29. syyskuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat


SOFI OKSANEN
Like 2012, 361 sivua

Kirja on kertomus Viron vaiheista alkaen vuodesta 1940 vuoteen 1966, ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan joukkojen alaisuudessa hieman yli kaksi vuotta, jonka jälkeen N-liitto otti vallan ja piti sitä hallussaan vuoteen 1991 saakka. Neuvostoliittohan meni Viroon oman selityksensä mukaan virolaisten sitä kovasti anellessa. Tämä käsitys tuntuu olevan Venäjällä vieläkin vallalla, löytyyhän niitä uskovia täältä Suomestakin.

Kirjan päähenkilö Edgar Parts (saksalaisten aikaan sukunimi oli Furst) on varsinainen takinkäännön mestari, pulpahtaa aina pinnalle, vaikka valta vaihtuu. En muista näin ikäväntuntuista kirjan päähenkilöä missään kirjassa ennen tavanneeni.
Edgar joutuu kyllä saksalaisten vallan jälkeen joksikin aikaa Siperiaan korkeakouluun, mutta palaa entistä nöyrempänä ja oppineempana takaisin "konttorin" (KGP) palvelukseen. Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, siksi en paljasta juonta enempää - jospa joku haluaa sen lukea.

Hyvän kirjan luettuaan jää aina miettimään sen sanomaa. Jälleen kerran paljastan pääni ja kumarran syvään edellisen sukupolven kunniaksi, kun he tappelivat ratkaisemattoman 1937-1944 maaottelussa Neuvostoliittoa vastaan. En halua edes kuvitella, mikä olisi tilanne, jos ko. ottelu olisi päättynyt toisin. Tämän kirjan luettuaan tyhmempikin sen varmaan tajuaa.

Kävin myös katsomassa Oksasen Puhdistus-kirjasta tehdyn elokuvan. Naisiin kohdistuva väkivalta tulee siinä silmille vielä rajummin kuin kirjassa. En suosittele herkkätunteisille kaunosieluille. Se on raju, karmea, hirveä, jne. Se on koruton kertomus siitä, miten diktatuurissa eletään.
Elokuvan ohjaus (Juhan poika Antti Jokinen) on mielestäni ihan hyvä, samoin pääosan esittäjät.

ESKO

13. syyskuuta 2012

Norwegian Wood


HARUKI MURAKAMI
Tammi 2012, Keltainen kirjasto, 426 siv.

Beatlesin laulusta nimensä saanut kirja on yhtä surumielinen kuin laulukin. Kirjan motoksi sopisi hyvin päähenkilön Toru Watanaben ajatus "ei kuolema ole elämän vastakohta, vaan osa sitä". Kirjan tapahtumat sijouttuvat vuoteen 1969, niitä Toru muistelee kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Paikka on Tokio ja sen opiskelijamaailma.

Tarina alkaa, kun Toru ja pelaa kaverinsa Kizukin kanssa biljardia, ja seuraavana päivänä hän kuulee Kizukin tehneen itsemurhan. Hän alkaa sittemmin seurustella Kizukin tyttöystävän Naokon kanssa, kunnes tämä jonkun ajan kuluttua katoaa hänen näköpiiristään.

Toru alkaa viettää paljon aikaa opiskelukaverinsa älykkään ja itsetietoisen Nagasawan seurassa tyttöjä jahtaillen ja ryypäten. Nagasawalla on tähtäimessä diplomaattiura. Hän opettaa Torulle, että "itsesääliin ei saa vaipua, vain taliaivot tekevät niin". Nagasawa kohtelee tyttöystäväänsä Hatsumia kaltoin. Toru kehottaakin tyttöä jättämään Nagasawan, mitä tyttö ei kuitenkaan tee.

Jonkun ajan kuluttua Toru saa Naokolta kirjeen, jossa hän ilmoittaa olevansa mielenterveyspotilaiden hoitokodissa maaseudulla Kioton läheisyydessä. Naoko pyytää Torua vierailemaan luonaan, ja tämä lähtee pariksi päiväksi hoitolaan tapaamaan Naokoa ja tämän huonekaveria Reikoa, joka lähes kaksikymmentä vuotta vanhempana on Naokon äitihahmo, lohduttaja sekä opastaja.
Torulla on Tokiossa uusi tyttökaveri, opiskelukaveri, Naokon lähes täydellinen vastakohta, räväkkä ja huumorintajuinen Midori.

Tarinan lopussa, kun Toru on jälleen vierailulla hoitokodissa Naokon ja Reikon luona, Naoko yhtenä yönä katoaa. Hänet löydetään seuraavana päivänä hirttäytyneenä. Reiko muutti Pohjois-Japaniin oleskeltuaan parantolassa seitsemän vuotta (vrt. Taikavuoren Hans).

Joku arvostelija on luonnehtinut teosta yltiöromanttiseksi!
Japanissa kirja sai hurjan suosion, sitä on myyty siellä yli 10 miljoonaa kappaletta. Sillä on myös maailmanlaajuinen nuorison kulttiromaanin maine ja siitä on myös tehty elokuva. Minun mielestäni Kirja sopii vanhempienkin luettavaksi, ellei pahastu runsaita seksikuvauksia.
Itse kyllä ilmoittaudun neljä Murakamin kirjaa luettuani hänen fanikerhoonsa!

ESKO

5. syyskuuta 2012

Kirjasta kirjaan, tyylistä toiseen


Kirjoitin tuolla, että kesä jatkuu, lukeminen ei. Näköjään valehtelin.
Nyt niitä Seppo Jokisen Koskisia nimittäin on takanani jo 13, suurin osa heinä-elokuulta. Yksi on luettavana ja kaksi on äänikirjana varattuina kirjastosta. Kun tapanani on lukea hyviä tekijöitä nippu kerrallaan, teen sen myös näiden kohdalla. Niitähän on vain 17, ellei ihan äskettäin ole ilmestynyt lisää. En ole uskaltanut katsoa.
Näistä Jokisista vielä sen verran, että niistä sain ensi kosketuksen äänikirjoihin. Kuunteleminen on hivenen hitaampaa kuin itse lukeminen, mutta toisaalta se on ihan mukavaa, kunhan vain olla rötköttää tai puuhastelee jotakin pientä. Eikä vaimon tarvitse lukea samaa kirjaa erikseen.
Ai niin, tämänhän kerroin jo tuolla aikaisemmin.

En ole missään määrin himolukija. Sen tähden en oikein tiedä, miten pitäisi lukea, siis mitä milloinkin ja kenen suosittelemia kulloinkin. Meitä kun on moneksi ja tarjontaa sen mukaisesti.
Niin on myös lukutyylejä ja valintakriteerejä. Joku hamuaa itselleen kaikki mahdolliset uutuudet, joku käy läpi alennuskirjat, toinen kirjaston palautushyllyt, ota tästä-pinot, yksi lukee suositusten perusteella ja joku sulkee korvansa esittelyiltä ja valitsee itse mieleisensä. Pettymyksiltäkään ei voi kukaan välttyä. Kaveripiiriini kuuluu henkilö, joka tunnustaa olevansa parhaimmillaan mahdollisimman paksujen kirjojen parissa, toinen viihtyy dekkareissa, joiden ratkaisua on mahdoton päätellä ennen viimeistä sivua. Eräs harrastaa vain äänikirjoja, eikä usko naisiin kirjailijoina (mihin minä sanon: päinvastoin).
Itse pidän puolitotuuksista, siis faktan ja fiktion sekoituksista. Tai voivat ne oikeastaan olla kokonaankin keksittyä tarinaa, kunhan vaikuttavat ainakin osittain oikeista tapahtumista siepatuilta. Tällaisten kirjoittajia on paljon, mutta mainitsen tässä vain Pirjo Tuomisen. Historiikit ja elämänkerrat jätän kauppaan ja kirjastoon.
Älkääkä päättäjät koskeko kirjastojen määrärahoihin. Tai jos koskette, lisätkää niitä.

Lukupiiri kokoontui maanantaina. Siellä putkahti jälleen esiin, että moni ei malta hylätä kirjailijaa yhden lukemansa jälkeen, jos kirjassa riittää mielenkiintoa, jos se puraisee. Itse kuulun nimenomaan tähän joukkoon, ja kirjailijoita on jälleen pitkä rivi. Heitän tässä näkyville jo edellä mainitun Pirjo Tuomisen, mutta lisään perään, tai oikeastaan ajallisesti ennen häntä, Mika Waltarin, John Irvingin, Torgny Lindgrenin, Tamara McKinleyn, Jaan Krossin… ja tietysti pöydän kulmalta nyt nopeassa tahdissa pienenevän kirjakasan eli vuosi per kirja dekkareita puskevan tamperelaisen rikoskirjailijan Seppo Jokisen.
Voi, voi. Noita hyviä kirjoittajia on vaikka kuinka paljon. Jokaiseen makuun löytyy laatua ja tavaraa.

MATTI

4. syyskuuta 2012

Taikavuori


THOMAS MANN
WSOY 1957, 726 sivua

Heinäkuun lopulla, kun ei viitsinyt mennä kirjastoon eikä kirjakauppaan, kaivelin hyllystä noin 30 vuotta sitten edellisen kerran lukemani Taikavuoren ja aloin uusintaluvun.
Mannin "raamattu" kertoo nuoren, juuri valmistuneen laivanrakennusinsinöörin Hans Castorpin elämästä seitsemän vuoden ajalta. Hans on jäänyt jo lapsena orvoksi ja hänen huoltajanaan on toiminut hänen enonsa.

Hans lähtee valmistumisensa jälkeen Davosiin Berghofin tuberkuloosiparantolaan tapaamaan serkkuaan, joka on siellä hoidossa. Vierailun on tarkoitus kestää kolme viikkoa, mutta se venyy seitsemän vuoden pituiseksi, koska parantolan ylilääkäri havaitsee vierailijassakin taudin oireita. Hans tottuu parantolan ilmapiiriin niin hyvin, ettei haluakaan sieltä pois. Lisäksi hänellä on vanhempiensa perintöä sen verran, että pärjää taloudellisestikin.

Kirjailija sanoo teoksensa alussa "tulemme kertomaan tarinan hyvin perusteellisesti", ja sen hän tosiaan tekee. Kirja ei ole nopeasti luettava. Luin sitä noin 10 sivun pätkissä, niiden jälkeen täytyi ajatella luettua ja pitää tauko. Siitä huolimatta tarina veti puoleensa, eikä sitä voinut kesken jättää. Yhtenä syynä lienee Mannin kertojan taidot, suomentajallakin (Kai Kaila) lienee osuutensa.
Kirjassa seurataan parantolan joidenkin asukkaiden elämää tarkastikin, myös kuolema on tuttu vierailija, koska sairaalasta on kyse. En muista koskaan lukeneeni kauniimpaa kuoleman kuvausta kuin kirjassa kerrottu Hansin serkun Joachim Ziemssenin kuolema.

Kirjassa on joitakin värikkäitä henkilöitä, kuten italialainen kirjailija-toimittaja Settembrini, josta tulee Hansin isähahmo ja opettaja, romanialaissyntyinen professori Naphta, jesuiitta ja kommunisti samassa persoonassa. Parantolan ylilääkäri Behrens ja apulaislääkäri Krokovski ovat myös herkullisesti kuvattuja.
Pitäähän kirjassa rakkauttakin olla, Hans rakastuu toivottomasti venäläiseen rouva Chauchatiin, mutta rakkaus on yksipuolista, ja rouva pitää Hansia pilkkanaan.

Mann ei saksalaiseen tapaan ole mikään humoristi, mutta ironian hän kyllä taitaa hyvin.
Kirjan lopussa Eurooppa tulee hulluksi, parantolassa ilmenee samoja oireita, ennen rauhalliset potilaat alkavat tapella keskenään. Alkaa ensimmäinen maailmansota ja sinne myös Hans Castorp joutuu, ja kirjailija toteaa, että sankarimme selviytymisen mahdollisuudet ovat olemattomat.
Lukemisen jälkeen tuli tunne, että tuli luettua painavaa tekstiä - sekä kirjan painon että sisällön suhteen!

    ESKO