7. joulukuuta 2012

Nenäpäivä

MIKKO RIMMINEN
Teos 2010, 339 sivua

Kahdenkymmenen sivun jälkeen aloin kysellä itseltäni… Finlandia-palkinto 2010? Kuka silloin valitsikaan voittajan? Minna Joenniemi. Ai hän? Kuka Minna Joenniemi? Toimittaja ja juontaja? Ahaa? Sen jälkeen en enää kysellyt, vaan totesin ykskantaan: Vai niin.


Mieleen nousi vääjäämättä kirjasta blogiini (27.11.2011) kirjoittaneen Sadun laittamaton toteamus:
”… se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön Irman tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.”

Läheskään kaikki eivät ole samaa mieltä, eivät Sadun mutta eivät myöskään Minna Joenniemen kanssa. Itse kiikun suunnilleen puolivälissä. Ehkä olisin jättänyt kesken, ellei kirja olisi ollut seuraavassa lukupiirissä aiheena. Günter Grassin Rottarouvan jätin, vaikka olikin nobelistin kirjoittama. Hän ei kuitenkaan saanut palkintoa kirjasta vaan elämäntyöstään. Eikä Rimminen Nobelia.

Nenäpäivä on taas yksi niistä, joiden kanssa olen auttamatta myöhässä – kolmisen vuotta. Se on samalla yksi niistä, jotka jakavat mielipiteet melko suorasanaisesti pidän/en pidä -kategorioihin. Ja yksi niistä, jotka ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Eikä mitä tahansa keskustelua, vaan mielenkiintoista, niin mielenkiintoista, että sekin on antanut aiheen omaan tarkasteluunsa.
Penjami, kirjablogisti itsekin, on nimittäin selaillut muiden blogistien arvioita ja koonnut niistä katsauksen, lukijoiden paljastuksen – niinkö, joka tapauksessa yhteenvedon, oman arvionsa, kirjasta kirjoitetuista. Sanon vielä kerran: mielenkiintoista, kannattaa katsoa: Kirjablogien Nenäpäivä.
Jo bloginsa otsikossa hän toteaa, että kirja paljastaa lukijansa.
Jotenkin tuli kirjoituksen kommentteja lukiessa mieleen sellainenkin ajatus, ettei tämä Nenäpäivän riipiminen lopu ikinä. Ainakin kirja on herättänyt.

Kun Penjami siteeraa muiden kirjoituksia, minä puolestani siteeraan häntä. Vaikka en varsinaisesta olekaan Nenäpäivän (kirjan) fanittaja, tässä asiassa on helppo olla samaa mieltä:
“Tänä vuonna (2010) ei Finlandia-voittajan valinnassa mielestäni ollut epäselvyyttä. Jo pelkästään valitsijaa ajatellen (olen seurannut Runoraatia silloin tällöin) Rimminen vaikutti varmalta voittajalta. Mutta Nenäpäivän ansiotkin ovat kiistattomat.”

Hauskaa vaiko säälittävää?

Nenäpäivää voi pitää puhutteleva kirjana, jopa hauskanakin elämän suolasta ja pienistä iloista kertovana, mutta vain riippuen siitä, miltä kannalta katsoo.
Kun päähenkilö on ”poloinen”, Irma-poloinen, vähän sellainen ressukka, ovatko hänen koheltamisensa, puhua mökeltämisensä, omituisilta tuntuvat valintansa hauskoja?  Vai säälittäviä? Kirjallisesti luotuna henkilökuvana ymmärrettävää, mutta säälittävää.
Kirjan hyvyys riippuu siitä, kumman tunteen se lukijassa herättää, miltä kannalta sitä katsoo. Minä ilmoittaudun enemmän jälkimmäisen kannattajaksi.
Toinen puoli, enemmänkin, meistä lukijoista on sitä mieltä, sellaisiahan me olemme, poloisia, näinhän suuri osa meistä toimii ja käyttäytyy. Ihanko totta? Ei taitaisi yhteiskuntamme kovin vakailla jaloilla seistä, jos näin olisi. Vaan tiedä häntä, seisooko se nytkään.
Mutta ei tässä vieläkään kaikki. Meidän pienessä 12 hengen Myllytien lukupiirissämme Nenäpäivä jakoi mielipiteet kutakuinkin tasan kahtia. Toinen puoli piti päähenkilö Irmaa poloisena, eikä hänen tempauksiaan lainkaan hauskoina. Yksi jopa veti viivan koko kirjan yli: Nelonen!
Toinen puoli ymmärsi kirjaa ja ymmärsi Irmaa, yksinäistä viisikymppistä, joka etsii sisältöä elämäänsä.

   MATTI

27. marraskuuta 2012

Tuliaiset Moskovasta


MATTI RÖNKÄ
Gummerruksen äänikirja, 2009. 6 CD-levyä, noin 6 t 10 min.
Kirja 236 sivua.

Taas yksi, mikä olisi pitänyt selvitellä jo vuosia sitten: Matti Rönkä. Netin kautta mieheen tutustuessani vakuutuin siitä entistä enemmän. Eipä tule mieleen, siis ei ole vajavaisissa tiedoissani, toista yhtä palkittua suomalaista rikoskirjailijaa. Ehkä kuitenkin Mika Waltari. En viitsi niitä edes luetella Röngän palkintoja ja ansioita. Romaaneja näyttää ilmestyneen seitsemän.

Koska toiseksi viimeinen, toistaiseksi, eli Tuliaiset Moskovasta on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani kirja, siis kuuntelemani, olin kaiken aikaa vähän huuli pyöreänä. Koska en tiennyt, mikä mies on Viktor Kärppä, en osannut häntä mihinkään ja miksikään sijoittaa. En poliisiksi, en rikolliseksi, enkä tavalliseksi kansalaiseksi, en Suomen, Neuvostoliiton enkä Venäjän. Se teki tapahtumien seuraamisen hivenen hankalaksi.

Ehkä tähän sopii levykansion takakannessa oleva luonnehdinta ”Paras agentti on sellainen, joka ei itse tiedä suorittavansa tehtävää.”
Kenties minullekin siis oli parasta, etten tiennyt, mitä luin, kenestä luin ja mihin lukijana asettuisin – siis kuulijana. Olinko siis parhaassa asemassa?

Tapahtumat kirjassa kuitenkin vyöryivät eteenpäin, tai eivät oikeastaan vyöryneet, vaan kulkivat. Itse olin asettunut kuin katsomoon, odottamaan ja seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka astuu näyttämölle.
Kun ei odottanut mitään, kaikki oli uutta, oikeastaan aika jännittävää. Viktor Kärppä tapasi ihmisen ja pian toisen. Osa oli selkeästi rikollisia, osa agentteja tai etsiviä, yksi oli rakastettu ja toinen lastensa äiti. Kaikkien heidän kanssaan Viktor hallitsi tapahtumia suvereenisti.
Vaikka hän tuli eteeni juonen edetessä vähän kuin siitä kuuluisasta puskasta, tai ehkä juuri siksi, pidin kuulemastani, kirjasta. Aion lukea lisää Rönkää.

Ettei kaikkea pelkästään silitellä, täytyy ihmetelläkin jotakin, ei negatiiviseen arvosteluun asti, vaan ainoastaan todeten. Viktor Kärpälle oli pöytä katettuna liian valmiiksi. Vaikka aika ja tapahtunut romaanissa riensivät, kaikki oli aina valmista lentolippuja, autoja, asuntoja ja ajatuksia myöten – niin omien kuin vieraiden. Liian valmista kuin ennustajalla, aavistajalla tai ajatustenlukijalla.

Harmittaa, etten aikaisemmin törmännyt Matti Rönkään ja Viktor Kärppään. Jälkimmäinen ilmoittautui kirjan jo kuunneltuani inkeriläiseksi paluumuuttajaksi, jonka taival dekkarimaailmassa on kerrassaan tavanomaisesta poikkeava.

MATTI

19. marraskuuta 2012

Talvipäiväkirja

   PAUL AUSTER

   Tammi 2012, Keltainen kirjasto235 sivua.

   Auster on palannut omalle tasolleen heikon (minun mielestäni) Sunset Parkin jälkeen.
   Teos on kertomus kirjailijan elämästä lapsuudesta nykyiseen 64 v. ikään, osittain päiväkirjan muotoisena. Auster kertoo rehellisesti, mitään salaamatta, tapahtumista lapsuudessa, mm. 5-vuotiaana sattuneesta naaman repeytymistä, josta jäi ikuiset merkit,  samoin nuoruuden kohelluksista ja seksuaalisesta heräämisestä.

   Huono isäsuhde on vaivannut häntä loppuelämänsä ajan. Vanhempien avioliitto hajosi ja isä eli loppuelämänsä yksin. Äiti meni uusiin naimisiin. Äiti oli Austerille hyvin tärkeä ja läheinen ihminen. Hän kertoo saaneensa erittäin rajun paniikkikohtauksen saatuaan tiedon äidin kuolemasta.

   Austerinkin ensimmäinen, nuorena solmittu avioliitto hajosi. Kirjailijanuran ensimmäiset vuodet olivat rahavaikeuksin sävyttämät. Hän asui neljä vuotta Ranskassa, oli vuoden töissä säiliöaluksella ja kirjoitteli runoja ja pieniä juttuja lehtiin ja sai näin taskurahoja.

   Esikoisteos Yksinäisyyden äärellä ilmestyi 1981. Auster on kirjoittanut myös elokuvakäsikirjoituksia mm. hienoon Smoke-elokuvaan, jonka tapahtumat sijoittuvat hänen  kotikulmilleen New Yorkin Booklyniin. Sen lisäksi hän on ohjannut pari elokuvaa. 
   Ensimmäinen avioliitto epäonnistui, mutta toinen on kirjailijan mukaan täysosuma. Hän on ollut naimisissa Siri Hustvedin, myöskin maailmalla tunnetun ja tunnustetun kirjailijan kanssa kolmekymmentä vuotta.
   Jotakin moitittavaa täytynee löytää. Kaikkia kahtakymmentä asuinpaikkaa ei mielestäni olisi tarvinnut niin yksityiskohtaisesti esitellä, mutta plussan puolelle tämä teos menee reilusti.

   Kirja päättyy hieman melankolisesti ja monimerkityksellisesti:
   "Ovi on sulkeutunut. Toinen ovi on avautunut. Olet siirtynyt elämäsi talveen."

   ESKO

12. marraskuuta 2012

Puolue - Kiinan hallitsijoiden salainen maailma

 RICHARD McGREGOR
 Otava, 345 sivua
 
   Kuten nimikin kertoo kirja on kertomus siitä, kuinka Kiinaa hallitaan ja hallitsijasta eli kommunistisesta puolueesta.

   Kirjoittaja on 9 vuotta Kiinassa asunut englantilainen lehtimies, toiminut siellä Financial Timesin ja BBC:n edustajana.

   Kirja käsittelee pääasiassa Maon jälkeistä aikaa. Maon ajalta on mukana kertomus kiinalaisen toimittajan Yang Jinsengin kirjasta, jossa hän käsittelee Maon "neronleimausta" eli ns. suurta harppausta vv.1957-1959.  Sen tarkoituksena oli tehdä Kiinasta maailman teollisuusmahti. Maanviljelijät komennettiin rakentamaan pihoilleen pienoismasuuneja, joissa sulatettiin kaikki mahdolliset metalliesineet, jotka käsiin saatiin.


   Jinsengin tutkimusten mukaan kolmen vuoden aikana, jonka harppaus kesti, nälkään kuoli 35-40 miljoonaa kiinalaista. Toista Maon aikaista terrorin kautta eli ns, kulttuurivallankumousta ei kirjassa käsitellä kuin sivuhuomautuksella.

   Maon jälkeen valtaan noussut Deng Ziaoping alkoi pikkuhiljaa kääntää kurssia sallimalla pienimuotoisen yksityisyritteliäisyyden.

   Dengin jälkeen vauhti on kiihtynyt hurjasti talouden alalla, kun Kiinassa on niputettu yhteen kommunismi ja kapitalismi puolueen rautaisen kurin alla. Kansainväliset suuryritykset tappelevat pääsystä Kiinan markkinoille, valtion kassaholvit pullistelevat rahasta ja länsimaat ovat hiljaa Kiinan ihmisoikeuksista, kun toivovat maan ostavan heidän velkakirjojaan.

   Sisäinen sensuuri on tiukkaa. Sen verran on lievennystä tapahtunut, että esim. harppauksesta kirjan kirjoittanut Jinseng ei joutunut vankilaan, mutta minkäänlaiset maininnat kirjasta tai kirjailijasta on Kiinassa jyrkästi kielletty. Kirja julkaistiin Hongkongissa ennen sen Kiinaan liittämistä.

   Korruptio on vitsaus Kiinassa. Arviolta n.190.000 virkamiestä syyllistyy siihen vuosittain, heistä noin 6% saa syytteen ja 3% tuomitaan.
   Kirjoittajan mukaan kiinalaiset saavat elää suht'rauhassa, jos noudattavat puolueen tiukkoja ja yksityiskohtaisia ohjeita - kiellettyjä asioita on paljon. Myös yrityksiä koskevat samat säännöt eli ne eivät taatusti sijoittele voittojaan veroparatiiseihin!


   ESKO

23. lokakuuta 2012

Raja

RIIKKA PULKKINEN
Gummerrus, 2006, 400 sivua

Rakkautta ja dramatiikkaa, mutta on siinä paljon muutakin. Jos et syystä tai toisesta halua lukea koko kirjaa, lue ainakin sivulta 40 puolenkymmentä eteenpäin. Saat hauskan ja hyvin kerrotun selostuksen suomalaisen kuntabyrokratian toiminnasta – juuri siitä, mistä lehtien yleisönosastot tämän tästä täyttyvät.

 Riikka Pulkkisen Raja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten. Harva esikoisteos on saanut osakseen yhä suurta huomiota kuin se. Heti tuoreeltaan se nousi otsikoihin sanomalehtien kulttuurisivuilla ja vuosien mittaan lukuisat kirjallisuusblogistit ovat käyneet tekstiä läpi – pääosin kehuskellen.

Ei silti, miksei Pulkkisen 26-vuotiaana kirjoittamassa kirjassa kehumisen aihetta olekin, mutta ei sentään niin paljon, että eri mieltä olevien täytyy pyytää anteeksi näkemystään.
Kirjan sisällöstä on kirjoitettu metrikaupalla, siitä on etsitty sanomaa, kehuttu suorasanaiseksi, kypsäksi, sujuvasti kerrotuksi, jne. En muista, onko kukaan luonnehtinut sitä pornohtavaksi, vaikka ihmisen suvunjakamis- ja nautintaelimistä onkin paikka paikoin käytetty niiden kansanomaisia nimityksiä, samoin niillä suoritetuista toiminnoista on kerrottu vähän turhankin suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti ja runsaasti.
Jossakin välissä mietin sitäkin, onko kirjassa yhtään ihmissuhteissaan ei-dramaattista henkilöä. Saattaa niitä muutama vilahdella – taustajoukoissa.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo rajasta, useammastakin. Se kertoo henkilöiden itse itselleen asettamista rajoista, mutta antaa vihjeitä ja tarjoaa myös lukijoille mahdollisuuden vetää raja kirjan tapahtumien ja omien näkemystensä välille. Tällaisen tarjontaan harva kirjailija on yhtä voimaperäisesti pystynyt.
Kuten sanoin, kirjan tapahtumat on selostettu moneen kertaan eri blogeissa, joten en ala niitä tässä toistamaan, en senkään takia, että kirja sijoittuu ajallisesti melko kauas taaksepäin. Kertaan kuitenkin lyhyesti henkilöroolit.

Anja Aropalo on 53-vuotias kirjallisuuden professori, jonka arkkitehtimies parin vuosikymmenen avioliiton jälkeen dementoituu ja joutuu lopulta hoitolaitokseen. Anja lupaa miehelleen, ettei milloinkaan syötä tätä lusikalla kuin pientä lasta jättäen naamalle ruuan roiskeita, vaan auttaa tämän rajan yli.
Johannes on nelikymppinen taiteen tutkija, jonka äiti on hoidettavana samassa laitoksessa kuin Anjan mies. Johannes ja Anja tutustuvat ikään kuin vaivihkaa ja päätyvät lyhyeen rakkaussuhteeseen.
Marita, lääkäri, on Anjan sisko ja Marin äiti. Marin isä on lentokapteenina paljon poissa kotoa.
Mari on kuudentoista ja kirjan toinen päähenkilö. Itsetuhoisena nuorena hän on päättää siirtää itsensä lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan yli hyvällä tai pahalla.
Julian Kanerva on 29-vuotias Marin opettaja. Hänellä on vaimonsa Jannikan kanssa kaksi lasta, Anni ja vauva. Keskustelut kirjallisuudesta herättävät Julianissa palavan himon Maria kohtaan. Tämän käydessä omaa rajua taisteluaan tunteidensa, mielialojensa ja tuntemustensa kanssa keskustelut johtavat kiihkeään kiellettyyn suhteeseen kolmekymppisen opettajan ja tämän alaikäisen oppilaan kesken.
Anni on Julianin 6-vuotias tytär, joka seuraa sivusta ja yrittää ymmärtää aikuisten asioita, mm. isänsä ja hänen seurassaan viihtyvän kauniin tytön kanssakäymistä.
Sanna on Annin ja Tinka Marin kaveri.

Riikka Pulkkisen seuraava kirja, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Totta ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2010 ja Vieras tämä vuonna.

Liitän tähän loppuun pari linkkiä, joista löytyy lisää tarinaa ja arvosteluja Rajasta: Aili-Mummon arkea, Lumiomena.

MATTI

17. lokakuuta 2012

Hervantalainen


SEPPO JOKINEN
Crime Time 2012, 332 sivua

Hervantalainen on tamperelaiskirjailija Seppo Jokiselta viimeksi ilmestynyt kirja, dekkari edellisten lailla. Ja seuraava on jo työn alla. Kirjailija lupailee sen ilmestyvän huhtikuussa.
”Uusi kirja, samaa koskissarjaa, on työn alla ja etenee hyvää vauhtia”, hän kirjoitti blogimme lukijoille.
”Varmaankin se siellä huhtikuun paikkeilla taas ilmestyy ja kohta sen jälkeen myös äänikirjana Ola Tuomisen lukemana. Ola tekee myös vanhempia kirjojani, niitä joita ei ole vielä levylle luettu. Koskinen ja kreikkalainen kolmio ilmestyy jouluun mennessä mp3:na.”

Ensimmäinen dekkari Jokiselta ilmestyi vuonna 2006 ja sen jälkeen komisario Sakari Koskinen on ratkaissut väkivaltarikoksia Tampereella joka vuosi. Hervantalainen on siis jo 17:s perättäisinä vuosina Jokiselta ilmestynyt kirja: 16 romaania, välissä yksi novellikokoelma..

Hervantalainen on tyypillistä ja taattua Jokista. Tarina etenee kolmijakoisesti. Komisario Koskisen johtaa tuttuun tyyliinsä Tampereen poliisin väkivaltajaoksen toimintaa ja sivujuonteina piipahdetaan komisarion henkilösuhteissa sekä päärikollisen ajatuskulussa ja motiiveissa.
Henkilöitä näissä dekkareissa on ensimmäisestä viimeiseen “sopiva määrä”. Heissä ei sekoa, nimet ja roolit ovat selkeät (nimittelyäkin harrastetaan), eikä selaamista tarvitse harrastaa. Suuri ansio tähän helppolukuisuuteen on tapahtumien kronologisella etenemisellä. Vain aniharvoin, ja silloinkin lyhyesti ja sujuvasti, kirjan henkilöt elävät menneessä tai muistelevat.

Hervantalaisessa sorkkarautamies on valloillaan. Jokiselle tyypilliseen tapaan väkivallantekijä puolustaa oman moraalinsa, etiikkansa ja toimintatapojensa puitteissa kärsimään joutuneita, nyt ikääntyneitä äitejä ja isiä. Tekojen niputtamiseksi nimenomaan itseensä hän jättää rikospaikalle sorkkaraudan ja viiltelee joitakin uhrejaan myös zorromaiseen tapaa, mutta eri kirjaimella. H niinkuin hervantalainen, niinkö?

Vaikka Seppo Jokisen dekkarit ovat paikka paikoin rajujakin, niistä purskahtelee myös komiikka, varsin pisteliäs sellainen. Eri toten henkilösuhteidensa hoidossa komisario Koskinen opettaa rivien välissä niin alaisilleen kuin meille lukijoille, että älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon - eli pientä harkintaa puheisiin, kiitos. Tässä kirjassa komisarion töksähdyksiä tosin on niukemmin kuin monissa aiemmissa.
Hyvän dekkarin tavoin tunnelma tiivistyy loppua kohti. Vielä syyllisen paljastustumisen jälkeenkin jännitystä riittää jatkamaan lukemista samaan syssyyn aina viimeiseen sanaan asti.

   MATTI

12. lokakuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat


SOFI OKSANEN
Like 2012, 361 sivua


   Nyt on sitten Sofi Oksasenkin uusin kirja luettu. Ei mikään helppolukuinen, eikä suoranainen lukuelämys. Parempiakin kirjoja on tullut luettua.


   Paikoin Oksasen teksti on hyvin rikasta ja hänellä on kieltämättä taito kuvailla asioita. Minua hiukan häiritsi joistakin asioista käytetyt vieraskieliset nimitykset, jotka eivät minulle avautuneet. Saksalaiset sotilasarvot olisi lukemisen helpottamiseksi voinut myös suomentaa. Niillehän löytyy myös suomenkieliset versiot. 
   Kirjan kerronta kulki ajallisesti kahdessa tasossa, ja piti olla tarkkana, että pysyi kärryillä. Paikoin tuntui siltä, että kirjaa olisi voinut tiivistää. Luulen, että lopputulos olisi ollut parempi.

   Kirjan päähenkilöiden tarina sinällään on varmaan eletty useasti viime maailmansodan vuosinakin. Juuditin kohtalon on todeksi elänyt moni suomalainenkin nainen. Nuori elämänhaluinen nainen, miehet rintamalla, tulevaisuus hämärän peitossa, eläminen puutteellista. On inhimillistä maistaa edes hetki elämisen suloa, uskoa unelmiin, vaikka järki sanoisikin toista.
   Edgarin kaltaisille kameljonteille nuo ajat olivat myös oiva tilaisuus. Kuinka moni, jonka moraali oli kuin höyhen aalloilla, rikastui ja saavutti asemaa noina aikoina.

   Kokonaisuutena kirja jätti ajatuksia ja sai pohtimaan ihmisten raadollisuutta. Oikeastaan hyvä jatko sille ajatuskululle, minkä käynti Berliinin muurien raunioilla herätti. Maailma on muuttunut vuosisatojen saatossa. Ihminen ei.


   NIILO


   ESKON arvio kirjasta alempana, 29. syyskuuta 2012.

29. syyskuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat


SOFI OKSANEN
Like 2012, 361 sivua

Kirja on kertomus Viron vaiheista alkaen vuodesta 1940 vuoteen 1966, ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan joukkojen alaisuudessa hieman yli kaksi vuotta, jonka jälkeen N-liitto otti vallan ja piti sitä hallussaan vuoteen 1991 saakka. Neuvostoliittohan meni Viroon oman selityksensä mukaan virolaisten sitä kovasti anellessa. Tämä käsitys tuntuu olevan Venäjällä vieläkin vallalla, löytyyhän niitä uskovia täältä Suomestakin.

Kirjan päähenkilö Edgar Parts (saksalaisten aikaan sukunimi oli Furst) on varsinainen takinkäännön mestari, pulpahtaa aina pinnalle, vaikka valta vaihtuu. En muista näin ikäväntuntuista kirjan päähenkilöä missään kirjassa ennen tavanneeni.
Edgar joutuu kyllä saksalaisten vallan jälkeen joksikin aikaa Siperiaan korkeakouluun, mutta palaa entistä nöyrempänä ja oppineempana takaisin "konttorin" (KGP) palvelukseen. Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, siksi en paljasta juonta enempää - jospa joku haluaa sen lukea.

Hyvän kirjan luettuaan jää aina miettimään sen sanomaa. Jälleen kerran paljastan pääni ja kumarran syvään edellisen sukupolven kunniaksi, kun he tappelivat ratkaisemattoman 1937-1944 maaottelussa Neuvostoliittoa vastaan. En halua edes kuvitella, mikä olisi tilanne, jos ko. ottelu olisi päättynyt toisin. Tämän kirjan luettuaan tyhmempikin sen varmaan tajuaa.

Kävin myös katsomassa Oksasen Puhdistus-kirjasta tehdyn elokuvan. Naisiin kohdistuva väkivalta tulee siinä silmille vielä rajummin kuin kirjassa. En suosittele herkkätunteisille kaunosieluille. Se on raju, karmea, hirveä, jne. Se on koruton kertomus siitä, miten diktatuurissa eletään.
Elokuvan ohjaus (Juhan poika Antti Jokinen) on mielestäni ihan hyvä, samoin pääosan esittäjät.

ESKO

13. syyskuuta 2012

Norwegian Wood


HARUKI MURAKAMI
Tammi 2012, Keltainen kirjasto, 426 siv.

Beatlesin laulusta nimensä saanut kirja on yhtä surumielinen kuin laulukin. Kirjan motoksi sopisi hyvin päähenkilön Toru Watanaben ajatus "ei kuolema ole elämän vastakohta, vaan osa sitä". Kirjan tapahtumat sijouttuvat vuoteen 1969, niitä Toru muistelee kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Paikka on Tokio ja sen opiskelijamaailma.

Tarina alkaa, kun Toru ja pelaa kaverinsa Kizukin kanssa biljardia, ja seuraavana päivänä hän kuulee Kizukin tehneen itsemurhan. Hän alkaa sittemmin seurustella Kizukin tyttöystävän Naokon kanssa, kunnes tämä jonkun ajan kuluttua katoaa hänen näköpiiristään.

Toru alkaa viettää paljon aikaa opiskelukaverinsa älykkään ja itsetietoisen Nagasawan seurassa tyttöjä jahtaillen ja ryypäten. Nagasawalla on tähtäimessä diplomaattiura. Hän opettaa Torulle, että "itsesääliin ei saa vaipua, vain taliaivot tekevät niin". Nagasawa kohtelee tyttöystäväänsä Hatsumia kaltoin. Toru kehottaakin tyttöä jättämään Nagasawan, mitä tyttö ei kuitenkaan tee.

Jonkun ajan kuluttua Toru saa Naokolta kirjeen, jossa hän ilmoittaa olevansa mielenterveyspotilaiden hoitokodissa maaseudulla Kioton läheisyydessä. Naoko pyytää Torua vierailemaan luonaan, ja tämä lähtee pariksi päiväksi hoitolaan tapaamaan Naokoa ja tämän huonekaveria Reikoa, joka lähes kaksikymmentä vuotta vanhempana on Naokon äitihahmo, lohduttaja sekä opastaja.
Torulla on Tokiossa uusi tyttökaveri, opiskelukaveri, Naokon lähes täydellinen vastakohta, räväkkä ja huumorintajuinen Midori.

Tarinan lopussa, kun Toru on jälleen vierailulla hoitokodissa Naokon ja Reikon luona, Naoko yhtenä yönä katoaa. Hänet löydetään seuraavana päivänä hirttäytyneenä. Reiko muutti Pohjois-Japaniin oleskeltuaan parantolassa seitsemän vuotta (vrt. Taikavuoren Hans).

Joku arvostelija on luonnehtinut teosta yltiöromanttiseksi!
Japanissa kirja sai hurjan suosion, sitä on myyty siellä yli 10 miljoonaa kappaletta. Sillä on myös maailmanlaajuinen nuorison kulttiromaanin maine ja siitä on myös tehty elokuva. Minun mielestäni Kirja sopii vanhempienkin luettavaksi, ellei pahastu runsaita seksikuvauksia.
Itse kyllä ilmoittaudun neljä Murakamin kirjaa luettuani hänen fanikerhoonsa!

ESKO

5. syyskuuta 2012

Kirjasta kirjaan, tyylistä toiseen


Kirjoitin tuolla, että kesä jatkuu, lukeminen ei. Näköjään valehtelin.
Nyt niitä Seppo Jokisen Koskisia nimittäin on takanani jo 13, suurin osa heinä-elokuulta. Yksi on luettavana ja kaksi on äänikirjana varattuina kirjastosta. Kun tapanani on lukea hyviä tekijöitä nippu kerrallaan, teen sen myös näiden kohdalla. Niitähän on vain 17, ellei ihan äskettäin ole ilmestynyt lisää. En ole uskaltanut katsoa.
Näistä Jokisista vielä sen verran, että niistä sain ensi kosketuksen äänikirjoihin. Kuunteleminen on hivenen hitaampaa kuin itse lukeminen, mutta toisaalta se on ihan mukavaa, kunhan vain olla rötköttää tai puuhastelee jotakin pientä. Eikä vaimon tarvitse lukea samaa kirjaa erikseen.
Ai niin, tämänhän kerroin jo tuolla aikaisemmin.

En ole missään määrin himolukija. Sen tähden en oikein tiedä, miten pitäisi lukea, siis mitä milloinkin ja kenen suosittelemia kulloinkin. Meitä kun on moneksi ja tarjontaa sen mukaisesti.
Niin on myös lukutyylejä ja valintakriteerejä. Joku hamuaa itselleen kaikki mahdolliset uutuudet, joku käy läpi alennuskirjat, toinen kirjaston palautushyllyt, ota tästä-pinot, yksi lukee suositusten perusteella ja joku sulkee korvansa esittelyiltä ja valitsee itse mieleisensä. Pettymyksiltäkään ei voi kukaan välttyä. Kaveripiiriini kuuluu henkilö, joka tunnustaa olevansa parhaimmillaan mahdollisimman paksujen kirjojen parissa, toinen viihtyy dekkareissa, joiden ratkaisua on mahdoton päätellä ennen viimeistä sivua. Eräs harrastaa vain äänikirjoja, eikä usko naisiin kirjailijoina (mihin minä sanon: päinvastoin).
Itse pidän puolitotuuksista, siis faktan ja fiktion sekoituksista. Tai voivat ne oikeastaan olla kokonaankin keksittyä tarinaa, kunhan vaikuttavat ainakin osittain oikeista tapahtumista siepatuilta. Tällaisten kirjoittajia on paljon, mutta mainitsen tässä vain Pirjo Tuomisen. Historiikit ja elämänkerrat jätän kauppaan ja kirjastoon.
Älkääkä päättäjät koskeko kirjastojen määrärahoihin. Tai jos koskette, lisätkää niitä.

Lukupiiri kokoontui maanantaina. Siellä putkahti jälleen esiin, että moni ei malta hylätä kirjailijaa yhden lukemansa jälkeen, jos kirjassa riittää mielenkiintoa, jos se puraisee. Itse kuulun nimenomaan tähän joukkoon, ja kirjailijoita on jälleen pitkä rivi. Heitän tässä näkyville jo edellä mainitun Pirjo Tuomisen, mutta lisään perään, tai oikeastaan ajallisesti ennen häntä, Mika Waltarin, John Irvingin, Torgny Lindgrenin, Tamara McKinleyn, Jaan Krossin… ja tietysti pöydän kulmalta nyt nopeassa tahdissa pienenevän kirjakasan eli vuosi per kirja dekkareita puskevan tamperelaisen rikoskirjailijan Seppo Jokisen.
Voi, voi. Noita hyviä kirjoittajia on vaikka kuinka paljon. Jokaiseen makuun löytyy laatua ja tavaraa.

MATTI

4. syyskuuta 2012

Taikavuori


THOMAS MANN
WSOY 1957, 726 sivua

Heinäkuun lopulla, kun ei viitsinyt mennä kirjastoon eikä kirjakauppaan, kaivelin hyllystä noin 30 vuotta sitten edellisen kerran lukemani Taikavuoren ja aloin uusintaluvun.
Mannin "raamattu" kertoo nuoren, juuri valmistuneen laivanrakennusinsinöörin Hans Castorpin elämästä seitsemän vuoden ajalta. Hans on jäänyt jo lapsena orvoksi ja hänen huoltajanaan on toiminut hänen enonsa.

Hans lähtee valmistumisensa jälkeen Davosiin Berghofin tuberkuloosiparantolaan tapaamaan serkkuaan, joka on siellä hoidossa. Vierailun on tarkoitus kestää kolme viikkoa, mutta se venyy seitsemän vuoden pituiseksi, koska parantolan ylilääkäri havaitsee vierailijassakin taudin oireita. Hans tottuu parantolan ilmapiiriin niin hyvin, ettei haluakaan sieltä pois. Lisäksi hänellä on vanhempiensa perintöä sen verran, että pärjää taloudellisestikin.

Kirjailija sanoo teoksensa alussa "tulemme kertomaan tarinan hyvin perusteellisesti", ja sen hän tosiaan tekee. Kirja ei ole nopeasti luettava. Luin sitä noin 10 sivun pätkissä, niiden jälkeen täytyi ajatella luettua ja pitää tauko. Siitä huolimatta tarina veti puoleensa, eikä sitä voinut kesken jättää. Yhtenä syynä lienee Mannin kertojan taidot, suomentajallakin (Kai Kaila) lienee osuutensa.
Kirjassa seurataan parantolan joidenkin asukkaiden elämää tarkastikin, myös kuolema on tuttu vierailija, koska sairaalasta on kyse. En muista koskaan lukeneeni kauniimpaa kuoleman kuvausta kuin kirjassa kerrottu Hansin serkun Joachim Ziemssenin kuolema.

Kirjassa on joitakin värikkäitä henkilöitä, kuten italialainen kirjailija-toimittaja Settembrini, josta tulee Hansin isähahmo ja opettaja, romanialaissyntyinen professori Naphta, jesuiitta ja kommunisti samassa persoonassa. Parantolan ylilääkäri Behrens ja apulaislääkäri Krokovski ovat myös herkullisesti kuvattuja.
Pitäähän kirjassa rakkauttakin olla, Hans rakastuu toivottomasti venäläiseen rouva Chauchatiin, mutta rakkaus on yksipuolista, ja rouva pitää Hansia pilkkanaan.

Mann ei saksalaiseen tapaan ole mikään humoristi, mutta ironian hän kyllä taitaa hyvin.
Kirjan lopussa Eurooppa tulee hulluksi, parantolassa ilmenee samoja oireita, ennen rauhalliset potilaat alkavat tapella keskenään. Alkaa ensimmäinen maailmansota ja sinne myös Hans Castorp joutuu, ja kirjailija toteaa, että sankarimme selviytymisen mahdollisuudet ovat olemattomat.
Lukemisen jälkeen tuli tunne, että tuli luettua painavaa tekstiä - sekä kirjan painon että sisällön suhteen!

    ESKO

21. elokuuta 2012

Jatkuu se...

   Kyllä lukeminenkin jatkuu, mutta ei välttämättä kesä.

   Tänne blogiin kirjajuttuja saadaan vielä odotella. Päivän verran tai pari.
   Vihjeeksi kerron Orvokki Niemisen Näen juhannusruusujen kukkivan kauniimmin sekä kuusi Seppo Jokisen Koskinen-sarjaa, viisi kuunneltuina ja yksi luettu, kaksi odottamassa. Kaikkiaan niitä on 17.

   Jokapäiväisiä juttuja on uudessa blogissani http://sukkasarka.blogspot.fi/


9. heinäkuuta 2012

Kesä jatkuu, lukeminen ei

Kesän myötä tekemiset ovat menneet... mihin lie.

Tuntuu siltä, että lukeminen ja muukin järkevä tekeminen ovat kadonnut jonnekin kauas. Olkoot nyt toistaiseksi siellä. Palataan asiaan noin kuukauden päästä. Tai hieman aiemmin, jos inspiroi.

Jotakin olen kuitenkin saanut aikaiseksi. Luin Orvokki Niemisen nelosten syntymiseen keskittyvän Näin juhannusruusujen kukkivan kauniimmin ja hankin sen paksuakin paksumman ja liian pienellä tekstillä julkaistun Solzenitsyn Gulag - vankileirien saariston.










Pihan pionit parhaimmillaan.



7. kesäkuuta 2012

Tuoreita vastauksia ja kommentteja

HILKKA ja ESKO ovat vastanneet kysymyksiini:

HILKKA: ... - Ei kasvun ihmettä voita keväällä mikään. Se herkistää aina.
ESKO: ... -  Lopetin noin 5 vuotta sitten virkeänä olemisen....

ja SAMULI on lisännyt tuoreen kommentin Rosa Liksomin Hytti nro 6:een:

"...Oliko Hytti nro 6. hyvä kirja? Oli se. Naisen kirjoittamaksi se oli erittäin hyvä kirja… minun mielestäni."

27. toukokuuta 2012

Tarhapäivä ja nykyajan lapset

Luin sen Eve Hietamiehen Tarhapäivän. Tässä joitakin ajatuksia.

Jos ei ollut lukenut sitä edellistä Yösyöttöä, olisi jossakin välissä saattanut mennä niiden äitien ja työkavereiden kanssa ulalle. Jotenkin jäi sellainen kuva, että kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa.

Lukiessani ajattelin, että oli hyvä kun tuli tehtyä lapset ajoissa. Nämä kaiken maailman pehmolelut ja erilaiset örvelöt ovat tosiaan tätä päivää. Sampsankin lapsilla on aina puoli sänkyä lastattuna näillä lemmikeillä ja kirjoilla. En tiedä, onko tällä kiireisellä maailmalla jotakin tekemistä näiden lemmikkien kanssa. Totta on, että nykyajan lapset ovat paljon tietäväisempiä kuin me aikoinaan. Kiitos television.

En kadehti tämän päivän vanhempia, varsinkaan niitä, joilla taloudellisesti tekee tiukkaa. Lasten keskenäinen ilmapiiri on aika armoton. Vaatii lapselta aika kovaa itsetuntoa poiketa yleisestä muodista. Siinä on vanhemmat joskus kovilla, kun ottaa vielä huomioon lasten monesti nopean kasvun. Käyttäytymisrajojen asettaminen vaatiii myös vanhemmilta johdonmukaisuutta ja tietynlaista lujuutta, linjassa pysymistä.


Sinänsä kirja oli aika uskottava kertomus kaupunkilaisesta yksinhuoljaisästä, jolla ei juuri ole läheisiä, sukua tai hyvää ystäväjoukkoa tukena. Työkaverit ovat työkavereita, eikä tarhatuttujen tai asuintalon tuttavien varaan voi kovin paljon laskea.


Lopputuloksena sanoisin, että kirja kannatti lukea, mutta kyllä se Yösyöttö oli kirjana parempi.

NIILO 

21. toukokuuta 2012

Kysy mitä haluat, minä vastaan mitä haluan


Haaste 11

Anu lähetti minulle "11 ja 11 haasteen", itse asiassa enemmän: 11+11+11. Ensin pitää kertoa 11 satunnaista faktaa itsestä ja sen jälkeen vastata haastajan esittämiin kysymyksiin.

Niihin paneutuessani tuli mieleen, että tällaiseen pitäisi itse kunkin hetkeksi syventyä. Tulisi ajateltua hetken verran, millainen itse olen, eikä aina vain muita.

Aluksi siis satunnaiset faktat itsestäni:

1. En hyväksy ajattelutapaa ”ei se kuitenkaan onnistu”.

2. Pesäpalloa harrastan katsomossa Hyvinkäällä, lätkää (se oikea on Kalpa) ja futista teeveestä.

3. Tomaatteja ja kurkkuja pitää kasvaa omassa 2x2 m ansarissa, perunaa, salaattia ja muita pikkuisia pienessä kasvimaassa. Vaimolla on pioninsa ym. kukkivat kukkansa.

4. Kissa pitäisi olla, mutta kun ei enää ole. Metsästyskavereiden koirat kuuluvat kuvaan, mutta ulkoiluhenkiset eivät kerrostaloihin. 

5. Vaikka itse sanonkin, olen näppärä käsistäni.

6. Jos pitää mennä teatteriin tai opperaan, valitsen jälkimmäisen.

7. Kalastuksen paras muoto on mato-onginta joko perinteisesti tai kesäpilkillä. Osaan soutaa ja huovata sekä laskea ja nostaa verkkoja, viritellä rantarysän, jne.
(Souda, huopaa, souda, huopaa... onko se huovata vai huopata?)

 (Huomasitko, Anu? Jälleen kerran yksi rikkaan suomenkielen kivoista pienistä yksityiskohdista käyttämässäsi sanassa heittäjä. Vain yhden kirjaimen poistamalla ja yhden lisäämällä sana muuttuu tässä yhteydessä synonyymikseen eli haasteen heittäjästä tulee haasteen esittäjä.)

8. Minä teen meillä pääruuat, vaimo lisukkeet, yhdessä käymme kaupassa, ruokamakumme on sama.

9. Sauna ei ole minua varten, enkä pidä uimisesta, vaikka uimamaisteri olenkin.

10. Alle viisikymppisenä ajattelin olevani kohta keski-ikäinen, tasan viisikymppisenä olin keski-ikäinen ja yli viisikymppisenä ajattelen olleeni äskettäin keski-ikäinen. Olen siis yli viisikymppinen.

11. Kauneus on katsojan silmässä. Kaikessa.


Tässä vastaukset Anun kysymyksiin:

1. Kuka on lempi historiallisten romaanien kirjailija?
- Jaan Kross, virolainen, vaikka meidän Mika Waltarimmekin on tarjolla.

2. Minkä kirjan voisit lukea uudelleen ja uudelleen?
- Lauri Viidan Betonimyllärin parissa ei kymmenenkään tähän astista kertaa riitä.
                                         
3. Oletko lukenut kirjan sen autenttisessa tapahtumapaikassa esim. Sinuhe Egyptissä? Minkä kirjan ja missä?
- En Sinuhea, enkä muutakaan, mutta Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikan luin Tallinnan vanhankaupungin kartta kirjan vieressä avoimena. Ehkä sentään jonkun/joitakin eräkirjan olen lukenut Lapissa ainakin hyvin lähellä tapahtumapaikkoja.
Jos et ole lukenut, minkä haluaisit lukea ja missä?
- Tamara McKinley’n australialaisromaanit voisivat houkutella tapahtumapaikoille, esim. ihan ensimmäinen eli Matildan viimeinen valssi.

4. Lempilukuasentosi?
Vain ja ainoastaan sängyssä selällä.

5. Mikä on kirjastossa parasta?
Meillä Järvenpäässä palvelu.

6. Tunnetko kirjojen tuoksun?
Kyllä, kun sellainen on tavoitettavissa.

7. Milloin et jaksa lukea?
Lukeminen on paras unilääke.

8. Lempiharrastuksesi lukemisen lisäksi?
Nukkuminen, sanoi vaimo. Mutta myös mm. nämä: http://sirkka-22.vuodatus.net/blog/category/Matin+verstas

9. Lempielokuvasi ja miksi näin?
Millenium-sarja puraisi. Ensin kirjatrilogia, sitten dvd . Koska ne puraisivat.

10. Lempiruokasi?
Kaikkinainen kala.

11. Miksi halusit tulla isona?
Lakaisulakaisukoneen kuljettajaksi. Heh.


Ja sitten kesäisiä kysymyksiä vastattavaksi:

1. Virkeänä ja vireänä; aamuvarhain vai iltamyöhään?
2. Jääkö hyvä kirja ikään kuin ”leijumaan” vai pitääkö sen vastata myös ihan viimeiseen kysymykseen?
3. Lukutuolin paikka kesällä; laiturilla auringossa vai varjossa terassilla?
4. Karkaileeko ajatuksesi lukiessasi siten, että joudut kertaamaan hetki sitten lukemaasi?
5. Kesällä kaupungissa; eläintarha, huvipuisto vai kauppatori? Entä torikahvila herkkuineen?
6. Rantalaiturilla lasten kanssa; uimaan vai onkimaan? Vaiko lähiluontoon tutustumaan?
7. Mitä mieleesi tulee, kun kuulet käen kukkuvan?
8. Mikä on kirjan oikea/mieluisin sivumäärä?
9. Voiko päähenkilö dekkarissa hypätä lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja selvitä hengissä?
10. Montako kirjaa, noin yleensä, sinulla on valmiiksi valittuina odottamassa lukuvuoroa? Luetko joitakin vuorotellen?
11.  Virkeänä ja vireänä; keväällä vai syksyllä?

En haasta ketään yksittäistä, vaan kysymyksiin ja vastauksiin voi tarttua ken tahtoo. Laitahan kommentti tähän, kun otat haasteen vastaan.

MATTI

TARMON ja SAMULIN vastaukset kysymyksiin näkyvät alla Kommenteissa.