21. huhtikuuta 2012

Yösyöttö ja Pian kohtalo


Yösyöttö
Eve Hietamies

Luin
joku viikko sitten Matin kirjoituksen Yösyötöstä. Kun kirja kirjastossa käydessäni sattui silmiini, päätin lainata ja lukea.

Luin aikanaan uteliaisuudesta Eve Hietamiehen esikoisromaanin. Olihan tytöllä perinteitä tällä saralla. Muistelen, ettei se ensimmäinen kirja kummoinen ollut. Taisin ajatella, että taas yksi jälkikasvu ratsastaa vanhempien maineella.


Yösyötön kirjan mielenkiinnolla, onhan minulla omaa taustaakin neljän lapsen isänä ja kymmenen lapsenlapsen ukkina.

Kirjassa jäi erikoisesti mietityttämään Pian kohtalo. Olen vuosien varrella pienoista kauhua tuntien seurannut sitä rumbaa, johon monet nuoret perheet ovat tänä aikana itsensä ajaneet. Uraa pitäisi luoda, harrastaakin pitäisi ja jossakin välissä hoitaa lapsetkin. Kyllä siinä sosiaaliset verkot jäävät hunginnolle - varsinkin, jos asutaan vielä kaukana suvusta.

Olen kuullut synnytysten jälkeisistä masennuksista. Pia kohtasi sen rajuimman jälkeen. Lapsuus oli jokseenkin turvatonta, oli oma ura, eikä kymmenen vuoden suhde toiseen ihmiseen ja neljän vuoden avioliitto ollut antanut valmiuksia äityyteen, joka sekin sai alkunsa vahingosta.


Pian kohtalo pani miettimään, tuleeko vastaavia ilmiötä vastaan tulevaisuudessa, kun nykyinen sukupolvi ehtii lastentekoikään. Tämän päivän ilmiöhän tuntuu olevan, ettei sitouduta mihinkään ja kaiken tekemisen pitäisi olla kivaa. Toivottavasti ei.


Antti oli ilmeisesti saanut osakseen äidinrakkautta ja kykeni kasvamaan yksinhuoltajaksi. Antin kokemukset ovat varmasti aitoja tämänkin päivän yhteiskunnassa. Vaikka tasa-arvosta on puhuttu vuosikymmeniä, on isän jääminen kotiin päätoimisesti hoitamaan lasta, äidin käydessä työssä, vielä aika harvinaista ja kanssaihmisten suhtautumienen sen mukaista. Ylipäätään nykyinen suuntaus näyttäisi olevan, että mahdollisimman varhain vanhemmat menevät takaisin työelämään ja lapsi laitetaan yhteiskunnan hoitoon.


Kaikkinensa Hietamiehen kirja on sujuvaa kerrontaa. Suosittelen luettavaksi.

NIILO

Elokuvissa

Kotimainen elokuva elää jälleen vilkasta kauttaan eli nähtävillä on monenmoista tarinaa. Itse katsoin Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä, joka kertoi tarinan kolmen sukupolven naisista samassa talossa. Koskettava tarina lähtien 1940-luvun sodan vuosista ja päätyen tähän päivään.

Tähdittämässä oli nimekkäitä näyttelijöitä, mutta myös erittäin raikkaita uusia kasvoja sekä tosi ilmeikkäitä lapsia. Näytettiin suuria lähikuvia mm. ihmiskasvoista, mikä minua miellytti kovasti.
Suosittelen. Dokumentti

Aivan toisenlainen elämys oli sitten taas Rouva Presidentti, joka kertoi vastikään tasavallan presidentin virastaan luopuneesta Tarja Halosesta ja hänen arkipäivästään puolentoista vuoden ajalta. Mukava oli seurata niin ihan tavallista arkea kuin ulkomaan matkojakin mm. eksoottiseen Afrikkaan. Ja pääsivätpä Miska ja Ronttikin "filmitähdiksi".

Tätä dokumenttia vaivasi niin monesti suomalaista elokuvaa haittaava seikka eli epäselvä äänitys. Puoleen väliin ääni oli monesti niin heikko, ettei saanut selvää, mille esim. lastentarhavierailulla naurettiin. Tekstitys oli på svenska ja sen olisi toivonut myös olevan på finska.

Mutta katsottava nauha kauken kaikkiaan ja asiallinen eli esikuvansa "näköinen".

HILKKA

Tänään en halunnut tavata itseäni


HERTA MÜLLER
Tammi 2010, 242 sivua

Müllerin kirja on varsin ankeaa luettavaa, ja täydellinen vastakohta eli hyvin kaukana esimerkiksi erittäin suositun brasilialaisen kirjailijan Paolo Coelhon tarinoista. Müller kuvaa tätä maailmaa ja tämän maailman ihmisiä – ja huomattavasti todenmukaisemmin.

Kirjassa nuorehko, vaatetustehtaassa työskentelevä nainen joutuu turvallisuuspalvelun rattaisiin, kun pistää Italiaan menevien miesten asusteiden taskuihin vaaralliseksi tulkittavan lapun, jossa lukee: Haluan tavata sinut, soita. Lappu tietenkin löytyy tarkastuksessa, ja sen jälkeen alkavat usein toistuvat käynnit kuulusteltavana turvallisuuspalvelun herrasmiesmajurin luona.

Alkajaiseksi majuri suutelee naista kädelle yrittäen samalla musertaa tämän sormet. Tämä kidutus on lähinnä laadultaan henkistä, samalla kuitenkin vihjataan, että muunkin laatuista olisi luvassa.

Tarinassa on mukana myös naisen poikaystävä, joka erotetaan työpaikastaan, kun selviää, että hän asuu valtiopetoksesta epäillyn naisen kanssa. Mies sortuu sen jälkeen juopottelemaan entistä ahkerammin. Kaikilla muillakin kirjan ihmisillä tuntuu menevän yhtä surkeasti tässä työläisten ”paratiisissa”.

Nainen on ”kutsuttuna” matkalla raitiovaunulla kuulusteluun. Matkan aikana hän tarkkailee kanssamatkustajiaan ja muistelee omaa elämäänsä; mennyttä ja nykyistä. Nykyisyyttä hallitsee rakkaus alkoholisoituneeseen asuinkumppaniin, mutta kahlitsee eläminen yhteiskunnan mielivaltaisen jatkuvat tarkkailun alaisena.

Mutta, tarina loppuukin onnellisesti - vai loppuuko - kirjan päättyessä  naisen toteamukseen: "Hah hah, hulluksi ei tulla"

ESKO

Katso myös kommenteista ESKON kirjoitus Faktaa kirjan taustaksi.

20. huhtikuuta 2012

No ja minä

    DELPHINE De VIGAN
    WSOY 2012, 233 sivua


Päähenkilö on 13-vuotias, huippulahjakas tyttö. Asuu Pariisissa, perheessä sattuneen tragedian takia suhde vanhempiin on kiinteä mutta hedelmätön.

Tyttö on hypännyt koulussa pari luokkaa yli. Koulutoverit elävät hormoonihuuruissaan, ja heihin samaistuminen on vaikeaa, koska tunne-elämä ja fysiikka ovat kolmetoistavuotiaan. Tyttö elää älykkömaailmassaan ihan huikeissa maisemissa.

Pääjuoni on kuitenkin siinä, että hän tutustuu kodittomaan, syrjäytyneeseen nuoreen naiseen ja ottaa tämän hyvinvoinnin omalle vastuulleen.

Muistelin, millaista oli olla kolmetoistavuotias. Ei minun älyllinen vaelteluni yltänyt tälle tasolle. Yhteistä oli kuitenkin usko parempaan maailmaan ja usko omiin mahdolisuuksiin pelastaa edes jotakin.

Lou kasvaa aikuiseksi yhdessä päivässä ja joutuu huomaamaan, ettei yksi ihminen paljonkaan pysty maailmanmenoa muuttamaan. Jokainen on viime kädessä kohtalonsa ja oman maailmansa vanki.

Kiintoisa lukukokemus. Arvosana 9.

MIRJA

Joka seitsemäs aalto


 
    DANIEL GLATTAUER
    Atena 2012, 259 sivua

  Kun pohjoistuuli puhaltaa

    DANIEL GLATTAUER
    Atena 2011, 259 sivua

Sattui kirjastossa käsiini pari, tai oikeastaan kolme kirjaa, joiden aihe poikkesi totutusta historia/ihmissuhteet -aihepiiristä. Toki ihmissuhteista näissäkin on kyse, mutta eri vinkkelistä.

Molemmat kirjat jatkavat samaa tarinaa. Lukiessa mietin monta kertaa, mitä ihmeen mieltä on lukea sivu sivun perään pelkkiä kahden ihmisen välillä kulkevia sähköpostiviestejä. Niistä nämä kirjat nimittäin koostuvat.

Ei kuitenkaan malta lopettaa, koska haluaa tietää, miten näiden kahden omituinen rakkaustarina etenee. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän sitoutuneet - kumpikin tahollaan. Jonkinlaiseen ratkaisuun kuitenkin päästään.

Antaisin näille kouluarvosanan 7,5.
MIRJA

17. huhtikuuta 2012

Loimu ja lumi

HARRI TAPPER
Atena 2012,  215 sivua

Tapperin veljessarja on tunnettu taiteestaan. Pojista löytyy kirjailijaa ja pystintekijää.

Saman tyyppinen veljessarja ovat Paasilinnat. Luin vuosia sitten Ernon ja Antti Tuurin yhteisen kokemusperäisen kirjan. Se kertoi Inarijärven kiertämisestä, Isoa Inaria kiertämässä. Mielenkiintoinen kirja.

Minulla on tapana seurata ykkösen aamutelevisiosta kirjaesittelyitä, joissa joku kirjailija kertoo uutuusteoksestaan. Reilu viikko sitten Harri Tapper kertoi  kirjastaan Loimu ja lumi. Ajattelin, että tuo kirja pitää lukea ja pyysin Mirjaa tekemään kirjasta varauksen kirjastoon. Sattumalta olin jonon ensimmäinen. (En tosin tiedä, onko kukaan muu halunnut lukea kirjan.)

Tartuin innokkaana kirjaan, mutta luettuani laskin sen kädestäni jokseenkin pettyneenä. Kirjan pääteema on Napoleonin sotiminen Eoroopassa. Sota on kirjassa taustalla kautta linjan, vaikka varsinaisesta sodasta ei juuri muuten puhutakaan, silloin tällöin kerrotaan kuolleiden sotilaiden ja hevosten lukumääriä.

Kirja sisältää pieniä kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista, joilla on hatara yhteys toisiinsa Napoleonin sotimisen kautta. Suurin osa jutuista on tosin venäläisten puolelta. Monien tarinoiden perusajatusta en edes ymmärtänyt.

Monta kertaa lukiessa tuli mieleen, että tämä kirja taitaa olla kirjoitettu viisaammille lukijoille. Minulla on mielestäni historiasta kohtuulliset perustiedot ja yritin ymmärtää kirjaa siitä näkökulmasta, mutta kun tapahtumien kulku ei auennut, niin ei auennut.

Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun valistuneemman lukijan kommentti tästä Tapperin kirjasta. Teoshan voi olla vaikka kuinka hyvä. Minä en vain sitä osaa arvostaa.

Pannaan kevennykseksi yksi juttu kirjan loppupuolelta. Tämän minäkin ymmärsin:

 "Karhu, susi ja jänis, niin kuin tiedetään, ovat enimmäkseen riidoissa. Mutta eräänä iltana ne päättivät ottaa viinaksia. Otetaankin oikein miehen lailla. Jänis sammui ensiksi. Karhu ja susi siemailivat vielä, mutta sitten ne ryhtyivät riitelemään ja tappelivat verissä päin, kunnes retkahtivat hangelle kumpikin. Jänis heräsi aamulla ensiksi.
- Minulle eivät taida viinakset sopia, kun olen näin pahapäinen."

NIILO

15. huhtikuuta 2012

Meikäläiset

SERGEI DOVLATOV
Idiootti, 2012, 154 sivua

Takakannen tietoisku kertoo, että Sergei Dovlatov (1941-1990) on venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko, jonka teoksia on käännetty yli 25 kielelle. Suomeksi hänen kahdestatoista romaanistaan on toistaiseksi käännetty ainoastaan Meikäläiset. Vielä kuluvan vuoden syksyksi on luvassa toinen, Matkalaukku.

Minulle Dovlatov oli Hannalta saamaani vihjeeseen asti täysin tuntematon. Aloin hankkiutua hänen lukijakseen: kirjastossa 1 kpl tilattu, 2 odottajaa jonossa, kirjakaupassa yksi – se ainoa ja siis myös viimeinen. Se on nyt minun.
Kotimaassaan Dovlatov sai julkaistua vain kaksi novellia. Muutettuaan 1978 Yhdysvaltoihin hänen kaikki 12 romaaniaan julkaistiin yhtä monen vuoden aikana eli ennen hänen kuolemaansa.

Sanotaan, että Dovlatov kirjoitti fiktiivistä proosaa. Mieluummin Meikäläiset on sekoitus fiktiota ja faktaa. Vaikea sanoa, kun kirjailija kirjoitti itsestään ja suvustaan, ja kustantaja luonnehtii teosta kirjalliseksi perhealbumiksi, mutta vanhimpien esi-isien esittelyt tuntuvat kovin väritetyiltä.

Täydessä merkityksessä romaaniksikaan kirjaa en luokittelisi, pikemminkin se on, miten sen nyt äkkiä sanoisin, Mielensäpahoittaja -tyyppinen novellikokoelma. Se etenee luku luvulta esitellen värikkäästi henkilöitä ja tapahtumia alkaen isoisoisästä kaukana Siperiassa ja päättyen poikansa syntymää New Yorkissa luonnehtivaan kirjailijan toteamukseen: 

”Tähän on tullut minun perheeni ja meidän synnyinmaamme.” 

Poika syntyi perheen uudessa kotimaassa, amerikkalaiseksi ja Yhdysvaltain kansalaiseksi.

Muutamaa virkettä aikaisemmin, neljäntenä emigranttivuotenaan, kirjailijan omat tuntemukset kulminoituivat itseironiseen oivallukseen suhteestaan tyttäreensä: 

”Minusta tuskin tulee amerikkalaista laulajaa. Tai elokuvanäyttelijää. Tai huumekauppiasta. Tuskin rikastun niin paljoa, että voisin vapauttaa hänet kaikista ongelmista.
Enkä edelleenkään osaa ajaa autoa. En ole kiinnostunut rock-musiikista. Ja mikä pahinta: osaan huonosti englantia.” 

Meikäläiset on hauska, helppolukuinen, kertaistumalta ahmaistava. Ja kirjailija mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Syksyllä ilmestyvän Matkalaukun kahvaankin aion tarttua.

MATTI

4. huhtikuuta 2012

Valinta

NICHOLAS SPARKS
WSOY 2009,  330 sivua

Mirja on lukenut näitä Sparksin kirjoja. Kirjoitin joku aika sitten lukemastani Sparksin kirjasta Muistojen polku. Kerroin valinneeni sen luettavakseni siksi, että se oli sopivan ohut kipeän käteni kannatella lukiessani selällään.

Tämän Valinnan valitsin, koska pidin edellisestä. Valinta on ilmeisesti tuorein Sparksin suomennetuista kirjoista. En tosin tiedä, onko häneltä ylipäätään ilmestynyt tämän jälkeen uutta kirjaa.

Mirja väittää, että olisin jo aikaisemminkin lukenut Sparksia. Saattaa olla. Kun on vuosien varrella lukenut kohtuullisen määrän kirjoja, ei millään muista jotakin yksittäistä kirjaa, ellei se ole ollut aivan erityisen mieleen painuva.

Mielestäni tämän
Valinnan kohdalla on käynyt kuten usein ennen pitkää käy paljon kirjoittavien kirjailijoiden kohdalla. Ei oikein löydy uutta sanottavaa, ja kun nimi myy, niin miksi ei tekisi rahaa. Kirjan puolenvälin jälkeen ajattelin siirtää kirjan sivuun. Kun ei muutakaaan kiinnostavaa luettavaa ollut, päätin katsoa paraneeko teos loppua kohti. Tällä kertaa uutteruus sai kohtuullisen palkinnon. 

Valinta
on puoleenväliin asti täyttä lällärikamaa: Huolettomia poikamiehen päiviä viettävän eläinlääkärin ja naaparitalon ostaneen, neljä vuotta kiinteästi seurustelleen sairaanhoitajan yllättävän kohtaamisen ja äkkirakastumisen syitä ja seurauksia polveilevasti kertovaa tarinaa. Tälläinen juonen kulku on mahdollista vain amerikkalaisissa siirappisarjoissa.

Kirjan loppupuoli tuo eteen monia tämän päivän polttavia kysymyksiä. Kuinka pitkälle tosi rakkaus kantaa ja kuinka pitkälle olemme valmiit uhraamaan oman elämän kulkumme rakastamamme ihmisen vuoksi?
Mihin asti ihmistä hoidetaan ja kuinka vaikea on päättää, koska toivottomalta näyttävä hoito lopetetaan?
Milloin miedän on hyväksyttävä elämän todellisuus ja rydyttävä elämään niin normaalia elämää kuin mahdollista, että emme käyttäytymisellämme tuhoaisi myös läheistemme elämää?

Nämä kysymyksethän ovat kohonneet viime aikoina tapeetille lähinnä eutanasia-keskustelujen tiimoilta. Suuresta sitoutumisesta toiseen ihmiseen toivottomuudenkin keskellä meistä monilla on varmaan tiedossa esimerkkejä. Esimerkkejä, joita miettiessä joutuu kysymään, jaksasinko minä?

Summa summarum. Mitään ei menetä, vaikka tätä Sparksin kirjaa ei luekaan.
Toisaalta kirjan loppupuoli antoi ainakin minulle aiheen ajatella jälleen kerran näitä elämän suuria kysymyksiä. 

NIILO