18. kesäkuuta 2015

Suomen lähihistoriaa


Valtataistelu 
JARMO KORHONEN
Tammi 2015, 624 sivua


   
Keskustan entisen puoluesihteerin kirjan alaotsikko "Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit" ei täysin vastaa kirjan sisältöä, vaikka sitäkin kirjassa käsitellään. Päähenkilö on kuitenkin Urho Kekkonen ja varsinkin hänen toimintansa ongelman nimeltä Ahti Karjalainen suhteen. Ongelman nimi, kuten kaikki lehtensä lukeneet hyvin tietävät, oli alkoholismi, vaikka tavalliselta kansalta siihen aikaan salattiinkin paljon asioita.
    Pyrkimys ja kiintymys valtaan ei jättänyt Ahtia rauhaan, vaan presidentin virka UKK:n jälkeen ajoi häntä sitkeästi eteenpäin. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin päästä "kalifiksi kalifin paikalle.", ja tässä taistelussa olivat apuna "tietäjät itäiseltä maalta. UKK ei tästä tietenkään tykännyt; Suomi ei olisi pärjännyt, jos hän itse ei ollut "puikoissa".
    Ehkä tämä oli yksi syy Ahdin alkoholismiin.1970-luvun puolivälin jälkeen alkoi maaliviiva lähestyä Urhoa kiihtyvää vauhtia, vaikka presidentin läheiset virkamiehet ja muut, jotka asiat tiesivät, parhaansa mukaan pyrkivät ne salaamaan. Herran pelko oli niin suuri, että lääkäritkin pyyhkivät lääkärinvalalla...! (Mitähän siinä valassa tallaisesta tapauksesta sanotaan?)

     Korhonen menee mielestäni liiallisuuksiin, kun hän palaa UKK:n ja AK:n erimielisyyksiin turhan useasti.
     Seuraava taistelu alkaa, kun eri piirit tajuavat, että UKK:n tarina on pian lopussa. Itäiset tietäjät ajavat sitkeästi Ahti-nimisellä ratsulla, samoin tekevät teollisuuden johtavat herrat - heidän mielestään hyviä kauppoja tehdään itään päin ainoastaan, jos Ahti on johdossa.

    Kestustapuolueen kenttäväkikin on menettänyt uskonsa Karjalaiseen ja valitsevat ehdokkaakseen Johannes Virolaisen. NL:n suurlätystöneuvos Viktor Vladimirov omasi hyvän nenän. Hän alkoi vastoin esimiestensä ohjeita luoda hyvissä ajoin suhteita Mauno Koivistoon, niinpä hän sai myöhemmin epävirallisen "arvonimen" Koiviston kotiryssä.
     Loppuosa kirjasta käsittelee sitten Koivistoa ja "surullisen hahmon ritaria" Paavo Väyrystä ja hänen taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Korhosen kirjan alaotsikossa käyttämä sana "murskata" on pahanlaista liioittelua, ainakin jos Koiviston toimia verrataan edeltäjäänsä, liekö syynä kirjan myynnin lisääminen vai kirjailijan puoluetausta.


     Kirjan luettuani aloin miettimään, mitä muistan ja ajattelen Kekkosesta nyt. Varsinaisesti mitään järisyttävää ei kirjassa minulle ollut; yksi pieni detalji sentään: Paljastui, että kyllä Urhollekin löytyi henkilö, joka laittoi hänet "aisoihin". Arvasitte oikein, sehän oli Anita Hallama. Parkinsonin taudista kärsivä suurlähettiläs Jaakko Hallama oli ollut Moskovassa jo usean vuoden. NL oli esittänyt, että Suomi vaihtaisi lähettiläänsä, koska Hallaman puheesta ei saanut mitään selvää. UKK esitti, että Hallamat siirtyisivät Kööpenhaminaan. Anitan kommentti oli, ettei se käy päinsä. Jos joku muu alainen olisi vastaavan tempun tehnyt ,hän olisi huomannut olevansa entinen virkamies.


     Kysymykseen siitä, mitä ajattelen Kekkosesta, vastaan että parasta olivat hänen hyvät henkilökohtaiset suhteensa Hrutsheviin ja Kosyginiin, huonoa taas se, ettei hän ajoissa luopunut vallasta, kun ei enää kyennyt hallitsemaan.

    Mielestäni todella musta piste hänen urallaan oli toimiminen (käytännössä) sotasyyllisten päätuomarina. Siinä oli tuomari rosvojen asialla, ja virkansa mukaisesti isänmaansa parhaaksi toimineet tuomittiin vankilaan.Tällä teolla Kekkonen varmisti presidentin (tulevan) virkansa.
    Valtioiden päämiehet joutuvat joskus virkansa puolesta puhumaan "mitä sylki suuhun tuo". Kekkoselle tälläinen koitti 5.3.1953, kun Paasikivi oli presidentti, mutta kieltäytyi kunniasta ja delegoi tehtävän päämisterille. Kysymyksessä oli kaikkien kansojen ja lasten ystävä isä aurinkoinen ym. jne. Iosif Vissarionivits Stalin oli ns. potkaissut tyhjää niin kuin toimenpidettä kansan keskuudessa kutsutaan. Puheen voi vieläkin lukea netistä - pitää nauttia ensin pahoinvointilääkkeitä.

     ESKO

3. kesäkuuta 2015

Rankka, kauhea, paha, pelottava... LUETTAVA!


KÄTILÖ
Katja Kettu
WSOY, 2011, 348 sivua
Runeberg-palkinnon saaja 2012


    Harvoin minulle käy niin, että kun kirjasta on jäljellä enää viimeiset 30 sivua, etten lukisi loppuun, vaikka kello näyttäisi jo hyvän matkaa huomista. Tämän romaanin kohdalla kävi niin, etten kerta kaikkiaan uskaltanut. En saattanut kohdata sitä, minkä mahdollisesti loppu näyttää. Kirjalle tyypillisesti se saattoi mennä miten tahansa. Tarina on pitkin matkaansa hämmästyttävä. Sillä tavalla, että lukijana yllätyin monta kertaa, koska en voinut kuvitella asioiden menevän niin kuin ne menevät.
    Loppu oli luettava vasta aamulla valossa ja valmiimpana vastaanottamaan ja jakamaan rakkaaksi käyneiden päähenkilöiden kanssa tulevat tapahtumat. Hyvät tai pahat.

    Tarina kulkee Lapin sodan myötä kesästä 1944 tammikuuhun 1945. Vaikka sen kulun tietää, jos siitä jotakin tietää, niin henkilöiden tarinain kulkua ei osaa ennakoida tai ne veikkaa aika väärin.

    Kirjan kieli on paikoitellen vaikeaakin, mutta runsasta ja kiehtovaa. Ihailen kovasti taitoa ikään kuin keksiä uusia sanoja. Ainakin minulle uusia. Tosin ehkä näissä esimerkeissä murteellisia sanoja, kuten hyreksiä tai sureksia, tai sitten kyynelten kuivaaminen kuivaksi sen sijaan, että vain ”marraskuunmäräksi, niin että on pakko itkeä lisää”. Tässä viimeksi mainitussa on mallia siitä mahtavasta tavasta kuvata vaikkapa itkemistä ja kyyneliä. Tämän tapaisia kielikuvia ja asioiden tai tapahtumien kuvauksia teksti on pullollaan.

    Tarina tulee korvieni kuultavaksi ja mieleni maisteltavaksi monessa kerroksessa. Tosi syvällä tunnetasolla ahdistavuuteen asti minulla kulki sodan julmuus ja mielettömyys. Se kun koskettaa ihmisiä tänä päivänäkin. On niin totta.
    Toisella vahvalla tunnetasolla suorastaan ravisteli romaanin keskiössä kulkeva rakkaustarina. Näin hienoa rakkauden ja tunteiden kuvausta en ole ennen lukenut. Tuli minua lähelle. Konstailematon pohjoisen ihmisen mieli ja rakastaminen. Sodan ja kaiken muun ankaruuden keskellä rakkaus raivaa oman tilansa. Elää ja muovautuu. Kuvaus on minusta karun kaunis ja uskottava.
    Lukiessa taas kerran jään ihmettelemään, miten elämästä on voitu selvitä sodan keskellä. Tämä romaani täydentää aiempaa Lapin sodasta lukemaani: Irja Wendisch; Tohtori Conzelmanin muistelmat.

    Kätilössä on viittauksia useisiin tuttuihin lapsuuden kotikaupunkini paikkoihin. Luinkin kirjan siellä, Rovaniemellä. Henkilöiden murre on tuttua samoin kuin pohjoisen kulttuuri ja ihmisten välisten suhteitten suoruus. En mainitse tässä päähenkilöä edes nimeltä, koska toivon, että moni lukija saa tutustua häneen henkilökohtaisesti.
    Lukukokemukseni oli hämmentävä ja häkellyttävä. Kirjan rakenne ei ole helppo. Teksti ei ole helppoa. Olin jo vähällä luovuttaakin. Onneksi jatkoin. Tarina oli minua rakentava ja lisäsi ihmisen, elämän ja maailman ymmärtämistä. Ehkä rakkaudenkin.

    Kirjan lopussa on mielestäni hyvä ja selventävä faktaosa Lapin sodan vaiheista.
Menen vielä tutustumaan, Rovaniemellä kun olen, Arktikumin erikoisnäyttelyyn ”Wir Waren Freunde - Olimme ystäviä”, saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia 1940-1944  sekä  kirjastoon koottuun näyttelyyn saksalaista ja suomalaista kirjallisuutta sota-ajan Lapista, ”Der Veg nach Lappland”.
    Upeasti sattuvatkin nämä näyttelyt juuri nyt tähän lukukokemukseni yhteyteen. Samalla vinkkinä Rovaniemellä päin matkaaville. Tiedekeskus Arktikumin näyttely on avoinna 10.1.2016  ja kirjaston 27.7.2015 saakka.

    SINIKKA


LISÄÄ KÄTILÖSTÄ:

Katja Ketun Kätilöä on käsitelty blogissa myös aiemmin. Tässä linkkejä kirjoituksiin aikajärjestyksessä:
Kätilö (24.1.2012 Matin kommentti)
Kätilö (26.2.2012 Mirjan kirjoitus)
Kätilö ja Katja Kettu (28.2.2012 /heljä + kommentteja) 
Vielä vähän Kätilöstä (9.3.2012 Tarmo)