MINNA EVÄSOJA
Gummerrus 216, 239 sivua
Eväsoja oli ensin vuoden oppilasvaihdossa Japanissa ja sitten kolme
vuotta tohtorikoulutuksessa Japanin Kiotossa. Kirjassa hän kertoo
opinnoistaan ja japanilaisten arkipäivän elämästä omine tapoineen.
Varsinkin nämä japanilaisten arkipäivän elämän kuvaukset ovat
mielenkiintoista luettavaa ja ainakin minulle aivan uutta tietoa heidän
tavoistaan.
Kirjailija asui kolme vuotta talossa, jonka omisti lääkäriperhe. Perheen
äiti oli kotirouva, niin kuin monet japanilaiset vaimot ovat. Perheen
poika oli jo mennyt naimisiin ja muuttanut kotoaan. Tytärkin oli
naimaiässä ja kirjailijan asuttama talo oli määrä purkaa ja rakentaa
uusi tyttären avioituessa. Mielenkiintoista oli, että vuokraemännällä
oli taloon omat avaimet ja hän saattoi tulla käymään milloin sattui,
ennalta ilmoittamatta.
Japanilaisessa kulttuurissa on monia meille outoja piirteitä.
Esimerkiksi kirjailija vieraili usein vuokraemäntänsä luona, mutta
tapasi tämän lääkärimiestä vain kerran kolmen vuoden aikana, kun tämä
tuli yllättäen normaalia aikaisemmin kotiin. Silloinkin mies vain ynähti
jonkinlaisen tevehdyksen ja painui omaan huoneeseensa.
Yllättävästi vaimo on perheen pää, jolle mies tuo kuukausittain
tilinpussinsa avaamattomana. Vaimo antaa sitten hänelle sopivaksi
katsomansa summan miehen omiin tarpeisiin, mutta hoitaa itse perheen
talouden. Vaimo muutenkin määrää perheen elämän menon. Avioliittosuhde
ei ole useinkaan niin kiinteä kuin meillä. Miehellä voi perheen kodin
lisäksi olla myös oma asunto ja hänellä voi olla rakastajattaria. Jos
hän sattuu saamaan lapsen toisen naisen kanssa, tällä ei ole
perintöoikeutta miehen omaisuuteen.
Näitä tapojen kummallisuuksia on kirjassa rutosti, joten niitä on turha
ruveta selittelemään. Kirja on paras lukea ja todeta, kuinka erilaisissa
maailmoissa me ihmispolot taipalettamme taaperramme. Kirja ei anna
kaiken kattavaa katsausta japanilaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon,
mutta saa siitä aika hyvän katsauksen ja kosolti ajattelemisen aihetta.
Suosittelen lämpimästi matkaa japanilaiseen kulttuuriin ja elämään
monine sääntöineen ja tapoineen. Vaikka kirja on kirjoitettu naisen
näkökulmasta, on miestenkin hyvä tarttua kirjaan. Ainakin minä luin
kirjan suurella mielenkiinnolla.
NIILO
Kirjallisuuden harrastajien ja muidenkin blogi, jossa kerrotaan omista lukukokemuksista ja esitetään mielipiteitä kirjallisuudesta, suositellaan ja arvostellaan sekä kerrotaan kokemuksia jokapäiväisessä elämästä. Juttujen suora kommentointi on vapaa kaikille, mutta uudet kirja-arvioit ja jutut keskustelu-valikkoon lähetetään ylläpitäjän sähköpostin kautta - ei hyväksymisen vaan blogin toiminnan yksinkertaisena pitämisen takia. Osoite on: matti.vesterinen@pp1.inet.fi. Tervetuloa mukaan.
20. toukokuuta 2016
5. toukokuuta 2016
Tie
CORMAK Mc CARTHY
WSOY 2009, 245 sivua
Kuvaus
ydinsodan jälkeisestä maailmasta. Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat
Yhdysvaltoihin, mutta kaikesta päätellen sama koskee koko maapalloa.
Isä
ja nuori poika vaeltavat tuhkan peittämässä maisemassa pohjoisesta
kohti etelärannikkoa työntäen kärryissä vähäistä omaisuuttaan, ruokaa ja
vaatetusta. Perheen äiti on tehnyt oman ratkaisunsa, eli itsemurhan.
Isäkin on mukana ainoastaan poikansa vuoksi, kyse on toivosta
toivottomassa maailmassa.
Kaksikon matka etenee jatkuvassa nälässä ja
kylmyydessä piilotellen muilta ihmisiltä, pääosin raakalaisilta, jopa
ihmissyöntiä harjoittavilta joukkioilta. Isä yrittää valaa toivoa
poikansa mieleen keskustelun avulla, vaikka ei itsekään usko
hyvään loppuun.
Pieniä hyviäkin hetkiä sattuu, he löytävät jostakin
kellarista lukitun varaston, jonka oven mies onnistuu murtamaan, ja he
saavat täydennystä ruoka- ja vaatevarastoonsa. He onnistuvat pääsemään
rannikolle, mutta siellä eräs mies ampuu jousella isää jalkaan, siitä
seuranneen tulehduksen takia tämä kuolee. Joku ns. hyvien ihmisten ryhmä
ottaa kuitenkin pojan joukkoonsa ja matka jatkuu.
Mitään viihdettähän kirja ei ole, mutta täysin mahdollista, kun tietää millaisia johtajia
maailmassa on ja millaiset määrät ydinaseita heillä on. Lisäksi on maita,
joiden sekopäät johtajat viis veisaavat kansaivälisistä sopimuksista, ja
jotka myös omistavat ydinaseita.
Kirja
on palkittu USA:sa Pulitzer-palkinnolla 2007. Kirjailijalta on Suomessa
ilmestynyt myös mestarillinen ns. rajatrilogia Kaikki kauniit hevoset,
Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit sekäkulttiromaanin maineen saanut mutta äärimmäisen julma Veren ääriin.
ESKO
Täällä Pohjoisnavan alla
Täällä Pohjoisnavan alla
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
DIETER HERMANN SCHMITZ
Atena Kustannus Oy 2013, 305 sivua
Schmitz on Saksan Reininmaalta Suomeen muuttanut mies. Hän on naimisissa pohjanmaalaisen naisen kanssa ja työskentelee saksankielen lehtorina Tampereen yliopistossa. Perheesen kuuluu kaksi teini-ikää lähentelevää lasta, tyttö ja poika.
Parikymmentä vuotta Suomessa asuttuaan hän päättää anoa Suomen kansalaisuutta. Hän paneutuu asiaan huolella. Tarkoitusta varten hän laatii kymmenen kohdan luettelon, mitä asioita hänen pitää tehdä tullakseen niin paljon suomalaiseksi, että voi jättää kansalaisanomuksen.
Schmitz kertoo varsin eloisasti edistymisestään suomalaisuuden tiellä. Vaikka kirjailija ei suhtaudu kovin kriittisesti meihin kantasuomalaisiin, kirjaa lukiessa tuli joskus miettineeksi, että tällaisiako me olemme ulkopuolisen silmin nähtynä.
Kun nyt kevätkin on vauhdilla tulossa, kirja olisi sopivaa luettavaa iltojen ratoksi. Voisi samalla tarkistaa, onko itse käynyt läpi Schmitzin suomalaisuuden kriteerit.
NIILO
Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
DIETER HERMANN SCHMITZ
Atena Kustannus Oy 2013, 305 sivua
Schmitz on Saksan Reininmaalta Suomeen muuttanut mies. Hän on naimisissa pohjanmaalaisen naisen kanssa ja työskentelee saksankielen lehtorina Tampereen yliopistossa. Perheesen kuuluu kaksi teini-ikää lähentelevää lasta, tyttö ja poika.
Parikymmentä vuotta Suomessa asuttuaan hän päättää anoa Suomen kansalaisuutta. Hän paneutuu asiaan huolella. Tarkoitusta varten hän laatii kymmenen kohdan luettelon, mitä asioita hänen pitää tehdä tullakseen niin paljon suomalaiseksi, että voi jättää kansalaisanomuksen.
Schmitz kertoo varsin eloisasti edistymisestään suomalaisuuden tiellä. Vaikka kirjailija ei suhtaudu kovin kriittisesti meihin kantasuomalaisiin, kirjaa lukiessa tuli joskus miettineeksi, että tällaisiako me olemme ulkopuolisen silmin nähtynä.
Kun nyt kevätkin on vauhdilla tulossa, kirja olisi sopivaa luettavaa iltojen ratoksi. Voisi samalla tarkistaa, onko itse käynyt läpi Schmitzin suomalaisuuden kriteerit.
NIILO
18. huhtikuuta 2016
Rakkaudenhirviö
SAARA TURUNEN
Tammi, 441 sivua
Sain juuri luettua ko. opuksen. Sen verran se herätti kohinaa päänupissa, että täytyi alkaa pistää ajatuksia paperille.
Kirjahan
sai HS.n esikoiskirjapalkinnon ja netissäkin sitä kehutaan
mm. hauskaksi. Olen luullut itseäni huumorintajuiseksi, mutta olen kai
erehtynyt, sillä en näe tässä juurikaan huumoria, ellei sitten
huumoriksi lasketa sitä, kun kirjailija kuvaa suomalaiset tyhmiksi
tuulipuvuissa laahustaviksi junteiksi ja Suomen niin ikäväksi paikaksi,
ettei täällä voi elää. Muutettuaan moneen eri paikkaan ulkomaille hän
huomaa, että nekin paikat ovat ikäviä. Ainoa ero on, että ilmasto on
parempi ja miehet komeampia, mutta silti elämä on edelleen hyvin ikävää.
Kirjailijalla on kaksi pitkäaikaista tuttua, vai uskaltaisiko sanoa
ystävää, jotka esiintyvät kirjassa omilla nimillään eli näyttelijät
Laura Birn ja Antti Holma. Kuinka ollakaan tämänpäiväisessä Ilta-Sanomissa oli juttu Antista, joka hän kertoi muuttavansa Lontooseen,
koska ei kestä Suomen ahdasta ilmapiiriä.
Minä en tykkää tämän kirjan kaltaisista
valituslauluista, mutta luin sen kyllä kokonaan koska se on valittu
lukupiirimme seuraavaksi kuukauden kirjaksi.
Ajatuksia kirja kuitenkin herätti. Nykyisinhän tunnutaan laskettavan taiteilijaksi
kaikki, jotka poikkeavat meistä tavallisista tallaajista - mitä enemmän,
sitä parempi.Taiteilijan arvon on saanut mm. siitä, kun hakkaa kissan pään tohjoksi kivellä (Kalervo Palsa). 1980-luvulla eräs taiteilija
suoritti sukupuoliyhdynnän Vanhan Ylioppilastalon salissa flyygelin
päällä, en enää muista, antoivatko kriitikot suurimman arvostuksen
tekotavalle vai paikalle.
Joitakin aikoja sitten huomasin, että minullakin
on ollut joskus taiteellisia taipumuksia, kun katsoin juttua Nykytaiteen museon näyttelystä. Sinne oli salin keskelle pystytetty
halkomotti. pystyttelin niitä nuorena miehenä useampiakin, tosin en
mihinkään museoon vaan metsään. Kriitikko (työnjohtaja) arvosteli
teoksen sanoilla ”no suattaahan tuon just hyväksyä”.
Kiasmassa
olen käynyt kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Näytteilläoli mm. teos, jossa verta ja spermaa oli sekoitettu ja seos heitetty
seinälle.
Löytyy toki modernista taiteesta sellaistakin, jolle annan
arvoa. Paras veistos löytyy mielestäni Helsingin Taivallahdesta: Eila
Hiltusen Sibelius-monumentti. Lisääkin sanottavaa aiheesta löytyisi,
mutta eiköhän tämä riitä täksi kerraksi.
ESKO
Pieni potenssipuoti
KARIN BRUNK HOLMQVIST
Bazar Kustannus 2011, 245 sivua
Kirja pitäisi oikeastaan kieltää alle kuusikymmentä vuotiailta. Jos olet kyseisen ikärajan ylittänyt ja sinulla on kykyä suhtautua huumorilla iän mukanaan tuomiin elämän ilmiöihin, kirja on hupaisaa luettavaa.
Kirja kertoo kahdesta kahdeksaakymmentä lähentelevästä vanhapiika sisaruksesta, jotka asuvat talossa missä he ovat syntyneet ja ikänsä asuneet. Talo on siinä kunnossa kuin se oli jo heidän vanhempiensa aikana, ilman mukavuuksia.
Naapurihuvilaan muuttaa kuusissakymmenissä oleva vanhapoika, jonka kesäisten touhujen seurailu muuttaa sisarusten elämän. He keksivät liikeidean, jonka tuloksena kenties voisivat kustantaa remontin, saada vesijohdon, sisävessan ja kylpyammeen.
Toteutuvatko sisarusten aikeet, ja miten uusi naapuri muuttaa sisarusten säntillistä päivärytmiä, selviää kirjan lehdiltä. Suosittelen kirjaa luettavaksesi, mutta suhtaudu lukemaasi pilke silmäkulmassa. Ajalla on tapansa muokata meitä, miten itsekutakin.
NIILO
Bazar Kustannus 2011, 245 sivua
Kirja pitäisi oikeastaan kieltää alle kuusikymmentä vuotiailta. Jos olet kyseisen ikärajan ylittänyt ja sinulla on kykyä suhtautua huumorilla iän mukanaan tuomiin elämän ilmiöihin, kirja on hupaisaa luettavaa.
Kirja kertoo kahdesta kahdeksaakymmentä lähentelevästä vanhapiika sisaruksesta, jotka asuvat talossa missä he ovat syntyneet ja ikänsä asuneet. Talo on siinä kunnossa kuin se oli jo heidän vanhempiensa aikana, ilman mukavuuksia.
Naapurihuvilaan muuttaa kuusissakymmenissä oleva vanhapoika, jonka kesäisten touhujen seurailu muuttaa sisarusten elämän. He keksivät liikeidean, jonka tuloksena kenties voisivat kustantaa remontin, saada vesijohdon, sisävessan ja kylpyammeen.
Toteutuvatko sisarusten aikeet, ja miten uusi naapuri muuttaa sisarusten säntillistä päivärytmiä, selviää kirjan lehdiltä. Suosittelen kirjaa luettavaksesi, mutta suhtaudu lukemaasi pilke silmäkulmassa. Ajalla on tapansa muokata meitä, miten itsekutakin.
NIILO
11. huhtikuuta 2016
Luotettavat muistelmat I
LASSE LEHTINEN
WSOY Juva 1996, 279 sivua
Kirja on kaksiosaiseksi tarkoitetun muistelmasarjan ensimmäinen osa. Kirjassa Lehtinen paneutuu lähinnä lapsuus- ja kouluvuosiinsa. Kirjan loppupuolella kartoitetaan hiukan opiskelijaelämää ja varsin lyhyeksi jäänyttä poliittisen uran alkutaipaletta.
Päälimäisenä pitää sanoa, että Lehtinen osaa kirjoittaa, on aina osannut. Siinä asiassa hän oli varhaiskypsä, avusti Savo-lehteä jo viisitoistavuotiaana. Varhaiskypsä hän oli muutenkin: Aikanaan nuorin kansanedustaja 25-vuotiaana. Eipä taida olla vieläkään kovin moni nuorempana kansanedustajan pestiä kansalta saanut.
Minulle kirjaa lukiessa oli mukava paneutua kouluaikaisiin muistoihini Kuopiosta. Tunsin ainakin nimeltä suurinpiirtein kaikki Lehtisen kuvaamat henkilöt. Yllättävän monen persoonasta olen myös samaa mieltä. Monesti lukiessa tuli mieleen, kuinka paljon maailma on monessa suhteessa reilussa puolessa vuosisadassa muuttunut. Ei välttämättä joka asiassa parempaan suuntaan.
Koska varsinkin kirjan alkupuoli paneutuu hyvin pitkälti Kuopioon ja reilun puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin ja ihmisiin siellä, se ei varmaan kovin paljon anna lukijalle, jolla ei ole tuntemusta sikäläiseen kääntöpiiriin. Tietysti lukija voi nauttia Lehtisen letkeästä kielestä, palata ajassa taaksepäin ja mietiskellä maailman muutoksia. Ainahan näissä henkilökohtaisissa muistelmissa on se tosiasia, että niissä tulee ilmi vain yksi totuus. Tämä muistaen lukijan on syytä olla hiukan kriittinen ja olla kovin pitkälti samaistumatta kirjailijan näkökulmaan.
Kirjan kieli on sen verran letkeää, ettei se kovin paljon aivoja rasita. Jos haluaa tutustua vieläkin paljon esillä olevaan mieheen, tästä voisi aloittaa.
NIILO
WSOY Juva 1996, 279 sivua
Kirja on kaksiosaiseksi tarkoitetun muistelmasarjan ensimmäinen osa. Kirjassa Lehtinen paneutuu lähinnä lapsuus- ja kouluvuosiinsa. Kirjan loppupuolella kartoitetaan hiukan opiskelijaelämää ja varsin lyhyeksi jäänyttä poliittisen uran alkutaipaletta.
Päälimäisenä pitää sanoa, että Lehtinen osaa kirjoittaa, on aina osannut. Siinä asiassa hän oli varhaiskypsä, avusti Savo-lehteä jo viisitoistavuotiaana. Varhaiskypsä hän oli muutenkin: Aikanaan nuorin kansanedustaja 25-vuotiaana. Eipä taida olla vieläkään kovin moni nuorempana kansanedustajan pestiä kansalta saanut.
Minulle kirjaa lukiessa oli mukava paneutua kouluaikaisiin muistoihini Kuopiosta. Tunsin ainakin nimeltä suurinpiirtein kaikki Lehtisen kuvaamat henkilöt. Yllättävän monen persoonasta olen myös samaa mieltä. Monesti lukiessa tuli mieleen, kuinka paljon maailma on monessa suhteessa reilussa puolessa vuosisadassa muuttunut. Ei välttämättä joka asiassa parempaan suuntaan.
Koska varsinkin kirjan alkupuoli paneutuu hyvin pitkälti Kuopioon ja reilun puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin ja ihmisiin siellä, se ei varmaan kovin paljon anna lukijalle, jolla ei ole tuntemusta sikäläiseen kääntöpiiriin. Tietysti lukija voi nauttia Lehtisen letkeästä kielestä, palata ajassa taaksepäin ja mietiskellä maailman muutoksia. Ainahan näissä henkilökohtaisissa muistelmissa on se tosiasia, että niissä tulee ilmi vain yksi totuus. Tämä muistaen lukijan on syytä olla hiukan kriittinen ja olla kovin pitkälti samaistumatta kirjailijan näkökulmaan.
Kirjan kieli on sen verran letkeää, ettei se kovin paljon aivoja rasita. Jos haluaa tutustua vieläkin paljon esillä olevaan mieheen, tästä voisi aloittaa.
NIILO
4. huhtikuuta 2016
Luontokamerasta kaapattua
Tässä tuota tämän blogin otsikon jälkimmäistä eli "vähän muutakin".
Selailtiin sunnuntaiaamuna Sirkan kanssa totuttuun tapaan virolaisen luontonettikameran kuvausta ja osuimme merikotkapariskunnan "makuuhuoneeseen". Aikansa vieri vieressä ihmeteltyään pienempi eli koiras hyppäsi naaraan selkään ja antoi palaa. Ihmettelimme silmät ymmyrkäisinä ja mykistyimme hyvästä onnestamme. Nähdä merikotkien parittelevan on sentään jotakin!
Harmittaa, että näytelmästä hämmentyneenä myöhästyin kuvakaappauksessa sen verran, etteivät molemmat osapuolet näy kuvassa kunnolla. Pian lyhyen mutta sitä kiihkeämmän aktin jälkeen kotkat lensivät taustalla näkyvälle aukiolle, naaras edellä vasempaan reunaan ja koiras hetken päästä oikealle.
Tänä aamuna kuvakaappuksen suhteen kävi parempi tuuri. Pariskunta oli jälleen pesällä, nyt rauhallisemmissa merkeissä.
Entä tunnistaako kukaan tämän kuvan haukkaa? Yksinäisenä se odottelee pesällään kaverin saapumista. Oma asiantuntemukseni ei tunnistamiseen riitä.
Selailtiin sunnuntaiaamuna Sirkan kanssa totuttuun tapaan virolaisen luontonettikameran kuvausta ja osuimme merikotkapariskunnan "makuuhuoneeseen". Aikansa vieri vieressä ihmeteltyään pienempi eli koiras hyppäsi naaraan selkään ja antoi palaa. Ihmettelimme silmät ymmyrkäisinä ja mykistyimme hyvästä onnestamme. Nähdä merikotkien parittelevan on sentään jotakin!
Harmittaa, että näytelmästä hämmentyneenä myöhästyin kuvakaappauksessa sen verran, etteivät molemmat osapuolet näy kuvassa kunnolla. Pian lyhyen mutta sitä kiihkeämmän aktin jälkeen kotkat lensivät taustalla näkyvälle aukiolle, naaras edellä vasempaan reunaan ja koiras hetken päästä oikealle.
Tänä aamuna kuvakaappuksen suhteen kävi parempi tuuri. Pariskunta oli jälleen pesällä, nyt rauhallisemmissa merkeissä.
Entä tunnistaako kukaan tämän kuvan haukkaa? Yksinäisenä se odottelee pesällään kaverin saapumista. Oma asiantuntemukseni ei tunnistamiseen riitä.
Kuvat on kaapattu Virossa toimivasta luontonettikamerasta (http://pontu.eenet.ee/). Se tarjoilee tällä hetkellä paljon muutakin nähtävää. Toisessa merikotkapesässä on hautominen ollut menossa jo runsaan viikon, haikara rakentelee omaa pesäänsä, kanahaukka pyöräytti yhden munan, kaunis pieni haukka (alakuva) kävi aamulla katselemassa kotiaan ja pieni tunnistamaton pöllö on uppoutunut omaan pönttöönsä.
Vakioseurattavana meillä on pitkään ollut iso saksanhirvilauma. Nämä komeat sarvipäät ovat koko talven olleet kameran ylläpitäjien ruokinnassa.
22. maaliskuuta 2016
Omia muistikuvia Hertasta
Petteri on laittanut lyhyen kommentin kirjasta Hertta. Hänellä ei
iästään johtuen ole muistikuvia Hertasta. Itselleni on jäänyt erikoisesti
mieleen radiosta kuuluneet lähetykset "Pienoisparlamentti". Muistaakseni
ne tulivat sunnuntaisin. Usein olivat mukana Hertta ja Kekkonen.
Hertta oli myös henkilö, jonka pilapiirtäjä Kari Suomalainen useammankin
kerran sijoitti piirroksiinsa.
Köngäs on kietonut tiettyjen tosiasioiden ympärille kuvitteellisen tarinan. Hertasta ja Leinosta kirja ei tuo esiin juurikaan uutta tietoa. Ehkä uutta oli Könkään kuvaama Hertan suuri seksin tarve, jota Leino ei kaikistellen pystynyt tyydyttämään. Tiedä sitten kuinka paljon siinäkin asiassa oli totuutta. Ihmetellä piti myös sitä sokeutta, millä Hertta suhtautui Stalinin vainoihin ja myös sitä puolueuskollisuutta, millä hän puolisonsa Leinon tuomitsi.
Siinä mielessä kirja oli mielenkiintoista lukea, että se toi mieleeni nuoruusvuoteni. Vaikka en silloin politiikasta hirveästi ymmärtänyt, seurasin mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja, jotka joskus kohosivat varsin äänekkäiksi. Ihmiset eivät peitelleet poliittista suuntaustaan. Ehkä sieltä juontaa juuret elinikäiseen kiinnostukseeni politiikkaan.
Kyllähän Hertta oli sodanjälkeisessä Suomessa niin näkyvä poliitikko, että on kirjansa ansainnut. Miksi ei Leinokin, joka oli sopiva henkilö silloisen politiikan pelinappulaksi. Leino on myös varoittava esimerkki. Raittiusmiehen ei kannata ottaa ensimmäistä ryyppyä. Se voi tulla tavaksi. Kyllä kirja lukemisen arvoinen on.
NIILO
TÄSTÄ pääset Petterin kommenttiin Hertasta.
Köngäs on kietonut tiettyjen tosiasioiden ympärille kuvitteellisen tarinan. Hertasta ja Leinosta kirja ei tuo esiin juurikaan uutta tietoa. Ehkä uutta oli Könkään kuvaama Hertan suuri seksin tarve, jota Leino ei kaikistellen pystynyt tyydyttämään. Tiedä sitten kuinka paljon siinäkin asiassa oli totuutta. Ihmetellä piti myös sitä sokeutta, millä Hertta suhtautui Stalinin vainoihin ja myös sitä puolueuskollisuutta, millä hän puolisonsa Leinon tuomitsi.
Siinä mielessä kirja oli mielenkiintoista lukea, että se toi mieleeni nuoruusvuoteni. Vaikka en silloin politiikasta hirveästi ymmärtänyt, seurasin mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja, jotka joskus kohosivat varsin äänekkäiksi. Ihmiset eivät peitelleet poliittista suuntaustaan. Ehkä sieltä juontaa juuret elinikäiseen kiinnostukseeni politiikkaan.
Kyllähän Hertta oli sodanjälkeisessä Suomessa niin näkyvä poliitikko, että on kirjansa ansainnut. Miksi ei Leinokin, joka oli sopiva henkilö silloisen politiikan pelinappulaksi. Leino on myös varoittava esimerkki. Raittiusmiehen ei kannata ottaa ensimmäistä ryyppyä. Se voi tulla tavaksi. Kyllä kirja lukemisen arvoinen on.
NIILO
TÄSTÄ pääset Petterin kommenttiin Hertasta.
25. helmikuuta 2016
Vanhempien painosten perässä
Jostakin syystä lukupinooni on viime aikoina kertynyt vanhempia vuosikertoja. Vaikka en ole niiden perässä juoksentelija - en sen puoleen uutuuksienkaan - niistä huokuva historian siipien havina eli vanhojen sivujen tuoksu ylläpitää lukuintoa, tai oikeastaan herättää sen.
Mielenkiintoa ylläpitää - ja ärsyttää - usein liian tiheä rivinväli, eikä tekstin kokokaan aina hurmaa tällaista vähän iäkkäämpää lukijaa.
Kuvassa olevan neljän joukkoon on asettunut kaksikin Eeva Joenpellon romaania. Päällimmäisenä pinossa on Vetää kaikista ovista ja alimmaisena vasta päätökseen saamani Kuin kekäle kädessä, molemmat WSOY:n Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kautta aikoinaan hyllyymme hankittuja. Edellisen painovuosi on 1975, jälkimmäisen 1977.
Annikki Kariniemen Riekon valkea siipi - romaani Lars Levi Laestadiuksesta ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1967.
Kuvassa avattuna on lukuvuoroaan toistaiseksi odottava alkuperäinen Aaro A.Nuutisen matkakirja Suvista Savoa - kesäretki Savon mailla ja vesillä. Se painettiin WSOY:n kirjapainossa Porvoossa 1935. Vaikka kirja minun mielestäni on vanha, on muistettava, että kyseinen kirjapaino aloitti toimintansa jo 75 vuotta aikaisemmin. Sen perusti kirjakauppias Gustav Söderström 2.10.1860, samana päivänä kuin hänen perheeseensä syntyi poika, joka sai nimekseen Werner. Sain kirjan kaveriltani lainaksi maininnalla "palauta sitten joskus".
Samaan aikakauteen ainakin henkisesti edellisen kanssa sijoittuu hyllyni puristuksessa oleva näköispainos E.E.Tuompon Metsästäjän valtakunnassa - erämiehen huomioita ja muistelmia suurilta saloiltamme. Alkuperäinen painettiin Karistolla Hämeenlinnassa vuonna 1935.
MATTI
PS. Nyt on aloitusvuorossa tänä vuonna Latviassa painettuna käännöksenä Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä. Alkuperäisenä se ilmestyi jo vuonna 2011.
23. helmikuuta 2016
11. helmikuuta 2016
Lohja-sarja on Eeva Joenpellon pääteos
EEVA JOENPELTO
Lohja-sarja:
- Vetää kaikista ovista (1974)
- Kuin kekäle kädessä (1976)
- Sataa suolaista vettä (1978)
- Eteisiin ja kynnyksille (1980)
Vetää kaikista ovista oli ensimmäinen kosketukseni tunnetun ja arvostetun Eeva Joenpellon romaaneihin. Siinä kävi kuin muutama viikko aikaisemmin Annikki Kariniemen Laestadiuksen kanssa: Joku työnsi kirjan käteeni ja sanoi, että vilkaisepa tuota; Sirkka-vaimo Joenpeltoa ja Anna-Maija B Kariniemeä.
Molempiin tartuin epäillen, naisten kirjoja, mitä lie... ja reilusti myönnän, että pitkin hampain. Ei siinä mitään, ei minulla sellaista lukuintoista kaveria taida ollakaan, jonka suosituksia en olisi joskus kuunnellut. Enkä muista juuri koskaan pettyneeni. Tai, no... pari ei ollut minun makuuni, mutta ei niistä sen enempää. Ylivoimaisesti useimmista olen pitänyt.
Vetää kaikista ovista on Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäinen. Se alkoi kohdallani nytkähdellen. Pitkien sikäläisellä 1900-luvun alun murteella kirjoitettujen jaksojen lukeminen oli aluksi suoraan sanoen työlästä. Eikä se muutenkaan vetänyt. Mutta kun juoni ja henkilöt loksahtivat paikoilleen, lukeminenkin sujui. Nyt on ensimmäinen osa suljettu, ja aion lukea kolme muutakin.
Kirjan henkilöt ja tapahtumat polveilevat kansalaissodan jälkeisissä vuosissa. Vankeina hengissä säilyneitä punaisia vapautettiin hiljakseen Tammisaaresta ja suojeluskunta järjesti edelleen ampumaharjoituksia ja -kilpailuja. Vastakkainasettelu oli edelleen voimissaan. Siitä pyristeli irti ainoastaan, miten ollakaan, kaksi rakastavaista. Paitsi poliittiset asetelmat heidän kohtaloitaan ja asenteitaan ohjasi vahva lapsuuden ystävyys ja tytön avioliitto paikkakunnan mahtimiehen Julinin pojan Laurin kanssa.
Niin henkistä kuin aineellistakin kamppailua käydään kolmen perheen kesken. Sabotaasissa leskeksi jäänyt ja toisen pojistaan Aunuksessa menettänyt Julin oli alkuperäisiä paikkakuntalaisia, ja "nimestään huolimatta supisuomalainen ja omisti rehellistä, äänetöntä maata ja metsää ymmärtämättä ja välittämättä siitä nähtävästi suuriakaan, istui lähes kaikissa valtuustoissa ja johtokunnissa ja sanoi sanansa vain silloin, kun oltiin tyhmyyksien äärimmäisillä rajoilla." Hänen poikansa Lauri osallistui innokkaasti suojeluskunnan toimintaan, mutta rakkausasiat eivät hänellä olleet oikein hallinnassa.
Toinen poliittinen ääripää kirjassa on Gröönruuska, miehensä menettänyt, agitaattorin roolin itselleen rakentanut voimanainen. Kiihkossaan hän ajautui lopulta aatteelliseen ristiriitaan jopa itsensä tavoin vahvaluonteisen poikansa Vienon kanssa.
Näiden kahden perheen välimaastossa ja romaanisarjan pääosassa taiteili kauppias Oskari Hänninen Salme-vaimonsa ja kahden tyttärensä, Inkerin ja Anjan, kanssa. Edellinen odotti ja odotti, ja onnistui lopulta saamaan maata kiertävän kaupparatsun Matti Reiman asettumaan aloilleen ja aviomiehekseen.
Joenpellon vahva osaaminen ihmisluonteiden, ajatusten ja käyttäytymisen kuvaajana ei voi olla puhuttelematta lukijaa. Juonen käänteet ovat toisinaan odotettavissa, toisinaan yllättäviä. Lukijaa kiehtovassa merkittävässä sivuosassa romaanissa on Hännisen perheessä häärivä piika Mari.
MATTI
Eeva Joenpelto olisi itsekin
sopinut romaaninsa päähenkilöksi
Helena Ruuskan kirjoittama elämänkerta ilmestyi WSOY:n kustantamana viime vuonna. |
En tiedä, onko kukaan tutkinut tarkemmin Joenpellon oman elämän ja hänen romaaniensa yhtymäkohtia. Pelkästään Lohja-sarjan ensimmäisestä osasta niitä löytyy useita, mm. kauppiastausta, suuren talon rakentaminen, seminaari, linja-autoliikenteen harjoittaminen, itsemurha, jne.
Kertaan tässä mainitsemani asiayhteydet todellisen elämän ja Vetää kaikista ovista -romaanin välillä: Eevan isä ja romaanin keskeinen henkilö Oskari Hänninen olivat kauppiaita. Eeva itse sekä hänen isoisänsä rakensivat molemmat komean talon, niin myös kirjassa Hänninen ja Julin. Eevan isä opiskeli seminaarissa, samoin romaanissa Hännisen tytär Anja ja miehensä Julinin Lauri. Eevalle oli hankittava kortteeri kodin ulkopuolelta linja-autoliikenteen puuttuessa, romaanissa Hännisen Inkerin mies aloitti paikkakunnalla linja-autoliikenteen. Eevan vanhempi poika teki itsemurhan, samoin romaanissa Hukan Einari.
- - -
Nyt kun olen lukenut yhden Joenpellon romaanin, siis sen ensimmäisen Lohja-sarjasta, en enää osaakaan päätellä, mihin "kirjallisuuden alalajiin" kirjailijan tuotannon luokittelisin. Ne 27 muuta hänen romaaniaan ovat minulta lukematta ja ainakin 23 niistä jäävätkin sellaisiksi, mutta vähäisellä kokemuksellani voin vakuuttaa, että ainakaan mikään "naisten kirjojen" kirjoittaja Joenpelto ei ollut. Luulisin, ja uskonkin, että parhaiten hänen tuotantoaan sekä kirjailijaa itseään kuvaa Helena Ruuskan tekemän elämänkerran nimi "Elämän kirjailija".
En tässä lähde kirjailijaa itseäänkään sen enempää esittelemään, en varsinkaan, kun itse asiassa tiedän hänestä jotakin vain muutaman lehtijutun perusteella. Kuitenkin - kun olen pariinkin kertaan lukenut Suomen Kansallisteatterin ex-pääjohtajan Marja-Liisa Nevalan viime lokakuussa Helsingin Sanomissa julkaistun arvostelun "Kirjailija osasi itsensä brändäämisen jo 60-luvulla – Eeva Joenpelto oli oman aikansa Sofi Oksanen" Ruuskan kirjasta, tuntuu kuin tietäisin Eeva Joenpellosta kaiken. Ainakin kaiken oleellisen.
MATTI
Tiina Mahlamäen kirjoittama elämänkerta ilmestyi Suomalaisuuden Kirjallisuuden seuran kustantamana 2009. |
Nyt kun olen lukenut yhden Joenpellon romaanin, siis sen ensimmäisen Lohja-sarjasta, en enää osaakaan päätellä, mihin "kirjallisuuden alalajiin" kirjailijan tuotannon luokittelisin. Ne 27 muuta hänen romaaniaan ovat minulta lukematta ja ainakin 23 niistä jäävätkin sellaisiksi, mutta vähäisellä kokemuksellani voin vakuuttaa, että ainakaan mikään "naisten kirjojen" kirjoittaja Joenpelto ei ollut. Luulisin, ja uskonkin, että parhaiten hänen tuotantoaan sekä kirjailijaa itseään kuvaa Helena Ruuskan tekemän elämänkerran nimi "Elämän kirjailija".
En tässä lähde kirjailijaa itseäänkään sen enempää esittelemään, en varsinkaan, kun itse asiassa tiedän hänestä jotakin vain muutaman lehtijutun perusteella. Kuitenkin - kun olen pariinkin kertaan lukenut Suomen Kansallisteatterin ex-pääjohtajan Marja-Liisa Nevalan viime lokakuussa Helsingin Sanomissa julkaistun arvostelun "Kirjailija osasi itsensä brändäämisen jo 60-luvulla – Eeva Joenpelto oli oman aikansa Sofi Oksanen" Ruuskan kirjasta, tuntuu kuin tietäisin Eeva Joenpellosta kaiken. Ainakin kaiken oleellisen.
MATTI
9. helmikuuta 2016
Hirmuinen mies
RAIJA ORANEN
Teos 2015, 747 sivua
J.K.Paasikiven lempisanonta, ainakin Orasen mukaan, oli "tämä on hirmuista".
Hirmuista olivat Allia lukuunottamatta lähes kaikki asiat. Pitäähän se paikkansa ainakin vuosien 1939-1956 välisenä aikana, kun Suomi oli Neuvostoliiton pyörityksessä, ja käytännössä muutaman vuoden myös määräysvallassa.
Paksuudestaan huolimatta kirja on kuitenkin nopealukuinen, ei siinä mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin mennä. Myöskään mitään yllättävää siitä ei ainakaan minulle paljastunut, koska olen lukemaan opittuani seurannut tiedotusvälineitä ja lukenut joltisenkin määrän asiaan liittyvää kirjallisuutta, mutta olihan tämä hyvä Suomen historian kertauskurssi. Uskoakseni tärkeimmät tapahtumat pitävät kutinsa, vaikka kirja onkin kaunokirjallisuutta, ei mikään elämänkerta.
Paasikivestä voidaan sanoa, että hän oli kansan parista, rengin poika Hämeenlinnasta, osoittautui jo koulun aloitettuaan teräväpäiseksi, ja järki pysyi tallella kuolemaansa saakka - hän kuoli 86-vuotiaana.
Alli oli J.K:n toinen vaimo, ensimmäinen kuoli tuberkuloosiin J.K: ollessa oli Kansallis-Osake-Pankin pääohtajana. Alli löytyi työpaikalta, missä hän toimi prokuristina. Lapsiinsa Paasikivellä oli etäinen suhde. Hän ei erikoisemmin arvostanut heitä. Kaksi lapsista, Annikki ja Juhani, kuolivat ennen isäänsä - Juhani äitinsä tavoin tuberkuloosiin ja Annikki syöpään.
Politiikkaan J.K. tuli varsinaisesti mukaan Suomen itsenäistyttyä, kun hän oli ajamassa Suomelle kuningasta mm. Svinhufvudin kanssa. Oli hän sitä ennenkin ollut mukana vanhasuomalaisten piirissä, joka ajoi myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Tämä linja hänellä säilyi, kun itänaapuri vaihtoi nimeä.
Paasikivi oli varsin kärkäs arvostelemaan muita Suomen johtohenkilöitä. Täysin puhtaita papereita ei saa kukaan. Jonkin verran hän arvosti Mannerheimiä,Tanneria ja Rytiä. Varsinainen inhokki hänelle oli talvisotaa edeltävä ulkoministeri Eljas Erkko.
Kirjan mukaan Paasikivi kehui vuolaasti Stalinia. En tiedä, pitääkö se paikkaansa, vai onko se Orasen mielipide entisenä taistolaisena.
Paasikiveä voi kyllä pitää varsinaisena politiikan työn sankarina. Tälläinen arvonimi itänaapurin ystävälle hyvinkin sopii. Neuvottelut osapuolen kanssa, jonka aseina olivat uhkailu ja valehtelu, eivät olleet leikintekoa.
Kirjaa voi suositella vanhemmalle väelle historian kertauskurssina, mutta erkoisesti niille meitä nuoremmille, joilla on hyvin hatarat tiedot maamme viime vuosisadan tapahtumista, eli vanhaa sanontaa lainatakseni "joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykypäivää".
ESKO
Moitteet lainauksista
Raija Oranen sai annoksen kyseenalaista kunniaa tammikuun puolivälissä Helsingin Sanomien julkaistua näyttävästi uutisen hänen saamistaan moitteista luvattomien lainausten käyttämisestä.
Lainaamisen kohteena oli kirjailija Katri Lehdon dokumenttiromaani Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä (1985).
Joka vuosi uusi romaani
Kainuussa Hyrynsalmella 1948 syntynyt Raija Oranen on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotanto käsittää romaanien lisäksi novelleja, satuja, lastenkirjoja, kuunnelmia, näytelmiä sekä musiikkidraamaa ja tv-käsikirjoituksia.
Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat televisiosta tutuksi tulleet sarjat Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika. Molemmat on julkaistu myös kirjoina. Kymmenen viime vuoden aikana eli 2006 lähtien häneltä on julkaistu joka vuosi uusi romaani. Viimeaikaisista tunnetuimpia ovat Nimeltään Kekkonen (2011), Kaiken takana Kekkonen (2013), kiistelty Aurora (2014) sekä ”Paasikivi-romaani” Hirmuinen mies (2015). Orasen oman tulkinnan mukaan hän kirjoittaa historiallisia fiktiivisiä romaaneita.
Koulutukseltaan Oranen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän asuu Helsingissä, mutta viettää aikaansa myös runsaasti Espanjan Aurinkorannikolla.
MATTI
Teos 2015, 747 sivua
J.K.Paasikiven lempisanonta, ainakin Orasen mukaan, oli "tämä on hirmuista".
Hirmuista olivat Allia lukuunottamatta lähes kaikki asiat. Pitäähän se paikkansa ainakin vuosien 1939-1956 välisenä aikana, kun Suomi oli Neuvostoliiton pyörityksessä, ja käytännössä muutaman vuoden myös määräysvallassa.
Paksuudestaan huolimatta kirja on kuitenkin nopealukuinen, ei siinä mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin mennä. Myöskään mitään yllättävää siitä ei ainakaan minulle paljastunut, koska olen lukemaan opittuani seurannut tiedotusvälineitä ja lukenut joltisenkin määrän asiaan liittyvää kirjallisuutta, mutta olihan tämä hyvä Suomen historian kertauskurssi. Uskoakseni tärkeimmät tapahtumat pitävät kutinsa, vaikka kirja onkin kaunokirjallisuutta, ei mikään elämänkerta.
Paasikivestä voidaan sanoa, että hän oli kansan parista, rengin poika Hämeenlinnasta, osoittautui jo koulun aloitettuaan teräväpäiseksi, ja järki pysyi tallella kuolemaansa saakka - hän kuoli 86-vuotiaana.
Alli oli J.K:n toinen vaimo, ensimmäinen kuoli tuberkuloosiin J.K: ollessa oli Kansallis-Osake-Pankin pääohtajana. Alli löytyi työpaikalta, missä hän toimi prokuristina. Lapsiinsa Paasikivellä oli etäinen suhde. Hän ei erikoisemmin arvostanut heitä. Kaksi lapsista, Annikki ja Juhani, kuolivat ennen isäänsä - Juhani äitinsä tavoin tuberkuloosiin ja Annikki syöpään.
Politiikkaan J.K. tuli varsinaisesti mukaan Suomen itsenäistyttyä, kun hän oli ajamassa Suomelle kuningasta mm. Svinhufvudin kanssa. Oli hän sitä ennenkin ollut mukana vanhasuomalaisten piirissä, joka ajoi myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Tämä linja hänellä säilyi, kun itänaapuri vaihtoi nimeä.
Paasikivi oli varsin kärkäs arvostelemaan muita Suomen johtohenkilöitä. Täysin puhtaita papereita ei saa kukaan. Jonkin verran hän arvosti Mannerheimiä,Tanneria ja Rytiä. Varsinainen inhokki hänelle oli talvisotaa edeltävä ulkoministeri Eljas Erkko.
Kirjan mukaan Paasikivi kehui vuolaasti Stalinia. En tiedä, pitääkö se paikkaansa, vai onko se Orasen mielipide entisenä taistolaisena.
Paasikiveä voi kyllä pitää varsinaisena politiikan työn sankarina. Tälläinen arvonimi itänaapurin ystävälle hyvinkin sopii. Neuvottelut osapuolen kanssa, jonka aseina olivat uhkailu ja valehtelu, eivät olleet leikintekoa.
Kirjaa voi suositella vanhemmalle väelle historian kertauskurssina, mutta erkoisesti niille meitä nuoremmille, joilla on hyvin hatarat tiedot maamme viime vuosisadan tapahtumista, eli vanhaa sanontaa lainatakseni "joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykypäivää".
ESKO
Raija Oranen |
Raija Oranen sai annoksen kyseenalaista kunniaa tammikuun puolivälissä Helsingin Sanomien julkaistua näyttävästi uutisen hänen saamistaan moitteista luvattomien lainausten käyttämisestä.
Opetus-
ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimivan tekijänoikeusneuvoston mukaan Oranen on lainannut vuonna 2014 julkaistuun romaaniinsa Aurora
kohtia suoraan toisesta teoksesta, sen proosatekstistä ja siihen
tehdyistä käännöksistä. Hänen olisi tullut pyytää
lainauksiin lupa ja mainita siteeratut teokset. HS:n juttua
seuranneessa keskustelussa mainittiin Orasen syyllistyneen vastaavanlaisiin
lainauksiin myös useissa aikaisemmissa kirjoissaan.
Oranen itse
kiisti jyrkästi ministeriölle antamassaan lausunnossa syyllistyneensä mihinkään
luvattomuuksiin ja kummasteli lausuntoa. Kommenttiosastolla hän alitti pahasti
riman: ”Pyydän anteeksi 78 julkaistua fiktiivistä teostani, kaikissa
niissä on käytetty lähteitä. Pyydän anteeksi omaani ja kirjallisuuden
olemassaoloa.”
Orasen kirjojen kustantajana toimivan Teos-kustantamon toimitusjohtaja Nina Paavolainen
otti moitteisiin asiallisemman linjan. Hän sanoi, että
tekijänoikeusneuvoston lausunto otetaan vakavasti, vaikkei kyse olekaan
tuomioistuimen päätöksestä. ”Tällainen on aina valitettavaa, ja käytäntöjä on
syytä tarkistaa, varsinkin kun on kyse kirjailijasta, joka edelleen kirjoittaa
historiallisista aiheista,” hän sanoi lausunnossaan.Lainaamisen kohteena oli kirjailija Katri Lehdon dokumenttiromaani Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä (1985).
Joka vuosi uusi romaani
Kainuussa Hyrynsalmella 1948 syntynyt Raija Oranen on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotanto käsittää romaanien lisäksi novelleja, satuja, lastenkirjoja, kuunnelmia, näytelmiä sekä musiikkidraamaa ja tv-käsikirjoituksia.
Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat televisiosta tutuksi tulleet sarjat Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika. Molemmat on julkaistu myös kirjoina. Kymmenen viime vuoden aikana eli 2006 lähtien häneltä on julkaistu joka vuosi uusi romaani. Viimeaikaisista tunnetuimpia ovat Nimeltään Kekkonen (2011), Kaiken takana Kekkonen (2013), kiistelty Aurora (2014) sekä ”Paasikivi-romaani” Hirmuinen mies (2015). Orasen oman tulkinnan mukaan hän kirjoittaa historiallisia fiktiivisiä romaaneita.
Koulutukseltaan Oranen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän asuu Helsingissä, mutta viettää aikaansa myös runsaasti Espanjan Aurinkorannikolla.
MATTI
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)