27. marraskuuta 2014

Lumi peittää setripuut


DAVID GUTTERSON
Otava 1996, 461 sivua

     Kirja on kirjailijan esikoisteos. Kun luin hänen toisen romaaninsa Vuorilta itään, oli pakko käydä lainaamassa tämä esikoisteos, olihan se saanut suuren menestyksen. Aika usein en ole saanut otetta mainetta saaneisiin kirjoihin, siksi lähdin lukemaan kirjaa ilman ennakkoasennetta.
     Tällä kertaa olen yhtä mieltä arvostelijoiden kanssa. Kirja on lukukokemus, tai sanoisinko elämys. Gutterson on erittäin taitava kuvaamaan luontoa ja sen eri ilmiöitä. Samoin hän osaa kuvata kirjan henkilöitä tavalla, joka saa aikaan elämyksen, kuin katsoisi lukiessaan mykkäfilmiä.
     Tässä kirjassa, niin kuin edellisessä lukemassani, on paljon paikan nimiä. Turhankin paljon. En antanut niiden häiritä. Kirjailija on joko perehtynyt todella huolella kirjan tapahtumapaikkoihin, tai sitten hänellä loistava mielikuvitus. Jotenkin kallistuisin ensinmmäisen vaihtoehdon puolelle.
     En ryhdy paljastamaan kirjan taphtumia tarkemmin. Se ei olisi reilua mahdollista lukijaa kohtaan. Sen verran voi kuitenkin sanoa, että kirjan päätapahtumat sijoittuvat pienehkölle San Piedron saarelle. Saarta asuttivat ennen Euroopasta tulleet siirtolaiset ja mansikkapelloilla ahertavat japanilaiset. Toinen maailmansota jätti omat jälkensä, repäisi kuilun asukkaiden välille, eikä mikään palannut entiselleen.
     Kirjan tarina on nyt oikeastaan hyvin ajankohtainen, kun televisiosta tulee kuvaa Amerikassa vellovista mielenosoituksista maan oikeuslaitosta vastaan. Onko värillä väliä oikeuden edessä? Saavatko kaikki kansalaiset samanlaisen kohtelun? Mitä valamiehistön ennakoasenteet vaikuttavat tuomioihin?
     Sanonpa taas kerran. Lukekaa kirja, vaikka ette minun näkemykseeni luottaisikaan.

     NIILO

17. marraskuuta 2014

Ruohonvihreää


CAROL SHIELDS
Otava 2012, 261 sivua

    "Hän yrittää todistaa, että siellä missä ihmisillä ei ole ympärillään ruohoa vaan pelkkää betonia ja asfalttia, ihmisen olemisen ehdot alkavat rappeutua."
    Harvan kirjan takakannen mainoslauseen kanssa olen samaa mieltä, mutta tällä kertaa tekee mieli olla "Jokapäiväisen elämän mestarillinen kuvaaja".

    Kirjan päähenkilö Charleen Forrest on runoilija. Päätyönään hän toimii kasvitieteellisen julkaisun toimittajana ja "yleisnaisena" eli on ko. julkaisun ainoa työntekijä. Tähän työhön hän on päässyt/joutunut entisen miehensä kasvitieteilijä Watsonin ansiosta. He ovat eronneet kahdeksan vuotta aiemmin. Mies on  30-vuotispäivänsä aamuna häipynyt kuvioista, jättänyt ainoastaan paperilapun pöydälle, jossa ei ollut mitään muita selityksiä kuin ilmoitus että hän lähtee. Heillä on 13-vuotias poika Seth, oikea nuoren miehen mallikappale.
    Charleen asuu poikansa kanssa Vancouverissa. Hän on 18-vuotiaana tehnyt pikalähdön kotoaan Torontosta ilmoittamatta etukäteen vanhemmilleen; istui Watsonin moottoripyörän kyytiin. He ajoivat mantereen poikki Vancouveriin, missä Watson oli tehnyt väitöskirjan kasvitieteestä.
     Charleen saa 70-vuotiaalta leskiäidiltään kirjeen, jossa tämä ilmoittaa menevänsä uudestaan naimisiin ja kutsuu Charleenin ja Sethin häihinsä Torontoon.
Seth jää kuitenkin ystäväperheen luo Vancouveriin, ja Charlenen mukaan lähtee hänen miesystävänsä Eugene. Tällä kertaa mantereen halki matkustetaan junalla.
    Torontossa paikalla on Charlenen vanhempi sisko Judith miehineen ja lapsineen. Sulhanen 72-vuotias Louis osoittautuu sympaattiseksi mieheksi. Charleen sanoo siskolleen, että Louis on menninkäisen näköinen. Siskokset ihmettelevät, miten kaksi niin erilaista persoonaa on sattunut yhteen. He ajattelevat, että syy on se, kun äiti on huono liikkumaan, hän tarvitsee autonkuljettajaa, Louis taas tarvitsee ruoanlaittajaa.
    Charlenella on toinenkin syy kuin häät lähteä Torontoon. Hän on joitakin vuosia aiemmin saanut pienen paketin lehden toimitukseen. Se sisälsi ruohonsiemeniä istutus- ja hoito-ohjeineen. Lähettäjä ilmoitti nimekseen veli Adam, ja kun osoite viittasi luostariin, niin Charleen ajatteli tämän olevan pappi. Charlleen ajattelee käyvänsä tapaamassa veli Adamia, sillä osoite on Toronton lähellä (tässä vaiheessa minä aloin ns. haistaa palaneen käryä). Tapaaminen onnistui mutkien jälkeen, oli yllätyksellinen ja erittäin lyhyt; juuri ennen tapaamista Charleen tajusi mistä oli kyse.

    Kirja kuvaa tavallisia ihmisiä ja tapahtumia tavattoman kauniisti, jos nyt tällainen klisee sallitaan. Hilkka haluaa sanoa vastalauseen, hänen mielestään tällaisia kirjoja menee kolmetoista tusinaan! Tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus meidän kirja-arvioissa.

    ESKO

12. marraskuuta 2014

Vuorilta itään

DAVID GUTERSON
Otava 1999, 302 sivua. 

    Kirja on aikaisemmin opettajana työskennelleen Gutersonin toinen kirja. Vuonna 1996 ilmestynyt Lumi peittää setripuut oli maailmanlaajuinen myyntimenestys.
     Vuorilta itään kertoo eläkkeellä olevasta sydänkirurgista, joka on sairastunut parantumattomaan paksunsuolen syöpään ja on päättänyt ottaa päiviensä päättämisen omiin käsiinsä. Nuoruuden harrastus lintumetsästys olisi hyvä keino saada mahdollinen tapahtuma näyttämään onnettomuudelta.
    Aina ei se mikä näyttää helpolta, olekaan niin yksinkertaista. Sen saa Ben Givenskin kokea.

    Kirja on mielenkiintoisesti kerrottu paljon nähneen miehen elämäntarina. Kirjassa on paljon paikannimiä. Mielestäni liikaakin. Olisi pitänyt olla kartta esillä. Lukemisen tueksi olisi ollut hyvä, jos kirjan sisäkansille olisi laitettu jonkinlaiset kartat tärkeimmistä tapahtumapaikoista. No, eihän kaikki ole aina täydellistä 
    Mielestäni kirja on hyvinkin lukemisen väärti. Sujuvaa kerrontaa asioista, joihin ei usein ole törmännyt. Suosittelen lämpimästi tutustumista, vaikka tiedän, että niin monta kuin on lukijaa, on makuakin.
    NIILO

     Vuorilta itään sattui käteeni niin kuin yleensäkin. Nappaan kirjastosta vinon pinon ja katselen, mikä niistä sattuisi kiinnostamaan.
    Niilo tuossa paljastikin kirjan juonta aika pitkälti. Minä pidin kerronnasta, luonnon ja maisemien kuvaukset ovat niin eläviä, että melkein haistoin omenien, metsän ja marunan tuoksut, kuten myös lian ja ummehtuneen löyhkän. En ole koskaan erikoisemmin tykännyt sodan kuvauksista. Tassäkin maailmansodan lopputaisteluiden jaksoja vähän hyppelin yli. Toki ne syvensivät Benin henkilökuvaa ja lie olleet siten tarpeen.
    Eniten jäin miettimään sitä, miten me vanhemmat haluamme suojella rakkaitamme surulta ja järkytykseltä. Kiellämmekö heiltä mahdollisuuden kasvaa henkisesti isommiksi ihmisiksi, kestävämmiksi elämän kolhuja vastaan. Myös Benin vaivoja säästämätön huolenpito koiristaan kosketti.
    Ei mikään turha kirja. 
    MIRJA

3. marraskuuta 2014

Värittömän miehen vaellusvuodet


    HARUKI MURAKAMI 
    Tammi, 330 sivua

    Suomikin on päässyt mukaan japanilaisen suosikkikirjailijan uusimpaan teokseen, joka käsittelee viiden nuoren lukiossa syntynyttä ystävyyttä. Joukkoon kuuluu kaksi tyttöä ja kolme poikaa. He työskentelevät opiskelun ohella vapaaehtoistyössä ja viettävät muutenkin kaikki vapaa-aikansa yhdessä. Lukiosta valmistuttuaan neljä jää suorittamaan jatko-opintoja kotikaupunkiinsa Nagoyaan, viides eli kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki lähtee yliopistoon Tokioon, josta hän aikanaan valmistuu insinööriksi erikoistuen rautatieasemien suunnitteluun.
    Tsukurun muutettua Tokioon yksi ryhmän jäsenistä ilmoittaa tälle, ettei ryhmä halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Heille ei saa edes soittaa, mitään syytä he eivät halua ilmoittaa, sanovat, että kyllä Tsukurun pitäisi tajuta syy itsekin. Tsukuru vaipuu syvään masennukseen, koska hän ei tajua tehneensä mitään väärää. Hän kuvailee tuntojaan: "Tuntui siltä kuin minut olisi heitetty valtamerilaivasta kylmään mereen, ja laivan valot häipyivät näkymättömiin". Tsukuru pohtii masennuksena vallassa jopa itsemurhaa, mutta saa kuitenkin nostettua itsensä muutaman kuukauden jälkeen pinnalle.
    "Lausumattomat ajatukset olivat raskaita ja yksinäisiä kuin muinaisuuden jäävirrat, jotka uursivat maan pintaan syviä järviä".
    Valmistuttuaan Tsukuru työskenteli rautatieasemia suunnitellen ja vietti yksinäistä elämää, Vanhat tapahtumat nousivat kuitenkin ajoittain mieleen. Aikanaan hän sai vakituisemman naisystävän, joka alkoi toimimaan hänen amatööripsykiatrinaan ja sai puhuttua hänet selvittämään menneisyyttään.

    Otettuaan yhteyttä kahteen entisen ystäväjoukkonsa poikaan, jotka olivat jääneet kotikaupunkiinsa Nagoyaan töihin, alkoivat entiset salaisuudet paljastua. Samalla hän sai kuulla, että toinen tytöistä oli muutama vuosi aikaisemmin kuollut. Toinen tyttö oli valmistunut keraamikoksi ja tavannut opiskeluaikanaan suomalaisen miehen, joka oli opiskellut Japanissa samaa alaa, ja mennyt tämän kanssa naimisiin ja he olivat muuttaneet Suomeen.
    Tsukuru matkustaa Suomeen puhuakseen tämänkin kanssa asiat selviksi. Hänen saavuttuaan Helsinkiin käy ilmi, että perhe on kesämökillä Hämeenlinnan lähellä. Hän vuokraa auton ja ajaa sinne selvittämään loputkin epäselvät asiat. 
    Kirjailijan Suomen tuntemus perustui lyhyeen 1985 tehtyyn Suomen matkaan, joten jotain pientä virhettä kirjan suomitiedossa oli, mutta suurelta osin faktat olivat kohdallaan.

   Kirjan nimi viittaa kahteen asiaan. Päähenkilön nimen yksi merkitys japanin kielessä tarkoittaa väritöntä; Tsukuru tuntee itsensä harmaaksi ja vähän kiinnostusta herättäväksi mieheksi. Toinen on kirjan nimeen liittyvä musiikki. Useissa Murakamin kirjoissa on musiikki läsnä. Norweigian Woodin nimi tulee samannimisestä Beatlesin kappaleesta, 1Q84-kirjassa soitetaan Janacekin Sinfoniettaa. Tämän kirjan musiikki on Franz Liztin Vaellusvuosi-sarja, jonka yksi osa, Le mal du pays, on hyvin surumielinen pianosävellys ja kuvaa mielestäni hyvin kirjan tunnelmaa.

    Olen pitänyt kaikista Murakamin kirjoista, eikä tämäkään tuottanut pettymystä. Mielestäni Värittömän miehen vaellusvuodet on jopa parempi kuin edellinen eli 1Q84.
     Netissä arvostelut olivat laidasta laitaan, oli sekä kehuja että huonoja arvioita, mutta niinhän se tuppaa olemaan. Sen olemme huomanneet myös omassa lukupiirissämme. 

     ESKO

2. marraskuuta 2014

Kivat terveiset Kirjamessuilta


    En käynyt Kirjamessuilla, en taaskaan. Poissa olooni on kaksi mielestäni aika pätevää syytä: Väentungos ja turhien ostosten tekeminen. Olen aikaa sitten tehnyt päätöksen, että yritän välttää ns. turhaa kirjojen ostamista.
    Jos jotakin hankin, se tapahtuu heräteostoksena; äkkiä, aavistamatta, harkitsematta, sivusilmällä näkemääni kohteesen tarttumalla. Useimmiten kohde on kirja, jonka olen jo lukenut ja omasta mielestäni hyväksi havainnut.

    Lahjaksi hankkimani ovat asia erikseen, mutta niiden ostaminen vaatii tarkkaa harkintaa ja tietoa lahjan saajan kiinnostuksista - ja useimmiten myös vihjeitä. 

    Kirjamessuilta sain kuitenkin mukavat terveiset. Perheenjäsen toi sieltä, ja paketoi kauniisti, HS:n Teema-lehden lokakuun numeron Kirjat - Vuoden kiinnostavimmat kirjailijat ja kehutuimmat teokset. Jo selatessani sitä lukuhormoonit alkoivat hyrrätä. Lukeminen oli pakko aloittaa hetimiten, ja se jatkuikin samaa menoa kaikkien henkilöjuttujen osalta kannesta kanteen. 
    Ei niitä kaikkia voi tässä luetella, mutta ylivoimainen aloitus oli Pekka Tarkan kirjoitus Olin Toini Havun juoksupoika Helsingin Sanomien kirjallisuustoimituksen työskentelystä ns. suurten kriitikkojen aikana viime vuosisadan puolivälin jälkeen. 
    Siitä siirryin sujuvasti Märta Tikkasen elämänvaiheisiin, norjalaisen sensaatiokirjailija Karl Ove Knausgårdin syvällisiin ajatuksiin, Anja Snellmanin omakuvaan kirjailijaksi kasvamisesta, juttuihin Tommi Kinnusesta, Maria Turtschaninoffista, Kari Aronpurosta, jne, jne. 
    Toisen puolen Kirjat-kirjasesta (hölmö nimitys, mutta sellainen se on) täyttävät Helsingin Sanomissa aiemmin julkaistut kirja-arvostelut. Niistä mainitsen vain kaksi: Erkki Tuomiojan Siinä syntyy vielä rumihia ja Antti Heikkisen Juice Leskisen elämänkerta Risainen elämä. Kumpaakaan en vielä ole lukenut, mutta varmasti tulen lukemaan.

    MATTI
    PS. Edellä kerrottu haiskahtaa vahvasti tekstimainonnalta. Sellaista sen on tarkoitus ollakin, sillä kohde tuotti minulle suurta mielihyvää, jota haluaisin jakaa muillekin.