24. tammikuuta 2012

Lauantai

     IAN McEWAN
     Otava 2010, 383 siv.
 
     Kirja kuvaa neurokirurgi Henry Perownen elämää vuorokauden ajan lauantaiaamusta sunnuntaiaamuun. Hän on oikea rauhallisuuden perikuva, raivostuu ainoastaan squash-kentällä pelatessaan työkaveriaan vastaan. Kaikki näyttää perheessäkin olevan hyvin, hän itse on korkealle arvostettu alansa taitaja, vaimo, joka on juristi, pärjää työssään hyvin, kaksi lasta, tytär aloitteleva runoilija, poika soul-muusikko, eikä kummassakaan löydy mitään moitteen sijaa.

     Avioliitto on hyvin onnellinen, mutta jokin epämääräinen pelko hiertää miehen mieltä. Henry muistelee tapahtumia elämänsä varrelta, esim. tapausta, jossa hän aloittelevana lääkärinä avusti valmista neurologia erittäin vaikeassa aivoleikkauksessa, jossa kasvain poistettiin aivojen alapuolelta suun kautta. Tuntuu kuin itse seuraisi vierestä leikkausta.
     McEwan perehtyy aina kirjojensa aiheisiin perinpohjaisesti. Kirjan jälkipuheessa hän kertoo, että seurasi kahden vuoden ajan leikkauksia sairaalassa ja haastatteli kirurgeja. päähenkilö Henry käy myös dementiakodissa tapaamassa äitiään, ja tapaaminen on hyvin kauniisti kuvattu.

     Kirja on kirjoitettu 2003. Vuotta myöhemmin tapahtuneet terrori-iskut Lontoon busseihin on kirjassa ennustettu, mikä tietenkin herätti paljon kohua. Kirjailija itse on kohua vähätellyt sanoen, että se ennen pitkää Lontoossa tapahtuu.
     Samaan aikaan Lontoossa on valtavat mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan. Tapahtumat ovat osasyynä siihen, että Henry ajaa liikennekaaoksen seurauksena pienehkön kolarin nuorten huligaanin kanssa. Vaikka kolari on pieni, sen seurauksia ei voi pieniksi sanoa. En kerro siitä sen enempää, jos joku sattuu tämän kirjan lukemaan, jännitys saa tihentyä pikkuhiljaa finaaliin asti.

   McEwan on luokiteltu Englannin kirjallisuuden ykkösnimeksi ja hän on siitä harvinainen, että on sekä kriitikoiden ylistämä ja lukevan yleisön suuressa suosiossa. Suomessakin kirjasta on otettu kuusi painosta. Itse tarinan ohella kirjassa on parasta sen hieno kieli, henkilöiden tarkka kuvaus ja kirjailijan asiantuntemus asioissa, joita hän kuvaa.

     Mielestäni kirja on aivan huippua, tykkäsin tästä kuin Simo hillosta!

     ESKO M.

Huomispäivän tähdet

     GERDA ANTTI
     WSOY 1885,  250 sivua.

     Tämä on Antin kolmesta suomennetusta kirjasta keskimmäinen, itsenäinen jatko ensimmäiselle
     Kaikki Antin kolme kirjaa ovat mielestäni erinomaista tekstiä. Hän osaa kuvata vakaviakin asioita huumorin pilke silmäkulmassa. Paikoin huumori on kirpeääkin. Ehkä tekstin osuvuus on siinä, että se saa lukijan ajattelemaan.

     Luettuani nämä kolme kirjaa ajattelen, että ne ovat kokonaisuus, johon ei jatkoa kaipaa. En tiedä, kirjoittiko hän lisää romaaneja. Jos kirjoitti, niin toivottavasti tarkasteli maailmaa joltakin muulta kantilta. En usko, että tämäntapaiseen elämän tilitykseen enää kovin paljon uutta sanottavaa löytyy.
     Jos joku tarttuu Antin kirjoihin, olisi ne mielestäni hyvä lukea järjestyksessä. Olisin nimittäin halunnut päättää Antin teksteihin tutustumisen siihen kolmantena suomennettuun kirjaan. Hyvä näinkin. Tutustumisen arvoinen kirjailija.

                                      NIILO

Kätilö

   KATJA KETTU

   Luin Kätilön, koska lupasin.
   Mitäkö siitä sanoisin?
   En mitään!

   MATTI

18. tammikuuta 2012

Kirjapino kasvaa

     Totesin tuolla kommentissani Niilolle, että luettavien kirjojen pino kasvaa. Lukutahti on sellainen, etteivät vanhat ehdi pois uusien alta. Kiitos vaan vihjeistä.
     Juuri nyt menossa on Finlandia-raadin hylkäänä Katja Ketun Kätilö. Puolessa välissä en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. En myöskään vielä osaa verrata vielä sitä Finlandian voittajaan, Rosa Liksomin Hytti nro 6:een. Kummassakin on riittävä määrä nykynuorison käyttämiä täytesanoja, Hytti nro 6:ssa tuntuu kuin juna seisoisi aina vaan paikallaan, Kätilössä ei aina oikein tiedä missä mennään, mitä tehdään ja miksi.
     Hytti nro 6:n arvioni Heljän kommentteineen löydät napauttamalla kirjan nimeä.

Niin paljon kuuluu elämään

     GERDA ANTTI
     WSOY Juva 1990, 231 sivua

     Tämä on Antin kolmas romaani. Edellisen lukemani Hetki kerrallansa ja tämän väliin jää 1985 ilmestynyt ensimäisen romaanin itsenäinen jatko-osa Huomispäivän tähdet, jota en ole vielä saanut käsiini, mutta aion lukea kun vastaan tulee.

     Jo Antin esikoisroomaani lupasi paljon ja jatkoa seuraa. Romaani sijoittuu pienehköön maalaispitäjään, ja lähinnä kirjan päähenkilö Ulla tilittää pitkää avioliittoaan, siihen oman leimansa antavia sukulaisten edesottamuksia ja tyttären avioliiton kiemuroita.

     "Ole killtti, rakasta ja uhraudu. Sitä kaikki naiselta odottavat. Mutta se kiltteys johtaa siihen, että ihmistä käytetään hyväksi."
     Antilla on painavaa sanottavaa rooleista, toiveista ja pettymyksistä, siitä miten jokainen voi oppia omista erehdyksistään. Antin tekstissä vakavia teemoja keventää kipakka huumori. Kun minullakin alkaa olla takana jo puoli vuosisataa elämää saman naisen kanssa, oli Antin teksti paikoin tosi hersyttävää. Piti ihan lukea joku toteamus vaimolle ääneen. Tämä siksi, että luin kirjan ennen häntä.

     Kuinka Antin teksti kolahtaa itse kullekin riippuu lukijasta. Hänen lähtökohdistaan, ajatusmaailmastaan, kokemuksistaan, toiveistaan ja saavutuksistaan.
     Olettaisin, että pitkähkön yhteiselämän kokeneille kirja tarjoaa hyviä ja sattuvia vertauksia elämän moninaisuudesta.
     "Jos olisin lähtenyt tieheni silloin, kun moottori piiputti, ja jos olisin vastoin kaikkia olettamuksia alkanut elämän toisen miehen kanssa. Se olisi ollut vähän samaa kuin jättää kirja kesken. Ei toki kaikkia kirjoja kannatakaan lukea loppuun, mutta monet voivat olla ikäviä vain alussa, ennen kuin niihin pääsee sisälle ja paranevat loppua kohti."

     Toivoisin jonkun kirjapiiriläisen tarttuvan kirjaan ja laittavan oman arvionsa. Minun makuuni ei ole luottamista, mutta silti suosittelen kirjaan tutustumista.

     NIILO

     PS. Lunta sataa hiljalleen. Kun jäällä on jo ennestään lunta ja uutta tulee, jäät eivät pääse vahvomaan. Ei saa verkkoja jään alle. Kalastusneuvos on laittanut verkot Ryönänsalmeen, mutta selkäjäille ei ole asiaa. Ei siellä ole varmaan kummoiset kelitkään, jos ohuen rautajään päälle tulee vettä ja sohjoa. Katsellaan, katsellaan.

12. tammikuuta 2012

Se on tehty!

Blogi on nyt uskoakseni paljonkin helppolukuisempi kuin aikaisemmin.

Nyt löydät kirjat ja kommentit helposti omista osioistaan yläpuolella olevia otsikoita painamalla.
Viereisestä Etsi kirja näin... -osiosta näet, miten olen jutut ja niiden etsimisen järjestänyt.

Lukuterveisin

MATTI

11. tammikuuta 2012

Norsunhoitajien lapset

Lukemista seikkailukirjojen ystäville
PETER HOEG
Otava 2011, 524 siv.
 
     Lumen taju -romaanillaan maailmanmaineeseen noussut tanskalaiskirjailija jaksaa yllättää jatkuvasti vauhdikkailla kirjoillaan.
     Tämä tarina kertoo varsin erikoisesta perheestä, isä on pappi, äiti kanttori ja sen lisäksi melkoinen teknisten laitteiden rakentelija. Pääosissa ovat kuitenkin lapset, 14 v. Peter, 16 v. sisko Tilta, varsinainen älypää, sekä vähäisemmessä osassa 19 v. isoveli Hans. Norsunhoitaja-nimi on vertauskuvallinen, vähän samaan tapaan kuin sanotaan, että jollakin on luurankoja kaapissa. Lasten vanhemmilla on sisäinen norsu, jota lapset yrittävät saada aisoihin.

     Tarina alkaa, kun äidin teknisten vempeleiden myötävaikutuksella  vanhemmat rupeavat tehtailemaan uskonnollisia ihmeitä ja samalla hyötymään niistä rahallisesti. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes kirkon johtoporras laittaa sille stopin.
     Vanhemmat häipyvät, lapset lähtevät jäljittämään heitä, ja viranomaiset puolestaan jahtaavat lapsia aikomuksenaan teljetä heidät suljettuun lastenkotiin. Alkaa melkoinen kilpajuoksu.
     Pian lapsille alkaa selvitä, että vanhemmilla on suurempiakin suunnitelmia. Kööpenhaminassa on alkamassa suuri kansainvälinen eri uskontojen välinen konferenssi ja sen yhteydessä erittäin arvokkaiden uskonnollisten esineiden näyttely, ja lasten arvioiden mukaan vanhemmilla on tiettyjä suunnitelmia liittyen näihin esineisiin.

     Melkoista menoa ja vauhtia riittää hieman yli 500 sivua. Ruumiita ei sentään tule tässä erään arvostelijan poikien seikkailukijaksi kutsumassa kirjassa. Muita herkullisesti kuvattuja henkilöitä perheen lisäksi ovat naispuolinen piispa, kuuluisa psykiatri, lasten entinen opettaja, sekä varsin omalaatuinen kreivi.
     Mielenkiintoinen luettava. Sen vuoksi selvisinkin siitä kolmessa päivässä - en ole enää samassa lukukunnossa kuin 60 vuotta sitten!

     ESKO

10. tammikuuta 2012

Torgny Lindgren

   Kimalaisen mettä
   Tammi 1996, 161 siv.

   Akvaviittia
   Tammi 2009, 229 siv.

     Kun aikoinaan kirjapiirin merkeissä luin ruotsalaisen  Torgny Lindgrenin Doren Raamatun (julk. 2006) ja sen innoittamana heti perään Pylssyn (2003), olin lukukokemuksina edellisestä innostunut ja jälkimmäiseseen tyytyväinen.
     Joulun alla tuli lukurivistöön tyhjä tila, jonka täytin käsittääkseni helppolukuisella Lindgrenillä. Kirjasto tarjosi kahta: Kimalaisen mettä (1996, jotenkin nimi oli jäänyt mieleen), ja Akvaviitti (2009, ei mitään mielikuvaa kirjana). Tartuin molempiin.
     Niiden lukemiseen meni kaiken kaikkiaan 4-5 perättäistä päivää, ja saman verran jouduin miettimään, mitä niistä sanoisin. Aluksi vaikkapa sen, että kolmea vanhinta noista neljästä on sanottu triptyykiksi.
     Olkoon niin, mutta viimeksi ilmestynyt Akvaviitti tekee sarjasta neliosaisen. Loppujen lopuksi nämä osat - vaikka ovat itsenäisiä teoksia - muodostavat seitin, jossa kirjailijan voimakkaasta omaelämänkerrallisista vaikutteista johtuen yksi sopii paremmin toisen pariksi (olkoon nimeltään vaikka diptyykki), tämä toinen taas kaveriksi kolmannen kanssa, jne, kunnes ne punoutuvat verkoksi, jossa jokainen kiinnittyy jokaiseen: on paikat, nimet, on elämä ja ennen kaikkea sen iltahämärä, on tavat ja on aatteet.
     En voi olla sanomatta, että jos luet jonkun tästä sarjasta, lue muutkin – järjestyksellä ei ole väliä.
     Kaikkien neljän kirjan tapahtumat sijoittuvat samoille tienoille, Torgny Lindgrenin kotiseudulle Ruotsin Västerbotteniin; voidaan melkein sanoa, että samaan kylään, samalle vaaralle ja niiden samojen ihmisten keskuuteen.

     MATTI

Anu Kaipainen

Anu Kaipainen ja
Kaihoja kukkuvat käet

     Anu Kaipainen oli Karjalan tyttöjä. Hän syntyi Karjalan kannaksella Muolaan pitäjässä 14.3.1933 ja kuoli Helsingissä 29.9.2009.
     Hän oli erittäin tuottelias kirjailija. Runoja hän kirjoitteli jo nuoresta tytöstä alkaen ja parin juuri ennen 30:a ikävuottaan julkaistun kokoelman jälkeen häneltä ilmestyi romaani suunnilleen joka toinen vuosi. Hän kirjoitti kuolemaansa eli 76-vuotiaaksi asti viimeisen romaanin jäädessä keskeneräiseksi.

     Karjalaisuus oli Kaipaisen tuotannossa keskeisellä sijalla – karjalaisuus ja hänen lapsuudestaan lähtien kokemansa sodan kauhut raskaine evakkomatkoineen ja -kokemuksineen.
     Myllytien kirjallisuuskerhossa keskusteltavana ollut kirja Kaihoja kukkuvat käet on merkittävä ja keskeinen Kaipaisen tuotannossa. Hän sijoitti kirjassa elämää Karjalassa käsittelevän osan nimenomaan synnyinpitäjäänsä Muolaaseen, ja kiistatta romaani sivuaa hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikka kirjaa ei virallisesti hänen omaelämänkertana pidetäkään.

     Kirjan merkittävyyttä korostaa, että se oli ensimmäinen hänen yhä enemmän omaelämänkerralliseksi muuttuvassa tuotannossaan. Kirja ilmestyi hänen täyttäessään 50 vuotta, ikään kuin syntymäpäivälahjaksi, ja se täyttyi muistoista ja kokemuksista, joista kirjailija ei sen jälkeisessä tuotannossaan enää irtautunutkaan, vaan ne seurasivat häntä viimeiselle sivulle, lähes kesken jääneelle viimeiselle sivulle asti.
     Tai ei sentään aivan viimeiselle, sillä kesken jäänyt käsikirjoitus oli Kulkuri ja karjalankiuru, joka kertoo kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharjusta ja itkuvirsien taitaja Anni Lehtosesta. Kaipainen tarkoitti sen kolmanneksi osaksi suomalaisista runonlaulajattarista kertovaan sarjaansa, jossa aikaisemmin ilmestyivät Larin Paraskesta ja Mateli Kuivalatteresta kertovat teokset. Kirja on jo tilattavissa nettikirjakaupassa, mutta sen saatavuus ei vielä ole tiedossa – hinta kuitenkin on. Kirjan kustantaja on WSOY.

   Anu Kaipainen sai valtionpalkinnot vuosina 1967 ja 1969 sekä valtion taiteilijaeläkkeen vuodesta 1994. Vuonna 2002 hänen kirjansa Granaattiomena oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

     MATTI

9. tammikuuta 2012

Näitä me luemme

    Myllytien kirjallisuus- ja keskustelukerho kokoontui ma 9.1.2012 vuoden ensimmäiseen tapaamiseen. Paikalla oli 14 henkilöä ja tarkasteltava Anu Kaipaisen Kaihoja kukkuvat käet. Siitä piirin vetäjän esitttely Kirjat -osiossa.
   Tapaamisessa kyseltiin läsnäolijoilta lukuvihjeitä. Mm. tällaisia ehdotuksia kirjattiin:
   Laila Hirvisaari, Minä, Katariina
   Sofi Oksanen, Puhdistus
   Rosa Liksom, Hytti nro 6
   Riitta Pulkkinen, Totta
   Niko Kazantzakis, Kerro minulle Zorbas
   Marrti Ahtisaari, Matka
   Thorgny Lindgren, Akvaviitti
   Jonas Jonasson, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
   Aila Meriluoto, Vaarallista kokea
   Katja Kettu, Kätilö
   Yasunari Kawabata, Lumen maa
   John le Carre, Yön pakolainen

   Lisäksi Anna-Maija kertoi lukemastaan Anja Forssin kirjasta Viimeiset langat.
 
   Piiri kokoontuu seuravaan istuntoo ma 6.2. klo 12. Silloin paneudutaan yhteisesti Jonas Jonanssonin kirjaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi.

   MATTI

Kaihoja kukkuvat käet

    ANU KAIPAINEN
    WSOY 1983, 207 siv.

Paitsi että Kaihoja kukkuvat käet on kertomus lapsuuden Karjalasta, evakkotiestä, sodan tulosta, ja sodan aiheuttamasta henkilökohtaisesta tuskasta nimenomaan äitien, vaimojen ja lasten keskuudessa, se on myös rakkausromaani. Vai onko?
Sen saa lukija itse päättää. Tosiasia kuitenkin on, että kerronnassa läpi kirjan rakkaus on käsin kosketeltavaa; arvailtavaksi jää, onko se on sitä oman isän ja äidin kesken, mutta on varmasti omassa suhteessa vanhempiin, palvelusväkeen, vähempiosaisiin, jopa eläimiin. Ensi tapaamisella häijyltäkin tuntuva ihminen, vieras tai puolituttu, muuttuu tekstin edetessä lämpimäksi.

Anu Kaipainen oli tunteilun mestari, mutta hän hallitsi myös ironian, eikä pelännyt sen tuomista itsensäkään läheisyyteen. Esimerkiksi tästä voi ottaa kuvauksen nyt puheena olevan kirjan yhdestä päähenkilöstä, Karttusen opettajaperheen isästä Juusosta (oma isä oli Johan). Perheen äiti oli Aino ja tytär Heleena Leena (eli Anu Kaipainen, joka oikealta nimeltään oli Aune Helinä).
Näin siis kirjassa kuvaillaan isä-Juusoa, opettajaa (oma isä oli kotiteollisuuskoulun opettaja):

”Opettaja oli pienikokoinen hintelä mies. Hänellä oli rillit vaaleansinisten silmiensä peitteenä ja runsas, ylettömän kikkarainen tukka, semmoinen että sen läpi ei tahtonut kampakaan kulkea. Joskus opettaja nyhti niin että karvat pöllysivät, nyhti vain, tottelematonta hiuspehkoaan kaljuuntuvan päälakeen päin, kyllä vain, kyllä niin runsaassakin tukassa oli kaljun alku, ja sitä hän koki peitellä.”
Entä sitten oikea isä-Johan? Hän oli kuin olikin pienikokoinen, hänellä oli silmiensä peitteenä nimenomaan sellaiset ”rillit”, mutta tukka oli lyhyt ja ohut, niin ohut että se tuskin pysyi kuosissa ilman vettä tai brylcremeä, ja kaljuuntumaan päinkin hän oli, ei siis suinkaan ylettömän kikkaratukkainen, vaan päinvastoin.

Entäpä sitten perheen äiti Aino, Aino Blomkvist? (Anun oma äiti oli myös omaa sukuaan ruotsinkielinen, Sjöblom). Valokuvan perusteella kirjan kuvaus sopii varsin hyvin häneen.
Huumoriakin Kaipainen osasi viljellä, pienin viehättävin annoksin. Aino-äidin mennessä nuorena vastavihittynä vaimona pikkulaan he tapasivat Juuson kanssa tiirailla taivaan merkkejä. Tähdenlennon nähdessään Juuso totesi, että sen aikanapa saa toivoa jotakin. Ja Aino toivoi:

”Mie toivon, että se Sonja Henie ei menekään naimisiin, vaan luistelee oikein pitkään.
- Höh, sanoi Juuso.
Aino meni loukkaantuneena pihan perälle. Siellä sopi istua hääiltanaan pylly jäässä ja ajatella, että mikään, mitä hän sanoi tai ajatteli, ei merkinnyt oikeastaan mitään.”

Kielellisesti Anu Kaipainen ei ollut virtuoosi. Hän pyrki käyttämään vanhoillista kieltä, mutta varsinkin kirjan alkupuoliskolla tekstin läpi paistaa, että se ei ollut kirjoittajalle luontaista. Kirjan loppupuolella tyyli sekoittuu tapahtumien kulkuun ja unohtuu.
Kaihoja kukkuvat käet lukeutuu selkeästi ns. naisten kirjoihin. Myös miehille se on ”luettava”, mutta monenkaan kohdalla tuskin puhutteleva, sillä tapahtumat ja tunteet kerrotaan nimenomaan naisnäkökulmasta.

MATTI

4. tammikuuta 2012

Hetki kerrallansa

GERDA ANTTI
WSOY Juva 1983, 277 sivua  

     Kirja on suomalaiset sukujuuret omaavan Torniojokilaaksossa Övertorneåssa asuvan Gerda Antin esikoisromaani. Tätä ennen hän on julkaissut yhden runo- ja kaksi novellikokoelmaa. Koska kirjan ilmestymisestä on kulunut jo melkein 30 vuotta, häneltä on varmaan ilmestynyt useitakin teoksia. Ainakin esikoisteos on sitä luokkaa, että kyse on lahjakkaasta kertojasta.
 
     Kirjassa pienen maalaistalon keski-ikäinen nainen Astrid kertoo muutamasta vuodesta elämässään, sisimpiä tuntojaan, yritystä päästä sovintoon itsensä kanssa, läheisyyden tarvetta, rakastamisen vaikeutta. Kirjassa viehättää erikoisesti kerronnan rikkaus ja elävyys. Aivan arkipäivän asioita kuvatessaan Antin teksti on värikästä, aivan kuin kuvakirjaa lukisi.
    Tämäkin on niitä kirjoja, joista joko pitää tai se ei herätä suurempia tuntoja. Minä pidin. Suosittelen tutustumaan. 

     NIILO

2. tammikuuta 2012

Päätoiminen elämä

     AARNE KINNUNEN

     Helsingin yliopiston estetiikan emeritusprofessori A. K. on pistänyt elämänsä kokemuksia kirjan muotoon. Miksi minä kiinnostuin tästä kirjasta johtuu siitä, että A.K:n juuret ovat Enonkoskella, missä itsekin olen syntynyt.
     A.K:n vanhemmat ovat enonkoskelaisia. Hän tosin syntyi Lieksassa 1930 äitinsä toimiessa siellä opettajana ja isänsä osuuskaupan myymälänhoitajana. Isä sai sitten potkut toimestaan annettuaan liikaa lainaa asiakkaalleen ja muutti takaisin Enonkoskelle, lunasti kotitilansa omiin nimiinsä eli siirtyi kauppa-alalta päätoimiseksi maanviljelijäksi. Äiti seurasi poikansa kanssa 1937, kun Ihamaniemen koululla tuli opettajan paikka auki.
     Poika oli siis aluksi äitinsä opetuksessa, kunnes 1942 meni Savonlinnan lyseoon, josta valmistui ylioppilaaksi 1949. Muistan hänet hyvin Enonkosken kunnan kulttuurikilpailuista 1948, joissa hän voitti aikuisten sarjan runonlausunnassa esittämällä Juha Mannerkorven runon Kylväjä. Esitys oli ilmeisesti vaikuttava, koska muistan vieläkin runon alkusäkeet.

     Aarne Kinnusen lapsuuden ja nuoruuden kuvauksessa Ihamaniemeltä on hauskoja tarinoita, mm. se, kun hän esitteli kylän "median", sen nimi oli kuvaavasti ”ämmätin”. Sen päätoimittajaksi hän mainitsee ”naapurin akan”, ja hänen oma äitinsäkin oli innokas avustaja.
     Yliopisto-opintojen jälkeen Kinnunen toimi kaksi vuotta Tampereella ammatinvalinnanohjaajana. Siltä reissulta hän löysi vaimon, näyttelijä Aino-Maija Tikkasen. Hän kertoo, että sen jälkeen hänet esiteltiin "tässä on Aino-Maija Tikkasen mies". Tästä liitosta on sekin seuraus, että iso joukko tamperelaisia näyttelijöitä osti Enonkoskelta kesämökkitontin Kinnusten naapurista.
     A.K väitteli tohtoriksi Aleksis Kiven tuotannosta. Lisäksi hän on kirjoittanut Kivestä kirjan. Hän on kirjoittanut myös Pentti Haanpäästä ja Paavo Haavikosta. Tamperelaisista kirjailijoista hän arvostaa erityisesti Eeva Liisa Manneria ja Lauri Viitaa, sen sijaan Väinö Linna  jää vähemmille maininnoille.

     Kirjan motto on "Nyt on kivien heittelemisen aika". Kivet lentelevätkin siirryttäessä yliopiston opettajana toimimisen aikaan, kun hän kuvaa yliopiston jäykkää byrokratiaa ja sen piirissä toimivia kolleegoitaan ja muitakin kulttuurivaikuttajia. Anti- sekä sympatia ilmaistaan selvästi.
Mielenkiintoisen kirjasta tekee runsas huumorin käyttö sekä se, että kirjoittaja ei kainostele esittäessään mielipiteitään koulukavereistaan, työtovereistaan, naapureistaan eikä omasta perheestäänkään. Itselleni mielenkiintoa lisää tietenkin vielä se, että olen tuntenut joitakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä.

      ESKO M

Hytti nro 6

Finlandia-palkinnon voittaja 2011
ROSA LIKSOM

     Jos Finlandia-palkinnon voittamisen edellytyksenä on mahdollisimman suuri määrä v- ja k-kirjaimilla alkavia sanoja ja niihin viittavien ruumiinosien käyttämisestä kirjoittaminen, Hytti nro 6 on rahansa ansainnut. Muita syitä minun oli vaikea kirjasta löytää ‒ nämä mainitut hyökkäsivät silmille ja iskostuivat tajuntaan. Mutta palkintoahan ei nyt jaettukaan kirjallisten ansioiden, vaan aivan jollakin muulla perusteella. Minulle tosin peruste jäi kertalukemisella tuntemattomaksi, ja toista lukemista ei tule.
     Ihan totta, en todellakaan ymmärrä, mitä kirjallisia ansioita Hytti nro 6 sisältää, enkä sitä kovin kauheasti ole miettinytkään pohtiessani lähinnä miksi Rosa Liksom käyttää tuollaista kieltä; rivouksia rivousten perään. Hannu Salaman Juhannustanssien aikoina tuollaisesta olisi joutunut raastupaan siveettömyydestä syytettynä.

     Mutta itse kirjaan, tai siis nimilehden mukaan ”kertomukseen”. Lienee turha enää toistaa, että se kertoo kahden ihmisen junamatkasta halki Siperian. He ovat toisilleen tuntemattomat suomalainen tyttö ja venäläinen mies ‒ näin Liksom heidät nimeää pienillä alkukirjamilla ja näin heitä puhutellaan läpi kirjan. Miehellä tosin on nimikin, mutta se esiintyy sivuilla vain kahdesti. Tyttö on nimetön ja sanaton, vain mies puhuu… latelee 184 sivun verran törkeyksiään.
     Anteeksi, ei sentään aivan jokaisella sivulla, mutta liikaa ‒ niin paljon, että ne ovat muuttuneet kirjan tarkoitukseksi. Ne purevat, kun rahaa jaetaan. Muulla sisällöllä, juonella ja sanomalla ei ole merkitystä. Palkitun valinta oli vain yhden ihmisen mielikuva kirjan ansioista. Miksi se yleensäkään näin on? Itse arvasin  jo valitsijan ja ehdokasasettelun kuulemisen jälkeen, kenet tämä valitsee. Ei siis kuka voittaa, vaan kuka valitaan.

     Mitään kaunista Liksom ei pitkästä junamatkasta löydä. Ihmiset ovat likaisia, tympeitä, pahansuopia tai suorastaan pahoja. Kylät ja kaupungit ovat saastaisia, kadut kuraisia, lattiat limaisia, iljettäviä. Ruokaa ei ole, ja se löydetty vähäkin kelpaa vain juuri ja juuri syötäväksi. Mutta vodkaa on. Pullokaupalla vodkaa, joskus pontikkaakin. Mies juo, juo ja latelee törkeyksiä, tyttö on hiljaa. Hänelle on koko kirjaan annettu vain yksi repliikki.

     Kaksi oivallista kirjallista tehokeinoa Liksom on kertomukseensa keksinyt. Toisen niistä hän tosin vesittää liiallisella käytöllä: luettelot. Aluksi sellainen tuntui hyvältä oivallukselta, viides alkoi jo ihmetyttää ja kymmenes puistattaa ‒ varsinkin se loppupuolella oleva lähes kahden sivun mittainen arvosteluryöppy Neuvostoliittoa kohtaan junan ylittäessä Mongolian rajan. Vähempikin olisi riittänyt, ainakin minulle, vaikken mikään neuvostoihailija ole milloinkaan ollutkaan. Pakko ottaa tähän katkelma:
     ”… Taakse jää Neuvostoliitto, Leninin patsaat ja muotokuvat, vesivärimaalaukset, joihin on kuvattu vaahtopäisenä myskyävän meren autioita rantoja, asentajat, öljytyöläiset, kurjat kolhoosilaiset ja kaivosmiehet, numero- ja osoitepalvelukioskit, vallankumouksen muistomerkit, tanssilavat puistoissa, vanhat pariskunnat keinumassa surumielisen valssin tahdissa karvahatut päässä, rappusluudat, eteisluudat, pirttiluudat, kamariluudat, kellariluudat, kivetysluudat, navettaluudat, latoluudat, vessaluudat, etupihaluudat, takapihaluudat, kasvimaaluudat, isoon mustaan villatakkiin kääriytyneet mummot, jne, jne…”
     No juu, esimerkissä on yhdeksän riviä kirjan sivulta. Kaikkiaan tässä nimenomaisessa luettelossa on 56 riviä tällaista kiinnostavaa luettavaa. Kuten sanoin, aluksi se tuntui hyvältä oivallukselta, mutta muuttui pian kiusalliseksi yli harpattavaksi.

     Toinen tehoste on minitarinan kertominen kahteen kertaan, vain tapahtumapaikka muutettuna. Toiseen kertaan asiaa lukiessani sivulta 142 jäi kaivelemaan, että olenko jossakin vaiheessa avannut kirjan väärästä kohdasta. Nopea selailu selvitti, että tarina kerrottiin jo sivulla 31. Minusta toisto oli hyvä keksintö. Onneksi se jäi ainoaksi, sillä uusinta olisi jälleen vesittänyt hyvän idean.

     Mutta silti, jos keksitte, miksi tämä kirja on kirjoitettu, kertokaa minullekin.

     MATTI

    PS. Katso myös alapuolella oleva HELJÄN ansiokas ja mielenkiintoinen kommentti kirjasta.