välillä myös nukutaan ja nähdään unia (Jukka), sekä mietitään tyttären elämää (Armas).
Myös Jukassa on yhtymäkohta tämän päivän todelliseen henkilöön Björn W:siin. Molemmat ovat investointipankkiireita ja ovat olleet taistolaisia ennenkuin ovat tehneet "parannuksen".

Tarinan loppuhuipennus tapahtuu sitten Pasilan studiolla. Kun Hotakainen puhuu kirjoissaan paljon musiikista, vertaisin tätä kirjaa Ravelin Boleroon, joka sekin alkaa hiljaa hissutellen, voimistuu sitten jatkuvasti ja päättyy mahtavaan pauhuun.
Hotakainen on varsinainen sanataiteilija, hienoja kielikuvia ja teräviä sivalluksia eri suuntiin. Tiedän, että löytyy lukijoita, jotka (jos tämän lukevat) toteavat, että "kyllä minä mieleni pahoitin".
Itse laitan kyllä raksin ruutuun Tykkäsin.

    ESKO M.


Katso HELJÄN kommentti TÄSTÄ.

31. lokakuuta 2011

Sarasvatin hiekkaa

   RISTO ISOMÄKI
    
   Kuuntelin Risto Isomäen kirjan Sarasvatin hiekkaa.
   Se oli varsin hyvä. Kuului sarjaan ”Pääsisipä äkkiä töihin tai töistä pois, että voisi jatkaa kuuntelua”.
   Kirja ei ollut jännäri varsinaisessa merkityksessä, mutta jännittävä se oli. Jos ei pidä/kestä maailmanlaajuisista uhkien spekulaatioista, ei ehkä kannata aloittaa kirjaa. Tekstissä asioiden käsittely nojautuu mielestäni pitkälle tosiasioihin, ja tämäkin esille kaivettu uhkakuvien kirjo voi olla mahdollinen.
   Kirja ei mässäile varsinaisilla murhilla tai salaliitoilla, vaan siinä kuvataan hyviä ihmisiä toimissaan, vakavista asioita, mielestäni kevyesti. Elämän kiertokulkua kuvataan taaksepäin vähän pitempänä aikajanana. Joku ruumiskin taisi tulla, mutta sehän oli pelkkä vahinko?
   En halua paljastaa varsinaista juonta, mutta osaltaan kirja selventää hyvin, mistä oikein puhutaan ilmaston lämpenemisessä. Suosittelen.

SAMULI

Rästiin jäänyttä

   Kun tässä on viime aikoina ollut kaikenlaista puuhastelua, mm. viikon metsäreissu Kainuuseen, ja muutenkin ihmisten tapaamisia, on pinkkaan kertynyt turhan monta rästiluettavaa, ja tämän blogin pitokin on venähtänyt. Aloitetaan rästien kertaaminen vaikkapa tuosta Eskon jo arvioimasta James Dickeyn kirjasta Syvä joki. Se odottaa toista lukukertaa.
   Pinossa näyttää olevan myös Arne Dahlin Juhannusyön uni. En ilman vilkaisua juuri nyt muista, olenko sen jo lukenut - nimi tuntuu tutulta. Vieraiden jäljiltä (kiitos vaan kaikille) pinoon ilmestyivät ainakin Juhani Ahon Valikoima lastuja sekä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi.
   Viime mainitun osaan kuvitella omalle kohdallenikin, mutta tuon rajapyykin täyttymista en jäänyt odottelemaan, vaan aloitin herkullisen veijaritarinan lukemisen välittömästi - opiksi ja ojennuksesi omille tulevaisuuden suunnitelmilleni.
   Kirjastosta hankittavien luettelossa on tällä hetkellä vain yksi: Anilda Ibrahimin Punainen morsian. Sen listaaminen luettavakseni johtuu siitä, että satuin kuulemaan osittain entisen kirjapiirini nykyisten jäsenten keskustelun kirjasta. Vaikutti mielenkiintoiselta.
   Messuilla kävijäksi olen kirjautunut muistaakseni vain kolmasti: kerran vene-, kerran matka- ja kerran viininjuontimessuilla. Useissakin astetta paria pienemmissä tapahtumissa kyllä olen juossut useinkin, mm. vuosittain Tammelassa Hakkapeliitta Tapahtumassa (näin ne kirjoittavat nimensä). Kirjamessut jäivät nytkin käymättä, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta. Puolustukseksi sanottakoon vaikkapa, että tuli vieraita.

Matti

15. lokakuuta 2011

Kerjäläinen ja jänis

   TUOMAS KYRÖ

   Päivittäminen on nykyään muotia, niinpä Tuomas Kyrö on päivittänyt Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden nykyaikaan paremmin sopivaksi.

   Kyrö löi itsensä läpi Mielensäpahoittaja -kirjallaan, ja samanlaisen hyväntahtoisen huumorin merkeissä tässäkin kirjassa mennään. Jäniksen vuoden päähenkilö oli Vatanen, tässä kirjassa se on Vatanescu. Kerjäläisfirma kuskaa romanialaisen Suomeen, missä hänen on määrä ruveta mainittua ammattia harjoittamaan. Vatanescun tarkoitus on hankkia pojalleen nappulakengät, mutta ansiot jäävät surkeiksi. Firman pomo, venäläinen gansteri Jegor Kugar, hiillostaa alaisiaan ja Vatanescu tyrmää tämän.
   Ystävällisen pizzerianpitäjän rahallisen avun turvin hän pakenee Lappiin ja saa seurakseen cityjäniksen. Lapissa homma alkaa marjankeruulla. Hän eksyy ja joutuu ostokesksen työmaalle ja siellä betoninvaluporukkaan. Seuraavaksi hommaan sekaantuvat ympäristöaktivistit ja niiden mukana työmaalle tulee televisio ja lehdistö. Vatanescusta tulee julkkis ja sen ansiosta gansteri Kugar pääsee hänen jäljilleen.

   Kun Vatanescu palaa Helsinkiin, ovat vastassa tiedotusväki ja Kugar, joka puukottaa häntä. Sairaalassa hänet saadaan kuitenkin kuntoon.

   Seuraavaksi alkaa tapahtua ihmeitä. Päämisteri Simo Pahvi aikoo siirtyä presidentiksi ja tarvitsee työtään jatkamaan pätevän henkilön. Pahvin sihteeri keksii hyvän ehdokkaan, Vatanescun, jonka Pahvi nimittää pääministeriksi. Vatanescu hommaa äitinsä ja poikansa Suomeen, ja poika saa nappulakenkänsä, lisäksi Vatanescu antaa Jegor Kugarille anteeksi ja nimittää hänet idän suhteiden hoitajaksi, kukas siihen paremmin sopisi kuin gansteri!

   Ei kirja mikään mestariteos ole; helppolukuinen yhden tai kahden illan kirja, kesyä huumoria kuten Mielensäpahoittajakin.

   ESKO

14. syyskuuta 2011

Valkea talo jokivarressa

   RAIJA ORANEN  

   Kesän aikana ei ole tullut paljon lueskeltua romaaneja. On kai ollut niin paljon muuta puuhaa ja lukemista, ettei ole jaksanut suuremmin keskittyä romaanien maailmaan. Yhden lukemani kirjan nostaisin esille, Tansakassa  2007 painettu Raija Orasen pokkari Valkea talo jokivarressa, 397 sivua.

   Kirja ei ole tapahtumiltaan maailmoita kaatava. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kirjan myötä  seitsämänkymppinen lukija voi palata nuoruus- ja kouluvuosiinsa. En osaa sanoa tuoko kirja kaupungissa kasvaneelle lukijalle samanlaisia muistoja nuoruudesta kuin tällaiselle maaseudun kasvatille. Luin kirjaa pitkään, sillä monissa kohdissa ajatukset karkasivat vuosien taakse. Muistot alkoivat elää. Mirja luki myös kirjan ja tuon tuosta muisteli, kuinka kirjan tapahtumat olivat osa omaakin elettyä elämää.

   En halua antaa kirjalle arvosanaa, koska kirja avautuu varmaan jokaiselle lukijalle erilailla, riippuen iästä ja kasvuympäristöstä. Minulle se oli aikamatka nuoruuteen.

   NIILO

13. syyskuuta 2011

Syvä joki

   JAMES DICKEY

   Kirja on dramaattinen tarina neljästä kaverista, kaupunkilaisista, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta erämaaoloista. Tarinan tapahtumapaikka on joku USA:n etelävaltioista.
   Porukan vetäjä on kerran käynyt kalassa joella, jonne hän nyt saa houkuteltua mukaansa kolme kaveriaan. Porukalla on tarkoitus laskea kanooteilla kolmen päivän aikana jokea n. 80-100 km. Vetäjäkään ei joesta paljon tiedä, hän on kalastanut siellä ainoastaan yhdessä paikassa. Paikka on niin syrjässä ja eristäytynyt muusta maailmasta, että asujaimisto on lievästi sanottuna hieman erikoista. Irlantilainen kirjailija Bernard Shaw on joskus sanonut, että  kaikkea muuta voi kokeilla, paitsi sukurutsaa ja kansantanssia. Seudulla on ilmeisesti kokeiltu näistä ainakin toista.
    Alkuvalmistelujen jälkeen  lähdetään ajamaan paikan päälle kanooteilla lastatuilla autoilla. Vetäjä ja toinen kaveri ovat hyviä jousiampujia. Heillä on mukanaan metsästysjouset.ja asianmukaiset nuolet. Niitä tullaankin tarvitsemaan, mutta ei peurojen luvattomaan metsästykseen kuten oli tarkoitus.
   Joki ei ole mikään hiljaa virtaava Don, siinä on lukuisia todella pahoja koskia. Mutta koskiakin pahempia kaksi heitä jahtaavaa alkuasukasta, jotka ei tykkää siitä, että muukalaiset tulevat heidän seuduilleen.
    Teos on tavallaan miehuuskoe, siinä punnitaan kavereitten sekä fyysinen että henkinen kestokyky.
    Tämän enempää en juonesta paljasta, jos vaikka joku haluaisi lukea kirjan.
   Kirjasta tehtiin aikoinaan myös elokuva. Se on harvoja tapauksia, jossa hyvästä kirjasta on onnistuttu tekemään myös hyvä elokuva.

   ESKO

Pari hankintaa

   Tuli osallistuttua Järvenpää-talolla järjestettyyn Juhani Aho 150 v. -tilaisuuteen, jota myös hienosti seminaariksi kutsuttiin. Paikalla oli niin paljon porukkaa, että hitaimmat eivät mahtuneet kirjailijan nimikkosaliin, mihin tilaisuus oli järjestetty.
   Juhani Ahon elämästä ja tuotannosta keskustelivat Panu Rajala, Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen , kirjailija Tommi Melander ja lehtori Tuula Hallila. Viime viikollahan ilmestyi  Rajalan kirjoittama Aho-elämänkerta Naisten mies ja aatteiden. Myös Melander on kirjoittanut Ahosta kirjan.
   Turha mainitakaan, että mukaan tarttui kaksi kirjaa, em. elämänkerta ja kuvitettu uusintapainos Lastuista.
   ESKO

6. syyskuuta 2011

Lukukokemus: "Tapaus" Mikko Rimminen

   Ajatukseni oli kirjoittaa jo aikaisemmin, heti luettuani Sadun tekstin, toisesta Rimmisen kirjasta. Se vaan jäi, mutta ajatus aktivoitui uudelleen, kun tässä viikonvaihteessa on tullut esitykseen 'Pussikaljaelokuva'.
   Nenäpäivää en siis ole lukenut, mutta luin kesällä Rimmisen esikoisen, Pussikaljaromaanin, joka sekin oli Finlandia-ehdokkaana. Tarkoitus oli yleissivistävä, kai Finlandia-ehdokkaiden ja -palkittujen jollain tapaa pitäisi edustaa nykykirjallisuutemme kärkeä. Nenäpäivää en silloin saanut käsiini.
   Niinpä sitten Pussikaljaromaaniin:
   Kirjassa kolme kaverusta, Lihi, Marsalkka ja Henninen - kuvauksista päätellen nuoria aikuisia, ehkä lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, viettävät aikaa,  yhtä päivää, hengaillen eri puolilla Kalliota, baareissa, terasseilla, nurtsilla, jonkun kämpillä, jne. Keskeistä on miettiä, mistä saisi rahaa siideriin/kaljaan, kun sossusta ei nyt siihen irtoa, mikä on huutava vääryys. Muuttokeikkaakin heille tarjotaan, mutta "tänä kesänä ei ehditä". Käydään varastamassa kaupasta yhdelle kengät hajonneiden tilalle ja taas menoksi. Välillä sitten pohtivat elämän tarkoitusta, ystävyyden ja rakkauden olemusta. Siinä vähän oikaisten yli 300 sivua.
   Romaani herätti tietysti, ainakin minussa, moralistisen närkästyksen tuollaista valittua elämisen tapaa kohtaan. Vaikka toisaalta koko ajan oli tunne, että tässä menen nyt helppoon. En vaan mitenkään löytänyt sitä ideaa, tai ns. sanomaa, mikä kirjailijalla varmaan on ollut. Ihan ymmälleni jäin. Onhan tätä teosta kulttiromaaniksikin sanottu.
   Oliskohan jotain vastaavanlaista Nenäpäivässäkin? Kyllä ei ole hyvää kirjallisuutta, sanoisi ehkä 'mielensä pahoittaja', ja minäkin.
   Oikein mietin, että tämäkö on parasta nykykirjallisuutta. Mutta toisaalta, onhan meillä hyviäkin kertojia, kuten esim. Westö!
***
   "Harjunpäitä" olen minäkin kuunnellut pari äänikirjaa. Mielenkiintoinen oli Samulin analyysi, vähän samanlaisia ajatuksia on virinnyt. Ehkä joskus niihin voisi palata.
   HELJÄ

27. elokuuta 2011

Onko taas jo perjantai?

   Olen samaa mieltä, että aina on nykyisin perjantai. Viikko ei riitä kaiken työn tekemiseen. Jotakin on muuttunut, ehkä olen hidastunut tai päivän tunnit vähenevät kummallisesti.

   Esimerkiksi en ole ehtinyt yhdessä kesässä lukemaan M.Rimmisen Nenäpäivä -teosta kuin puoleen väliin. Tosin se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön "Irman" tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.

   Surkeita kohtaloita oli norjalaisen Anne B.Ragde'n hienossa kaksiosaisessa teoksessa sikafarmarista, (perhedraama), josta nyt on kai jo tehty elokuvakin. Olipa vain kirjoitettu niin mukaansa tempaavasti. Piti lukea yhteen pötköön. Ensimmäisen osan nimi oli Berliinin poppelit, toisen osan nimeä en nyt muista.
   Jäi todella vahvana mieleen elämään millaista perhe-elämä saattaa pahimmillaan olla. Perheen jäsenet olivat niin erilaisia, mieleenpainuvia, todella kiinnostavia, raameina maaseutu vs. kaupunki. Voisi olla mukava nähdä elokuva.

   Olen ollut mielestäni ahkera, vähän niin kuin hamsteri. On pitänyt hankkia kaikenlaista talveksi. Jos en ole hoitanut lapsia, olen laukannut marjassa. Kesän tapaus oli, kun putosin suo-ojaan enkä ollut päästä sieltä ylös. Puhelin hajosi (oli taskussa ja kastui), mutta sain jo onneksi uuden vehkeen. Sairastuin sitten karmeaan flunssaan, josta vieläkin kärsin, yskin kuin tupakkamies. Ei ole suovesi terveellistä!

   Edessä ovat syksyn aktiviteetit. Ihan mukavaa sekin. Nyt juuri lähden ruokkimaan mehiläisiä.

   SATU

17. elokuuta 2011

Kesälukemista

   Unohdin ottaa mukaan Tampereen teatterikesään kirjan, mutta onneksi on divareita ko. kaupungissa runsaasti. Ostin Maarit Huovisen v. 1986 kokoaman Rauni Luoma Ilon ja murheen näyttämöllä. Sopi oikein hyvin matkamme henkeen. Ja vaikka mielestäni olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämästä, niin aivan uutena tietona tuli, että Rauni Luomalla on poika, Matti Vikström nimeltään. Ei ole koskaan tullut esille missään yhteydessä. Eli lukeminen kannattaa, aina löytyy jotain uutta. Kirja on lennokkaasti kirjoitettu ja kertoo näyttelijöiden kulta-ajasta, jolloin oli todellisia näyttämön TÄHTIÄ.

   Keväällä olin kuulemassa Keravan kirjastossa Sirpa Kähköstä, jonka kirjoihin en ole aikaisemmin tutustunut. Tuosta illasta sain kimmokkeen ja luin hänen Neidonkenkänsä. Mukavaa ajan kuvaa ja valitsin sen myös Myllytien kirjallisuuspiirin syyskuun kirjaksi. Kiva kuulla, mitä muut pitävät.

   Mielenkiintoinen nuori (31 v.) kirjailija on Riikka Pulkkinen, jonka esikoinen Raja sai v. 2006 ilmestyessään hyvät kritiikit. Serkkuni Eeva suositteli sen lukemista ja tein työtä käskettyä. Olin ennättänyt lukea jo Pulkkisen toisen kirjan Totta, joka oli v. 2010 Finlandia-ehdokkaanakin. Se puhutteli meikäläistä huomattavasti enemmän. Siitä tulee syksyllä KOM-teatteriin näytelmäversio, joka on ehdottomasti katsottava. Nyt Pulkkisella on kolmas kirja työn alla ja sen aihe on jonkin verran uskonnollinen ja kuvaa naispappia. Tästä kirjailijasta kuulemme vielä moneen kertaan, uskon.   

terv. HILKKA

16. elokuuta 2011

Nousee päivä, laskee päivä

   ISAAC BASHEVIS SINGER

   Tarina 1800-luvun loppupuolen Puolasta, kertomus kahden suvun, puolanjuutalaisen Jacobyn ja aatelissuku Jampolskin vaiheista ja niiden läheisiksi muuttuvista suhteista. Erittäin värikäs ja tapahtumarikas teos.
   Aikakausi muuttuu, tavat alkavat myös muuttua, jotkut ihmiset tarrautuvat  kiinni vanhaan, eivätkä suhtaudu muuttuvaan maailmaan myönteisesti. Juutalaiset, jotka ovat  perinteitä aina pitäneet arvossa, ovat useasti vastustavalla  kannalla.
   Päähenkilö Calman Jacoby, joka äkkirikastuu, kunnioittaa perinteitä, vaikka mielessään kapinoikin. Nuoressa polvessa löytyy sitten niitä, jotka pitävät juutalaisen uskonnon määräyksiä barbaarisina ja kapinoivat.
   Toisen suvun, Jampolskin päämies on tuomittu kapinoinnista Venäjää vastaan Siperiaan. Kun hänet armahdetaan, hän palaa täysin muuttuneena miehenä takaisin Puolaan. Ei Jacbyn suvun elämä aina ole ruusuilla tanssimista. Kuten kirjan nimikin kertoo, ensin päivä nousee, mutta ennen pitkää se myös vääjäämättä laskee.
   Kirja on matka vanhaan juutulaiseen kulttuuriin ja tapoihin, Googlestahan tarvittaessa löytyy selityksiä.
Mahtava teos yhdeltä maailmankirjallisuuden suurimmalta mestarilta.
   Pisteitä 5

   ESKO M

22. toukokuuta 2011

      Rakkaat kanssavaeltajat 2
       Jaan Kross, virol.
       Jätin kesken. Ykkösen luin aikaisemmin. Siihen verrattuna tämä toinen osa on pitkäveteinen, päiväkirjamainen ihmisten tapaamisen toteaminen. Teosta on erittäin vaikea sijoittaa korkealle arvostamani virolaiskirjailijan tuotannossa ja muuksi kuin iäkkäänä kirjoitetuksi muistelmateokseksi; sellainenhan se juuri onkin. Jossakin vaiheessa luen kirjan kokonaan.  
      Lumi peittää setripuut
       David Guterson, amer.
       Kertoo oudoissa olosuhteissa kuolleen kalastajan kuoleman tutkimuksista. Paneutuu laajasti henkilöiden taustoihin aina isovanhempia myöten.  Mielenkiintoisimpia tapahtumat ja puheenvuorot oikeuskäsittelyssä. Päähenkilöt kalastajan leski ja hänen nuoruuden rakastettunsa, sodassa haavoittunut nykyinen paikkakunnan lehden kustantaja-journalisti.
       Pisteitä 4.
       
       Inkeri palasi Ruotsista
         Aili Konttinen
         Vaikuttava kertomus sotalapsen Suomeen palaamisen vaikeuksista. Kirjoitettu  v. 1946 eli tuoreeltaan sotalapsien palautusten jälkeen. Inhimillinen näkökulma, lapsen kokemukset ja henkiset kärsimykset esitetään ilmeisen totuuden mukaisesti, samoin ennenkaikkea kahden erikielisen äidin kokema menettämisen pelko, toisen kohdalla sen toteutuminen ja toisen siitä selviytyminen. Aili Konttinen oli opettaja, joten voi olettaa kirjan saaneen vaikutteita, tendenssin, tiettyyn "oma maa mansikka" -suuntaan. Suosittelen kaiken ikäisille.
       Pisteitä 5    
      Libri di Lucan arvoitus
       Mikkel Birkegaard, tansk.
       Käytän tässä kirjan takakannen luohdehdintaa: "Huikea kirjallinen trilleri salaliitosta, jonka jäsenet käyttävät valtaa manipuloimalla kirjoja ja niiden viattomia lukijoita." Mielestäni hyvinkin luettava kirja, mielenkiintoinen ja ennenkaikkea tapahtumiltaan erilainen kuin perinteiset dekkarit. Eikä tämä dekkari olekaan.
       Pisteitä 3    
       Dorén raamattu
        Torgny Lindgren, ruots.
        Toinen lukeminen. Mieleenpainuva kertomus "erilaisen" ihmisen elämästä, joka kaikkine puutteineen voi olla rikas ja monisäikeinen. Kirja kertoo "oppikelvottomasta", joka ei oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, koska kirjaimet vain "vilistelivät" hänen silmissään, eikä niihin saanut otetta. Sen sijaan muisti tallensi kaiken hiusviivan tarkasti kaiken kuulemansa ja näkemänsä, kuten Dorén kuvaraamatun. Kun alkuperäinen katosi, tämä "vajaakykyinen" jäljensi teoksen itselleen muistin varaisesti, viiva kerrallaan, kuten hän asian ilmaisi. Ehdottomasti luettava (koettava) kirja.
       Pisteitä 4
       MATTI

15. maaliskuuta 2011

Varjojen raportti

      PHILIPPE CLAUDEL
 
      Jokin aika sitten luimme omassa lukupiirissämme ko. kirjailijan teoksen Harmaat sielut. Varjojen raportti on hänen uusin suomennettu kirjansa.
      Olen vaikuttunut teoksesta, nostan sen tällä vuosituhannella lukemistani sadoista kirjoista kärkipäähän, viiden parhaan joukkoon. Kirjan vahvuuksia ovat  hieno kieli, vaikuttava tarina ja kerronnan sadunomaisuus Grimmin veljesten tyyliin "jotka ei muutu heti hyviks, jauhetahan pian jyviks". 
      
      Kirja kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta pienessä syrjäisessä vuoristokylässä jossain Saksan ja Ranskan rajaseudulla. Kylään saapuu vieras mies aasinsa ja hevosensa kanssa. Mies vaikuttaa salaperäiseltä, hän ei kerro nimeään, eikä sitä, miksi on tullut tähän kylään. Kyläläiset antavat hänelle nimen De Anderer eli "Toinen".
     Mies ilmoittaa jäävänsä kylään toistaiseksi ja vuokraa majatalosta huoneen ja eläimilleen lähettyviltä tallin. Hän on pukeunut oudosti, verrattuna kyläläisiin, puhuu vähän mutta sivstyneesti ja liikkuu kylän ympäristössä tehden muistiinpanoja pieneen vihkoonsa.
      Varsinainen välirikko kyläläisten ja miehen välille tulee, kun mies pitää taidenäyttelyn, jossa on esillä hänen piirroksiaan. Kylän miesten muotokuvista voi nähdä heidän luonteensa, ja se ei ole kyläläisten mieleen.Tämän seurauksena on synkkä tapahtumaketju, ensin surmataan miehen eläimet ja sitten itse mies. Kylän pormestari pestaa Brodeck-nimisen miehen kirjoittamaan tapahtumasta raportin, joka on määrä lähettää hallintokaupunkiin.
     Brodeck ryhtyy kiirjoittamaan. Raportin ohella hän kertoo oman elämänsä tarinaa, joka on aika karmea; hän on itsekin muualta tullut juutalainen. Kun natsit sodan alettua miehittävät kylän, he vaativat kyläläisiä ilmoittamaan joukossaan elävät ns. epäpuhtaat ainekset. Kyläläiset antavat Brodeckin ilmi ja hänet viedään keskitysleiriin. Kokemus on tietenkin järkyttävä, mutta mies palaa kuitenkin hengissä takaisin kylään.
      Raportin kirjoittamisen edistyessä Brodeck alkaa saada uhkauksia siitä, mitä raporttiin saisi kirjoittaa. Kaiken kauheuden seassa kirjassa on kaunis pieni rakkaustarina Brodeckista ja hänen kovia kokeneesta vaimostaan sekä heidän pienestä tytöstään.
      Kun raportti on valmis ja todenmukaisesti kerrottu, Brodeck vie sen pormestarille, tämä lukee ja polttaa sen. Brodeck katsoo parhaaksi häipyä perheineen kylästä.

   Kirjan tarinana on siis tiivistettynä joukosta erottuvien ihmisten sietäminen, ihmisten pelot ja niiden seurauksena järjetön väkivalta ja viha.
     Pisteitä 5-/5
     ESKO M (Nastamuumio)

12. maaliskuuta 2011

Hopeahäät

     MAEVE BINCHY
     WSOY 1988, 281 sivua

     Desmond ja Desiree Doulen avioliitto on kestänyt 25 vuotta ja on aika pitää hopehääpäiväkutsut. Kutsuttujen joukossa on perheen ja sukulaisten lisäksi vihkipappi, morsiusneito ja bestman.

     Kaikilla juhlaan osallistuvilla on julkikuori, jota he tiukasti varjelevat, mutta mitä on sen takana. Henkilöiden elämään vaikuttaa se, mitä he luulevat tiettyjen ihmisten ajattelevan, tietämättä mitä he tosiaan ajattelevat heidän elämästään.
     Kirjan suurin anti on siinä, että se panee lukijan ajattelemaan. Me arvioimme usein ihmisiä tietämättä, mitä todellisuudessa on heidän takanaan. Me näemme pintakuoren, mutta emme näe, mitä sisällä on. Luulemme tuntevamme kyseisen henkilön, mutta tunnemmeko todella?

     Binchy on kirjoittanut useita kirjoja, joita on suomennettu. Tutustumisen kirjailijaan voisi aloittaa vaikka tästä kirjasta. Olen tänään vähän nuukalla päällä joten pisteitä 3,5 / 5.


     NIILO 

8. maaliskuuta 2011

Tuntemattoman miehen elämä

     ANDREI MAKINE
     WSOY 2010, 242 sivua

      Andrei Makine on venäläis-ranskalainen kirjailija, syntynyt 1957 Siperiassa, muuttanut 1987 Ranskaan ja asunut siitä lähtien siellä. Elävistä ja vielä kirjoittavista kirjailijoista hän lukeutuu suosikkieni etujoukkoon.

      Kirjan tapahtumat alkavat Pariisissa, missä asuva noin 50-vuotias venäläissyntyinen kirjailija Sutov seurustelee paljon nuoremman ranskalaisnaisen kanssa. Nainen jättää Sutovin, eivätkä kirjoitushommatkaan oikein suju. Sutov ryhtyy muistelemaan nuoruuttaan Leningradissa.
      Mieleen palaa yli 30 vuoden takaa nuoruudenrakkaus, ja jonkun aikaa epäröityään Sutov alkaa ottaa selville pietarilaisten välityksellä naisen nykyistä olinpaikkaa. Hän saa yhteyden naiseen, joka kutsuukin hänet Pietariin.
      Sutov saapuu Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Samaan aikaan sinne on saapunut suuri joukko maailman mahtimiehiä, rahaa on pistetty valtavia määriä juhlien järjestelyyn ja meno on sen mukainen. Sutovin nuoruudenrakkaus on ollut naimisissa oligarkin kanssa ja eronnut. Avioeron myötä hän on on saanut ison omaisuuden ja on uuden ajan kiireinen liikenainen, eikä jouda paljon kiinnittämään huomiota Sutoviin, hänellä on aikuinen poika, joka myös suhtautuu kirjailijaan vättelevästi.

      Sutov saa kuitenkin asua naisen valtavassa asunnossa sen ajan kun on Pietarissa. Asunnossa asuu myös sotaveteraani, joka odottaa siirtoa sieltä pois. Tästä kirja vasta varsinaisesti alkaa.
      Asunnon omistajat, äiti ja poika, luulevat miehen olevan kuuromykkä. Kun Sutov on miehen kanssa kaksistaan asunnossa, hän hakeutuu tämän seuraan ja toteaa, ettei mies ole sen paremmin kuuro kuin mykkäkään.
      Veteraani alkaa kertoa elämänsä tarinaa Sutoville. Hän on ennen sotaa oopperalaulaja kuten naisystävänsäkin. Yhdessä he kokevat Leningradin piirityksen kaikki kauheudet, kun kahden hullun diktaattorin sotilaat tappavat toisiaan ja siinä sivussa kaupungin asukkaita. Kaupungin siviileiden elämä on hirveätä. Ihan yhtä tarkkaan sitä ei tässä kuvata kuin jossain faktateoksissa.

      Tuntemattoman miehen ja hänen naisystävänsä tiet erovat, kun mies joutuu muille sotatanterille. Kun mies sodan jälkeen palaa Leningradiin, hän löytää naisen, joka on kokenut enemmän hirveyksiä kuin mies sotatanterilla. Jotenkin he kuitenkin saavat elämänsyrjästä kiinni. Elämä ei kuitenkaan tarjoa mitään herkkuhetkiä maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliitossa Stalinin ja hänen kätyriensä rautaisessa otteessa.
      Pieniä onnenhetkiä mies ja nainen kumminkin saavat, kun he hoitavat kodittomia lapsia pienessä tönössään. Nainen toimii koulussa laulunopettajana, hänet tuomitaan vankileirille, kun hän opettaa koulussa lapsille lastenlauluja eikä Stalinia ja kommunistipuoluetta ylistäviä lauluja. Myös mies joutuu vankileirille. Hän palaa leiriltä hengissä, nainen ei. Lopuksi mies sanoo Sutoville, ettei hän ole katkera. (Hulluja nuo venäläiset!)

      Makisen kirjat eivät yleensä ole herkkähermoisten lukemista, mutta jokin niissä minua aina kiehtoo.

      Onneksi Suomi sai torjuntavoiton maaottelussa neukuista 1944 - ainakin minun ikäluokkani säästyi 50 vuoden vankileiriltä.

      ESKO M. (Nastamuumio)

4. maaliskuuta 2011

Uusia kommentteja

Niilo kommentoi tänään Seitsemää veljestä ja Samuli (3. maaliskuuta) Vanhan rouvan lokikirjaa.
Pääset kirjoihin mukavasti napauttamalla edellä olevaa kirjan nimeä. Kommentit ovat luettavissa varsinaisen kirja-arvion lopussa.

3. maaliskuuta 2011

Ja sitten me ryypättiin...

    Seitsemän veljestä
     ALEKSIS KIVI

     Jos jossain visakisassa kysyttäisiin, mistä tuo sanonta on lähtöisin, tietäisiköhän vastauksen?
     Minä en olisi tiennyt vielä pari kolme viikkoa sitten. Sehän on Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Taula-Matin metsästysretkikertomuksista.

     Aleksis Kiven Seitsemän veljestä julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona SKS:n Novellikirjasto -sarjassa ja 1873 yhtenä romaanina. Sitä Kivi itse ei ehtinyt nähdä.
     Seitsemää veljestä pidetään ensimmäisenä alkuperäisesti suomenkielisenä romaanina. Kivi on kirjoittanut sen 1860 -luvulla, tietojen mukaan kolmeen kertaan. Kirja oli Eskon rinki -lukupiirin maaliskuun kirjana. Tässä joitain lukukokemuksia, ensin tietysti omiani ja sitten rinkiläisten:

     Seitsemän veljestä on loistava kuvaus yksilöistä ja yhteiskunnasta ja niiden suhteista, siitä miten yhteiskuntaan sosiaalistuminen ja sosiaalistaminen tapahtuvat yhteenottojen ja kompromissien kautta. Veljekset olivat aikansa individualisteja ja ”nuoria kapinallisia”. Ihan käsittämätöntä, miten hyvin kuvaus pätee myös nykyisin, lähes 150 vuotta myöhemmin - nero ja näkijä on kirjailijan täytynyt olla.
     Kirja on kollektiivinen kasvukertomus, mutta myös yksilöiden kasvukertomus. Veljesten luonteissa kuvataan meidän ihmisten kaikkia erilaisia puolia, hieman karrikoituina, liioiteltuina ja johonkin toiseen sijoitettuina ne tuntuvat huvittavilta. Kun ei tarvitse itselle nauraa!. Mutta ihan ääneen nauratti lukiessa. Lisäksi se on syvästi inhimillinen ja ihmistä puutteineenkin ymmärtävä ja hyväksyvä.
     Ja Kiven kieli on rikasta ja elävää. Kun vielä muistaa, että hänen on täytynyt keksiä itse suuri osa sanoista. Paljon on myös tähän aikaan asti säilyneitä sanontoja: Ahkeruus kovan onnen voittaa, Suu säkkiä myöten/miekka miestä myöten, Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, jne.
     Tätä romaania eivät vuodet paina, lukeminen tuntuu aina yhtä hyvältä, vaikka vuosia sen kirjoittamisesta on jo yli 140. Tämä on kirjallinen Finlandia. Kirjassa eletään uuden ajan kynnyksellä, Euroopassa kuohuu, mutta Suomessa eletään vielä tsaari Nikolai ensimmäisen hallituskautta. Krimin sodan jälkeinen aika vasta nosti suomalaisuuden kansalliseksi aatteeksi. Yhteiskunta vaati uusia taitoja ja kirkon uudistusmieliset eli herännäiset laitettiin sivistämään kansaa, koska pelättiin venäläisyyden leviävän.  Veljekset nousivat muutosvastarintaan, lukemaan oppiminen oli myrkkyä, ja he muuttivat korpeen piiloon yhteiskunnalta. Lopulta veljesten oli kuitenkin ns. otettava lusikka kauniiseen käteen ja opittava mm. lukemaan tullakseen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

     Mitä ajankohtaa Kivi kirjassaan kuvaa? Siitä on pari faktaa: Heinolan pataljoona, johon veljekset ajattelivat pyrkiä, lakkautettiin vuonna 1930. Kaksi perättäistä suurta katovuotta, kun halla vei kaiken sadon, olivat 1886-87. Että näille tietämille, ei välttämättä kronologisesti.

     Kirjassa on paljon sellaisia tapahtumia, jotka eivät olleet meidän lukijoiden muistissa. Vaikka on kirjan lukenut yhtä kertaa useamminkin tai nähnyt sitä eri teatteriesityksissä, kirjaa lukiessa tapahtumien moninaisuus yllättää. ”Jos taas kirjan sisältöä alkaisi eritellä, siihen ei yksi iltapäivä riittäisi, on se niin hyvä kirja.” Näin sanoi Tarmo. Samaa mieltä oli meistä viidestä lukijasta neljä, yhdelle se ”ei ollut minun kirja”. Annoimme pisteitä 5, 4, 5, 4½, 2, joten keskiarvoksi tuli 4,3.

     Ja vielä: Ihan sikahyvä kirja, lukekaa ihmeessä ja nauttikaa!

    HELJÄ

22. helmikuuta 2011

Länsimaiden tuho

TIMO VIHAVAINEN
Joskus romaanien lukemisen välillä tulee käytyä käsiksi asiapitoisiin teoksiin. Tällä kertaa oli vuorossa englantilaisen Adrian Goldsworthyn Rooman valtakunnan tuho ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho. Englantilaisen historioitsijan Edward Gibbonin mukaan Rooman imperiumin tuhosi kristinusko, Vihavaisen mukaan länsimaat ja sen kulttuurin tuhoaa islam.
Tässä muutamia huomioita Vihavaisen teoksesta.
     Kirja on esseekokoelma, siinä käsitellään monia muitakin asioita kuin länsimaiden tuhoa. Mukana ovat mm. Suomen suhteet Venäjään, Eurooppaan ja Amerikkaan. Länsimaisen kulttuurin rappio ja yleensä kulttuurin käsite saavat paljon tilaa, suomalaisen ruoan puolustuspuhekin on mukana. Kirjoittajan ammatin ja viran vuoksi Venäjä ja entinen Neuvostoliitto ja niiden suhteet muuhun maailmaan ovat laajasti esillä.
Neuvostoliitto saa tylyn tuomion, Venäjä sensijaan aika myönteisen. Tämä taas on tietenkin saanut monet arvostelijat "polttamaan hihansa" poliittisen kentän molemmilla laidoilla.
   Vihavainen sanoo, että länsimaiden tuho ei ole mikään äkkiä tapahtuva ilmiö, vaan pikkuhiljaa etenevä, muuttoliikkeen vauhdittama prosessi. Hän kritisoi varsinkin islamistisista maista länteen suuntautuvaa muuttoaaltoa, ja on sitä mieltä, että Suomelle olisi sopivinta ottaa tulijoita vastaan lähinaapureista Venäjältä ja Virosta, jotka ovat meitä lähimpinä kulttuuritaustaltaankin ja ajatusmaailmaltaan.
    Hän sanoo, että näemme, mitä on tapahtumassa, mutta emme halua ymmärtää sitä.
    Vihavainen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kirjoittaa tätä teosta ellei eläkeikä olisi niin lähellä. Varmaan niin onkin.
    Muutamia lainauksia teoksesta:
    - Nykyisin teatterissa ei näytellä, vaan syljetään ja karjutaan (viittaus Turkan muinoin tv:ssä esitettyyn Seitsemään veljekseen).
    - Rokkivaareille on jäänyt puberteetti päälle
    - Rock-laulaja ei laula vaan mouruaa
    Olemme menossa samaan suuntaan kuin Rooman valtakunta rappionsa kaudella, maailmaa viihdytetään mielettömällä väkivallalla, ihmisiä tapetaan asian tuottaman huvin vuoksi.
    - Maailman liiallisesta vaikeudesta tunnetaan tarvetta paeta yhteisen tyhmyyden turviin, jossa ongelmat lakkaavat vaivaamasta
    Kaiken kaikkiaan,ajatuksia herättävä teos, suuntaan jos toiseenkin. 
   Arvosana 4,25

    Esko M  (Nastamuumio)