Jo Nesbøn loppuratkaisut yllättävät

    Kahden lukemani norjalaisen Jo Nesbøn kirjan kokemuksella voin luokitella kirjoittajan yhdeksi parhaista dekkaristeista ‒ parhaista ainakin niille lukijoille, joiden mielestä ruumiita on tultava riittävä määrä, eikä veri saa päästä hyytymään. Nämä seikat ovat Nesbølle kuitenkin vain apuvälineitä. Parasta on, että jännitys alkaa ensimmäiseltä sivulta ja kasvaa kasvamistaan loppua kohti. Väliin mahtuu puolenkymmentä varmaa syyllistä, mutta silti loppuratkaisu yllättää.

    Nämä kaksi lukemaani, Torakat ja Poliisi, kuuluvat Nesbøn maailmanmaineen saavuttaneeseen Harry Hole -sarjaan; ensimmäinen toisena ja jälkimmäinen viimeksi ilmestyneenä.

    Koska en itse ole haastatellut Nesbøa, lainaan Hesarin Jukka Petäjän vuonna 2006 kirjoittamaa luonnehdintaa. Hän totesi laittamattomasti, ettei mistään hinnasta olisi lähtenyt ainakaan teini-ikäisen Nesbøn kanssa metsään, sillä lähes kaikki tämän kouluaineet päättyivät siten, että ihmiset eksyivät metsään, eikä kukaan selviytynyt sieltä hengissä pois.

    Tietenkään Nesbø ei vielä tuolloin osannut ennustella tai aavistella, mikä hänestä tulee isona, mutta jälkeenpäin ajatellen viitteitä ainekirjoitukset jo antoivat. Kuitenkin hän opiskeli ekonomiksi ja talousanalyytikoksi, jolle ”maksettiin liian suurta palkkaa”. Hänen ensimmäinen romaaninsa ”syntyi” 30 tunnin lentomatkalla Australiaan 1990-luvun puolivälissä, ja vuonna 1997 se ilmestyi Lepakkomies -nimisenä.

    Valtavan kirjailijan suosionsa lisäksi Nesbø kuuluu edelleen Norjan nimekkäimpiin rockmuusikoihin. Hänen ansiolistallaan on myös mm. novellikokoelma, äänilevyjä, lastenkirjoja sekä kirjoja tällä hetkellä jo kymmenen romaania käsittävän Harry Hole -sarjan ulkopuolelta.

    Nesbø on ilmaissut halunsa lopettaa rikospoliisi Hole-sarja eli antaa särmikkään, alkoholisoituneen ja väkivaltaisen, mutta kaikkia muita tehokkaamman, päähenkilön viimeinkin kuolla. Lähellä tämä on ollut ainakin näissä kahdessa lukemassani kirjassa ‒ varmaan muissakin.

    Uusiin tuuliin Nebøn suunnitelmissa viittaa myös tähän asti viimeisen Harry Holen -kirjan Poliisin päättävä päähenkilön tuumiskelu kirkon rappusilla omista häistään tullessaan:

    ...Tunsi kuinka kaikki oli täydellisessä tasapainossa, tismalleen vaakasuorassa, oikeassa järjestyksessä. Tiesi että tämän pitäisi loppua tähän, juuri näin. LOPPU

    Loppuuko sarja vai ei? Olisiko sen loppuminen yllätys? Ehkä olisi. Se on kuitenkin varma ja omakohtainen kokemus, että Poliisin loppuratkaisu on lukijalle yllätys, täydellinen sellainen.

    Sen paremmin Torakan kuin Poliisinkaan juoneen ja tapahtumien kulkuun en halua tässä puuttua. Ne selviävät lukijalle kirjan sivuilta, eivätkä taatusti tuota pettymystä.

TORAKAT 
Johnny Kniga Kustannus, 1998, 362 sivua. 

POLIISI 
Johnny Kniga Kustannus, 2014, 517 sivua.

    Jo Nesbøn dekkarit olivat aiheena Myllytien Lukupiirissä maanantaina. Toinen puoli osanottajista piti kirjoina erittäin ja jopa liian raakoina, ja toinen puoli oli jättänyt valitsemansa kirjan tästä syystä kesken.
    Maaliskuun (ma 3.3. klo 12) palaverin aiheeksi sovittiin Hannu Väisäsen Vanikan palat.

    MATTI

Kangastus 38 herätti ajatuksia

    KJELL WESTÖ
    Otava 2013, 334 sivua.

     Kangastus pitänee luokitella dekkariksi. En ole pitkään lukenut dekkareita, mutta muistelen, että niissä tapahtui jossain vaiheessa murha, useimmin lopussa.

    Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1938. Tuo vuosikymmen niin Suomen kuin koko maailmankin historiassa on yksi merkillisimmistä. Suomessa vuosikymmenen alun lamasta ja kieltolaista selvittyä elettiin varsin iloista ja huoletonta aikaa, joka sitten päättyi sodan kurimukseen. 

    Westön kirja tuo mieleen monia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ystäväporukan kuukausikokouksista käy ilmi, kuinka ihminen uskoo siihen, mitä haluaa uskoa. Koulutuksensa perusteella ystäväporukka täytyy lukea valistuneeseen eliittiin.
    Heidän kauttaan Westö tuo hyvin esille sen, mikä oli myös ilmeinen todellisuus. Suomessakaan osa eliitistä ei nähnyt Hitlerin touhuissa mitään pelottavaa ja he ummistivat silmänsä hänen rodunjalostusopiltaan. Juutalaisvainojen järjettömyydessään olisi pitänyt avata viimeistään ihmisten silmät, mutta kun ei niin ei.
    Yhtä järjettömiä olivat veli Stalininkin vainot. Suomen onneksi hän vainojensa ohella tapatti kenraalinsa ja etevimmät upseerinsa. Muutenhan meillä olisi viime sodissa käynyt vielä huonommin.
     Kirjassa käy myös hyvin ilmi, kuinka syvä kuilu oli vielä tuolloin johtajien ja työväen välillä. Työväki oli välttämätön paha. Heitä voi käsitellä niin kuin huvittaa. Poikkeuksiakin tietysti oli. Tuli mieleeni maamme viimeinen todellinen patruuna, Valkeakosken Juuso Walden. Aatos Erkko olisi voinut kohota asemansa ja varakkuudensa puolesta  tähän kaartiin, mutta hän halusi eristäytyä omaan maailmaansa.
    Tätä päivää ajatellen tuo sotaa edeltänyt vuosikymmen oli johtajien kulta-aikaa. Muutama tunti työpaikalla ja sitten pitkä lounas, jonka jälkeen pistäytyminen työpaikalla, jos pää oli sen verran selvä. Monesti taisivat lounas ja työpäivä päättyä yhtä aikaa.
     Kirjassa palataan sisällissodan jälkimaininkeihin. Ne eivät olleet kunnian vuosia valkoiselle osapuolelle. Sota ja viha raaistaa. Jotenkin vain tuntuu käsittämättömälle se kohtelu, jonka punaisten puolella taistelleet ja heitä jotenkin tukeneet saivat kokea. Hyvin monet heistä eivät halunneet aseellista yhteenottoa. Heitä johdettiin harhaan ja he vain ajautuivat mukaan kohtalokkain seurauksin. Tässä asiassa maailma ei ole oppinut mitään. Eipä taida olla juuri uutislähetystä, jossa ei kerrottaisi jossakin päin maailmaa käynnissä olevasta sisällisodasta.

     Pieni yksityiskohta maailman muutoksesta sisältyy ravintolaelämään, johon kirjassa viitataan. Vielä kuusikymmentäluvulla naisporukalla, saatikka yksinäisellä naisella, ei ollut mitään asiaa illalla ravintolaan tanssimaan. Piti olla jonkinlainen miehenretale kavaljeerina. Jos joku yksinäinen hameniekka pääsi livahtamaan ravintolan puolelle, sai hän välittömästi kevytkenkäisen naisen leiman.
    Toinen mielenkiintoinen pikku yksityiskohta oli Olympiastadionin vihkiäiskilpailujen satasen tulokset. Oliko kirjailijan vapautta? Uskomatonta, jos niin on meilläkin tapahtunut.

     Jos nyt jotakin toivomista kirjan suhteen esittää, olisin karsinut jonkun verran näistä toverusten kuukausikokouksista.
    Lukiessa tuli jonkun kerran mielleen, pitäisikö ottaa esille Helsingin kartta ja katsella tapahtumien paikkoja. En kuitenkaan viitsinyt. Vaikka en Helsinkiä kovin hyvin tunne, oli minulla jonkinlainen aavistus missä mennään.
   Summa summarun. Ihan luettava ja jopa mielenkiintoinen kirja.

    NIILO

Luonnon Laki

KARI HOTAKAINEN
Siltala 2013,  283 sivua

    Tätä Hotakaisen uusinta en kovin paljon kommentoi. Reilut sata sivua luettuani kysyinkin, pitäisikö tätä ymmärtää.
    Loppua kohti kirja parani. Voin jopa sanoa hiukan ymmärtäneeni Hotakaisen ajatuksen kulkua. Ainakin niin luulen. Tai ainakin kuvittelen.
    Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että kun kirjailijat saavat tarpeellisen määrän tunnustusta, he alkavat kirjoittaa niin viisaasti, että oppimatonta hirvittää. Toisin sanoen en löydä heidän vuodatuksestaan loogista sanomaa.  No, sehän on minun murheeni, ei kirjailijan.
     Yksi opetus kirjaan sisältyi. Me emme tule monestikaan ajatelleeksi, kuinka kalliiksi vaivojemme hoito todellisuudessa tulee yhteiskunnalle, jos suuremmassa määrin joudumme sairastelemaan ja satumme pääsemään hoitoon. Yksityisellä puolella hintataso vielä kertaantuu. Sekin asia on todeksi eletty.
    Nyt sitten Westön Kangastus 38:n kimppuun.

    NIILO

   Aikaisemmin julkaistun ESKON mielipiteen kirjasta löydät täältä: Luonnon laki

Taivaan laijalla

MARJATTA PULSKA

NordBooks 2013, 250 sivua.
    Kirja kertoo poronhoitajasuvun tarinaa kolmessa sukupolvessa. Saariselän aikoihin oli joskus puhetta kanssasi poromiehistä. Sen vuoksi avasin kirjan aika uteliaana. Minkälaista romantisointia avautuisi luettavakseni? Ei ollut ruusuisia päiviä. Oli elämän arkea.

    Ei tämä Marjatta Pulskan esikoiskirja mikään suuri lukuelämys ollut, mutta kannatti kuitenkin lukea. Ehkä se ei anna kovinkaan paljon etelän kivikylän kasvatille, joka ei ole metsässä samoillut ja Lapin tuulia haistellut. Arvelisin kuitenkin, että joku muukin voisi sen jossain vaiheessa lukaista.  - NIILO

Lukupiirissä luetaan

   Lukuisten kirjastovarausten takia Myllytien lukupiirin tammikuun kirjat jäivät suunnilleen puolelta osanottajista lukematta. Varsinaisena kirjana oli Finlandia-voittaja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Siltä varalta, ettei... nimesimme vaihtoehdoksi Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa.
   Kumpikin osoittautui vaikeasti lainattavaksi, eikä juuri kenelläkään ollut ostohalukkuutta, joten lukukokemukset jäivät melko suppeiksi. Kummastakin toki esitettiin mielipiteitä, puolesta ja jokunen vastaankin, mutta lukupiirin ns. yleinen mielipide (14 henk.) jäi ilmaan. Pidettiin ja ei pidetty.
   Näistä linkeistä pääset vilkaisemaan omat mielipiteeni kirjoista: Jokapäiväinen elämämme, Kuolema ehtoolehdossa. Jälkimmäinen postaus on puolen vuoden takaa.

  Nyt ei kirjaa, vaan kirjailija 

   Tammikuun kirjojen saamattomuus sai meidät varuillemme. Helmikuun alussa emme paneudukaan mihinkään tietyyn kirjaan, vaan kirjailijaan. Henkilökuvaus jääköön vähemmälle, sillä tarkoitus on esitellä suositun norjalaisen Jo Nesbøn tuotantoa. Jokainen lukee, mitä käsiinsä sattuu saamaan, ja kertoo palaverissa mielipiteensä kirjasta.

    Itse ehdin jo lukea mieluisaksi osoittautuneen selväsanaisen ja tapahtumarikkaan dekkarin Torakat, mutta ei siitä vielä tämän enempää. Palataan asiaan. - MATTI

Jokapäiväinen elämämme

RIIKKA PELO
Teos 2013, 522 sivua

      Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme on saanut lukijoilta samoin kuin "ammattilaisilta" eli kirjablogisteilta ristiriitaisen vastaanoton. Omalla kohdallani en puhu edes ristiriidasta, vaan voittajateos ei yksinkertaisesti ole "minun kirjani".
      Käytin lukemiseen paljon aikaa. En hitauttani, vaan siksi, että lukeminen ei yksinkertaisesti edennyt. En saanut mistään kiinni. Sanat, lauseet, virkkeet ja kappaleet vain pyörivät ja pyörivät omaa ympyräänsä, en saanut tektistä otetta ja silmät painuivat kiinni.
      Sain kirjan kuitenkin luettua. Välillä tosin etsiskelin sekä Riikka Pelon itsensä että valinnan suorittaneen Asko Sarkolan taustoja -  tiedä sitten miksi, mutta millään kriteereillä en itse olisi päätynyt tähän kirjaan.

     Osin keinotekoisesti asioita pyöritellen aivan liian massiiviseksi paisutettu romaani kertoo yhdestä merkittävimpiin venäläisiin runoilijoihin kuuluneesta Marina Tsvetajevasta ja hänen vaikeasta suhteestaan tyttäreensä Aljaan ja mieheensä Serjozaan. Parillasadalla viimeisellä sivulla pääosaan astuu Stalinin apparaatin harjoittama verinen mielivalta kidutuksineen ja Siperian leirityksineen.
     Ilman romaanin taustoihin tutustumista sen voi helposti kokea Tsvetajevan elämänkertana, mikä se ei kuitenkaan ole. Se on nimenomaan romaani, fiktiivin sellainen. Kirjoittaja itse kertoo perehtyneensä tarkoin päähenkilönsä elämään ja käyttäneensä historiallisia faktoja kivinä, joiden varaan on romaania kirjoittaessaan tukeutunut.

     Jokapäiväinen elämämme oli tammikuun kuukauden kirjana Myllytien lukupiirissä, missä se myös sai ristiriitaisen vastaanoton, lähes yksimieliset päiden puistatukset: "raskasta, vaikeaa". Tosin joukkoon mahtui myös mainintoja joissakin kohdin esiintyvistä kielen hienouksista.

   MATTI