Joko nyt uskaltaisi aloittaa

   Heti ensimmäiseksi täytyy kertoa uskomattomattomasta onnesta, mikä minua kohtasi tänään: Sain ilmoituksen Mr Peteriltä, että meiliosoitteeni on voittanut arvonnassa noin miljoona englanninpuntaa. Arvaan, että sen saadakseni minun ainoastaan täytyy lähettää paluupostissa pankkitietoni tunnuksineen ja luonnollisesti ainoastaan tunnistusta varten tarkat henkilötietoni.
   Arvatkaa, hyvät ystävät, lähetinkö. Jo senkin takia epäilykseni heräsi, kun tämä mainittu Mr Peter halusi tietojani toimistoonsa Hongkongiin. Laittoi sentään tarkan osoitteensa mukaan: BOX se-ja-se.
   Tänään oli todellinen onnenpäiväni. Sain nimittäin kolme muutakin vastaavaa rahakirjettä. Yhtäkään avaamatta siirsin ne ikuisuuteen painamalla nappia "Poista pysyvästi". Kiitos Mr Peter, että muistit minua. Muistan sinua lämmöllä, joten älä enää lähetä minulle viestejäsi.

   Tiedoksenne (vaikka en tiedäkään): Nämä rahakirjeet tulevat aina ja ainoastaan gmail-meiliini, eivät koskaan siihen toiseen eli varsinaiseen osoitteeseeni. Miksi, sitä en siis tiedä, mutta tiedoksenne kuitenkin.

   Asiaa lukemisesta

   Jokohan nyt uskaltaisi käynnistää juttujen levittämisen lukemisesta. Kesä on mennyt kirjapaaston merkeissä, mutta pian on (luulisin?) elonkorjuun aika, joten on kai minunkin aloitettava kirjallisen sadon korjuu. (varsinainen sanontahirviö nuo kolme viimeistä sanaa).

   Kesän aikana luettujen pino kasvoi vain yhdellä, André Brink; Tuokio tuulessa. Siihen palaan vasta syyskuun alkupuolella, sillä kirja on Myllytien lukupiirissä kesän kirjana, ja siihen asti pidän suuni supulla, enkä herätä ajatuksia suuntaan enkä toiseen.
   Vastikään aloitin toisen kesäkirjani, Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa. 50:n sivun jälkeen se tuntuu ihan luettavalta, ihan mielenkiintoiselta, ihan hauskaltakin. Palataan siihenkin kunhan olen kääntänyt viimeisen sivun.
   Kesän kolmannesta eli edessä olevasta en vielä sanoa mitään.

Hesarissa julkaistaan lähiviikkoina lukijoiden kahdeksi parhaaksi tämän vuosisadan kotimaiseksi kirjaksi äänestämät kirjat. Kolmanneksi sijoittui Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Se onkin hyvä.
   Toiseksi kahdesta parhaasta veikkaan kiivaasti Sofi Oksasen Puhdistusta. Toisesta en voi sanoa edes arvausta; niin paljon hyviä kirjoja on jäänyt lukematta, kenties sekin. Laitan tuonne loppuun luettelon tähän asti julkaistusta järjestyksestä... perä edellä tietenkin.

   MATTI

10) Nälkävuosi; Aki Ollikainen
  9) Uuni; Antti Hyry
  8) Ennen päivänlaskua ei voi; Johanna Sinisalo
  7) Kätilö; Katja Kettu
  6) Juoksuhaudantie; Kari Hotakainen
  5) Hytti nro 6; Rosa Liksom
  4) Ihmisen osa; Kari Hotakainen
  3) Missä kuljimme kerran; Kjell Westö

Hajamietteitä viimeksi luetuista

Kaiken käsikirja

Esko Valtaojan Kaiken käsikirja on viimeisin lukemani kirja. Aivan tarkkaan kirjan nimi ei pidä paikkaansa, ja tekijä toteaakin lopussa, että kirjasta puuttuu mm. Viivi Pumpasen kännykkänumero.

Paljon muuta ja oleellisempaa on mahtunut kirjan 200 sivuun. Kirjassa käsitellään universumin kehitys alkuräjähdyksestä lähtien, eläinkunnan, mukaan luettuna ihminen, kehitys yksisoluisesta molekyylistä nykyiseen muotoonsa. Sijansa saavat usko ja uskonto ja niiden vaikutus maailman kehitykseen, samoin taide ja sen vaikutus maailmaan. Moraali on erittäin hienosti käsitelty. 

Koska kirjoittaja on tiedemies, oma alakin on mukana. Kaikkien aikojen viisaimmaksi ihmiseksi hän nimeää Isaac Newtonin; jokainenhan tietää kaverin, joka istui puutarhassaan ja näki kun omena putosi puusta.

Mikael Karvajalka

Mika Waltarin Mikael Karvajalka oli edellinen lukemani (kolmas lukukerta), kun se on miessakin kirjapiirissä seuraavana listalla. Siitä ei sen enempää.

1Q84

Haruki Murakamin paljon maailmalla huomiota saanut järkäle (800 sivua) 1Q84 on päivitetty versio Orwellin 1984 kirjasta; isoveljen tijalla on vaan pikkuväki valvomassa ihmisten ajatuksia ja mieltä. Mukana on paljon seksikuvauksia, ainakin näin vanhan kääkän mielestä.

Minä olen monta

John Irvingin uusin teos Minä olen monta on arvostelijoiden kehuma - itse en rupea sitä kehumaan. Syy on osittain sama kuin edellisessä. Pääosin se kuvaa transseksuaaleja (päähenkilö on transu), aivan liian paljon vertaillaan penisten ja rintaliivien kokoja.

Kirja on tavallaan puolustuspuhe lesbojen ja homojen puolesta. Saahan niitä puolustaa, sehän on nykyään trendi, eikä minulla sitä vastaan mitään ole, mutta tässä kirjassa se tehdään varsin pitkäpiimäisesti ja turhan (yli 600 sivua) pitkään.

Sydäntorni

Jennifer Eganin Sydäntorni on tarina, jossa rikastunut amerikkalaismies ostaa ikivanhan linnan jostakin Itä-Euroopasta ja alkaa saneerata sitä. Avuksi hän pyytää serkkunsa. Linnassa tietenkin kummittelee ja sen tornissa asuu linnan entisen omistajasuvun lähes satavuotias muori, joka tuo soppaan omat mausteensa.

Kohtalaisen hyvä tarina, ehkä hieman kiemurainen. Kannattaa olla lukiessa tarkkana, ettei putoa kärryiltä.

ESKO

Sally Salminen – vähän tunnettu, paljon pidetty

SALLY SALMINEN, kirjailija

tunnetuin teos KATRIINA, 1936.

Ensimmäinen suomennettu painos: OTAVA 1936.

Kansikuva: 15.painos, OTAVA 1994, 422 sivua.

Myllytien Lukupiirissämme KATRIINA sai huippupisteet, kouluarvosanoin: 9-9-10-10-9-9-9-9-8-8,5-10.

Sally Salmista on luonnehdittu suomalaisena kirjailijana oman aikansa sensaatioksi. Sellainen hän kenties olikin, mutta sitä voi hyvällä syyllä kysyä, oliko hän suomalainen. Syntyjään kyllä, samoin nuoruudessaan, mutta muutti jo varhain Ruotsiin, sieltä Yhdysvaltoihin ja asettui lopulta Tanskaan.

Suomalaisittain – ja muutenkin – hänen pääteoksensa oli KATRIINA, esikoisromaani. Siitä tuli heti ilmestymisensä jälkeen 1936 erittäin suosittu. Se käännettiin parillekymmenelle kielelle ja jo ilmestymisvuonna siitä otettiin peräti 15 painosta. Kirja sai mm. Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon.

Sally Salmisen kohdalla toteutui kaikille kirjoittajille tuttu kirjoittamisen pakko. Kun köyhässä 12-lapsisessa perheessä ei ollut varaa hankkia kirjoja ja kouluttaa lapsia, turvautui ikäjärjestyksessä kahdeksas Sally lukemiseen ja kirjailijan urasta haaveilemiseen. Kirjoittamisen mahdollisuuksista käytiin perheessä varmasti vilkastakin keskustelua, sillä sisarusparvesta myös Uno, Aili (Nordgren) ja Runar saavuttivat nimeä kirjailijoina. Kun lapsena ei voinut kirjoittaa, eikä opiskeluun ollut mahdollisuuksia, Sally luki. Suurimpia suosikkeja olivat Topelius ja Runeberg.

Sally Salminen syntyi Ahvenanmaalla 25.4.1906 ja kuoli Kööpenhaminassa 18.7.1976.

Kun opiskelumahdollisuudet kotona tarjosivat vain kansakoulun, hän opiskeli työn ohella kirjekursseilla. Jo rippikouluikäisenä hän työskenteli kotikylänsä osuuskaupassa, mutta hakeutui muutaman vuoden jälkeen 18-ikäisenä Tukholmaan, aluksi kotiapulaiseksi, sitten myyjäksi ja lopulta Linköpingiin kauppa-apulaiseksi.

Kolmessa vuodessa hän vieraantui ruotsalaisesta elämäntavasta ja muutti takaisin Ahvenanmaalle. Yhä jatkuva itseopiskelu tuotti tulosta ja hänestä tuli Maarianhaminan osuuskaupan kassanhoitaja ja kirjanpitäjä… mutta vain hetkeksi.

Vuonna 1930 eli 24-vuotiaana hän muutti kaksi vuotta nuoremman Aili-sisarensa kanssa New Yorkiin Yhdysvaltoihin. Hän sai töitä kotiapulaisena ja jatkoi jo käynnistynyttä kirjoitusharrastustaan. Kuusi vuotta elämä jatkui työn ja kirjoittamisen merkeissä. Iltaisin työpäivän jälkeen kirjoittamallaan käsikirjoituksellaan hän viimein osallistui romaanikilpailuun. Näin esikoisromaani KATRIINA sai mahdollisimman suuren julkisuuden paitsi kilpailun voittajana myös kirjallisten ansioidensa takia.

Varauksellista suhtautumista

Sallyn isä kuoli tytön ollessa vain 7-vuotias. Lapsuuden kokemukset suurperheessä toimeentulohuolineen vaikuttivat myös hänen suhtautumisessaan yhteiskunnallisin asioihin ja ihmissuhteisiin. New Yorkissa hän kotiapulaisen työssään tunsi itsensä siirtolaiseksi, hakeutui heidän joukkoonsa ja kiinnostui sosialismista.

Katriinan ilmestyttyä ja saavutettua suuren suosion hän palasi jälleen takaisin kotiseudulleen Ahvenanmaalle, mutta koki siellä ristiriitaisen vastaanoton. Toisaalta hänen kirjallista menestystään arvostettiin, mutta toisaalta häneen suhtauduttiin nuiveasti romaanin sisältämän valtaapitävien negatiivisen kuvailemisen takia. Myös Salmisen vasemmistolaisuutta paheksuttiin.

Jo kolmannen kerran Salminen alkoi hankkiutua pois Ahvenanmaalta. Hankkeilla oli paluu Yhdysvaltoihin, mutta toisen maailmansodan syttymisen takia se ei onnistunut. Talvisodan aikana hän toimi lottana. Suomeen oli saapunut myös Salmisen aikaisempi tuttavuus, tanskalainen taidemaalari Johannes Dührkop. He solmivat avioliiton vuonna 1940 ja muuttivat pian pysyvästi Tanskaan. Vielä samana vuonna Salminen sai maan kansalaisoikeudet.

Sally Salminen kirjoitti Katriinan jälkeenkin vielä ahkerasti, toistakymmentä romaania, mutta yksikään niistä ei saavuttanut läheskään esikoisteoksen kaltaista menestystä.

Vierailu Helsingissä

Salminen vieraili heti Katriinan ilmestymisen jälkeen vuonna 1936  Helsingissä kirjan esittelyn merkeissä.

En tiedä, mitä lehdissä tuolloin kirjoitettiin, mutta vuonna 2008 Uuden Suomen Jyrki Vesikansa tulkitsi vierailua lehdistötilaisuudessa otettujen kuvien perusteella. Hän kirjoitti niiden kertovan paljon ajan hengestä sekä kulttuuri- ja muustakin journalismista.

Lähikuvassa Salminen istuu ”modernin hotelli Helsingin tiloissa” nojatuolissa. Vesikansa toteaa, että ”kirjailija oli kansakoulun käynyt kotiapulainen, mutta pukeutui tyylikkäästi turkiksiin ja hattuun kuin vuorineuvoksetar”. Toisessa kuvassa kolme toimittajaa (kaksi miestä ja yksi nainen) ”kirjasi Salmisen ruotsinkielisiä sanoja lehtiöönsä”. Sitaateissa oleva kursiiviteksti on lyhyt lainaus Vesikansan laajemmasta kirjoituksesta, mutta senkin perusteella jokainen voi miettiä, sisältääkö kirjoitus jonkinlaisen asenteen kirjailijaa kohtaan. Juttu siis julkaistiin 72 vuotta kirjailijan Helsingin vierailun jälkeen.

Itse luin Katriinan ilman asenteita, ja pidin siitä paljon. Suosittelen lämpimästi. Erityisesti suosittelen lukijoita vertaamaan keskenään kahta saaristolaiselämästä kertovaa teosta; Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaa JÄÄ ja vuonna 1936 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon voittanutta Sally Salmisen KATRIINAA.

Tässä linkit tämän blogin arvioihin kirjoista:

Katriina

Sulattele jäätä kaikessa rauhassa, Jää toi muistoja mieleen

MATTI

Siilin elenganssi

MURIEL BARBERY 
Gummerrus 2010, 370 sivua + sisällysluettelo
 

Siilin eleganssi on erilainen kirja. Se on viehättävä, hauskakin, jossakin määrin surullinen, mutta ennen kaikkea erilainen. Se kertoo yhden kerrostalon asukkaiden elämästä kahden heistä kokemana ja kertomana. Talo on vauraiden ja valikoituneiden ihmisten, perheiden, asuttama asenteineen, kotkotuksineen, kaikkineen.

Kirjan tavoin kaksi asukkaistakin, nämä kaksi kertojaa, ovat kuitenkin erilaisia; ja loppuvaiheista kolmaskin, varakas hänkin mutta erilainen. Kirja tuntuu samaan tapaan satiiriselta kuin Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Jotakin samaa näissä kahdessa kirjassa eittämättä on.

 

Harvoin siteeraan suoraan eli lainaan sanasta sanaan kirjailijaa tai kirjaa. Nyt on kuitenkin pakko, jotta oikeanlainen asenne löytyy heti alkuun. Siispä toistan. Kirja koostuu kahden asukkaan, viisikymppisen ovenvartijarouva Renéen ja kahdentoista ikäisen Paloman, näkemyksistä ja kokemuksista, ”syvällisistä ajatuksista” ja suhtautumisesta kanssaeläjiin.

 

Entä itse talo? Annetaan ovenvartijan itsensä kertoa siitä:

”Marxia luettuani katselen maailmaa ihan toisin silmin, Pallièresin poika ilmoitti aamulla, vaikka ei yleensä sano minulle sanaakaan.

Antoine Pallières on vanhan teollisuussuvun rikas perillinen, jonka vanhemmat ovat yksi kahdeksasta työnantajastani. Tämä ylemmän omistavan luokan – joka lisääntyy vain säädyllisin ja paheista vapain nytkähdyksin – viimeisin röyhtäisy oli kuitenkin niin haltioissaan löydöstään, että kertoi automaattisesti minullekin, vaikka tuskin kuvitteli aivokapasiteettini riittävän sen ymmärtämiseen."

Ennen kuin Renée-rouva saa puheenvuoron kuvaillakseen itseään, jatkakoon Paloma talon ja perheensä kuvailua:

"Minä olen kaksitoista vuotta vanha, asun hienossa huoneistossa osoitteessa rue de Grenelle 7. Vanhempani ovat rikkaita ja koko suku on rikas eli me sisareni kanssa olemme periaatteessa rikkaita. Isä on entinen ministeri ja nykyinen kansanedustaja ja päätyy epäilemättä puhemiehen pallille ja tyhjentämään hôtel de Lassayn viinikellaria. Äiti… No äiti ei ole varsinainen välkky, mutta hän on sivistynyt."

Ja vielä kirjan ehdottoman päähenkilön, rakastettavan ja ironisen Renéen omakuva:

"Nimeni on Renée. Olen viisikymmentäneljä vuotta vanha. Olen toiminut 27 vuotta ovenvartijana rue de Grenellen numerossa 7, komeassa kivitalossa, jossa on sisäpiha istutuksineen ja kahdeksan valtavaa loistohuoneistoa, kaikissa asukkaat. Minä olen leski ja lyhyt, ruma ja pyylevä ja minulla on liikavarpaita ja muutaman itsekriittisen aamun perusteella hönkäisy kuin mammutilla. Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön."

Niinpä, kukapa tässä mitään olisi – ainakaan rouva Renéen itseensä kohdistuvalla mittapuulla arvioitaessa. Todellisuudessa rouva on älykäs, hyvin älykäs sekä oppinut ja erittäin sivistynyt ja todellinen tietopankki. Mutta se ”minä”! Jostakin syystä hän haluaa olla syrjäänvetäytyvä, merkityksetön ja luotaantyöntävä. Ja onnistuukin siinä paitsi heidän kolmen kohdalla, jotka onnistuvat näkemään hänen todellisen minänsä valheellisen ulkokuoren läpi.

Tuossa edellä jo mainitsin yhden heistä, 12-vuotiaan Paloman, piilopaikkaa etsivän ja rauhaa kaipaavan tytön. Toinen on aina auttamishaluinen rouva Renéen ainoa ystävä ja lukemattomista heidän yhteisistä teehetkistään nauttiva talon siivooja Manuela. Lopulta merkittävään osaan rouva Renéen elämässä kohoaa taloon muuttava japanilainen Kakuro Ozu… ”Herra Ozu! Elokuvaohjaajan poika? Veljen- tai sisarenpoika? Kaukainen sukulainen? Kas, Kas.” tuumailee rouva Renée uuden asukkaan tulosta kuultuaan.

Kaiken kaikkiaan Siilin eleganssi on hyvä kirja. Pari kolme viikkoa lukemisen jälkeen uudelleen selailtuna erittäin hyvä. Jos joku kysyisi, antaisin kympin. Siis pisteitä.

    MATTI

Makeannälkä

IAN McEWAN
Otava 2013, 396 sivua

    McEwan on elävistä kirjailijoista mielestäni  numero yksi. Tämä kirja ei sijoitu  hänen kirjoistaan  viiden parhaan joukkoon, mutta on kuitenkin nautittavaa luettavaa. Mielestäni kirjan nimeksi sopisi paremmin Rakkaudennälkä, nyt kirjan nimeksi on otettu Britannian tiedustelupalvelun MI5:n operaation koodinimi.

   Nuori piispantytär Serena tuntee vetoa kirjallisuuden pariin, mutta äiti puhuu hänet ympäri. Hän saa Serenan yliopistoon lukemaan matematiikkaa, josta tämä myös suorittaa loppututkinnon. Yliopistossa alkavat Serenan rakkausjutut.

   Ensimmäinen rakkaus on opiskelukaveri. Sitten tuleekin vakavampi tapaus; historian professori Tony Canning, joka perehdyttää Serenan paitsi historian myös rakkauden ja elämän saloihin.
    Tonyn ansiota on myös Serenan palkkaaminen MI5:een – ensi alkuun sihteeriksi. Tony tietää olevansa  parantumattomasti sairas. Hän suututtaa Serenan ja laittaa suhteen poikki siksi ettei Serena seuraisi häntä, kun hän lähtee kuolemaan mökilleen Kumlingen saarelle Ahvenanmaan saaristoon.

    Serena saa pian ylennyksen, kun hänet nimitetään yhteyshenkilöksi palvelun Makennälkä operaatioon.
1960-70 -luvuilla sekä itä että länsi käyttivät tai pyrkivät käyttämään kulttuurihenkilöitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Siitä tässäkin jutussa on kysymys. Serenan on määrä saada värvätyksi kirjailija, joka kirjoittaisi myötämielisiä juttuja rahoittajasta. Rahoitus naamioidaan monimutkaisten järjestelyjen kautta, eikä kirjailija saa sitä tietää.
    Tapahtuu se mikä olisi pitänyt arvata: Serena rakastuu kirjailijaan.

    McEwanin kirjat eivät yleensä pääty onnelliseen loppuun, ei tämäkään, tai ehkä sittenkin... sanotaan vaikka, että niin kauan kuin on elämää on toivoa.
    Englantihan keikkui 1970-luvun alussa kuillun partaalla, kunnes tuli, kuten tiedämme, eräs Margaret, joka pani hommat järjestykseen.
    McEwan kuvaa ironisesti sen ajan ilmapiiriä ja eri maiden vakoilujärjestöjen sekoilua. Pääosassa on kuitenkin Serenaa piinaava rakkaudennälkä. Voihan sitä makeannäläksikin sanoa.

    ESKO

Perinnönjakajat

L.M.MONTGOMERY
Minerva-Kustannus, 2012, 212 sivua

Krookukset kukkivat ja miehet menivät laskemaan verkon salmeen.

Käteen sattui kirjastossa L.M.Montgomeryn kirja Perinnönjakajat; Tyttökirjoista tuttua konstailematonta kerrontaa. Lukiessa kupli koko ajan pieni kiherrys. Hän käsittelee henkilöitään lempeän ironisesti ymmärtäen pienen ihmisen vikoja ja vahvuuksia.

Prinssi Edvardin saarella kaksi sukua elävät ja vallitsevat. Kylän elämän mullistaa vanha kolhiintunut kannu.
Suosittelen, arvosana 9.

Kaunista kevättä teille.
 
MIRJA

Keisarin hullu

   JAAN KROSS
   WSOY 1980, 400 sivua

   Kirjan alussa kirjailijan esittelyssä sanotaan, että vuosina 1948-1954 kirjailija oleskeli Neuvostoliiton itäosissa! Tämä on sitä pahimman luokan suomettumista, kun vankileirillä oloa kutsutaan oleskeluksi. (Kirja on painettu 1980.) 

   Kirja kertoo keisarillista sukua olleesta aatelismiehestä Timotheus von Bockista (hänen isoäitinsä oli Pietari Suuren tytär) käsittäen aikajakson 1808-1836.
   Timon, niinkuin häntä kirjassa kutsutaan, suuri synti oli absoluuttinen oikeudentunto. Ensimmäinen paha teko oli vaimon ottaminen talonpojan tyttärestä, mistä aatelisto pillastui suuresti, kun sopivia aatelisneitojakin olisi ollut tarjolla.
   Timo oli keisari Aleksanteri ensimmäisen ystävä (ensi alkuun). Keisari oli vannottanut Timolla valan, että hän puhuisi keisarille aina totta, olisi se sitten millaista tahansa.
   Timo laatii Venäjälle perustuslakiluonnoksen. Sen saatekirjelmässä hän erittäin rajusti tuomitsee keisarin ja hallituspiirien toimet. Tälläinen ei tietenkään mennyt ilman jälkiseurauksia, niinkuin ei mene nykyisinkään.Timo tuomittiin vankilaan eristyssellin. Hän ei saanut tavata ketään vankilan ulkopuolista henkilöä, kaikki yhteydet ulkomaailmaan olivat kiellettyjä. Vankilassa häntä myös pahoinpideltiin, lyötiin hampaat pois, (vanha venäläinen tapa, voimassa vieläkin).

   Timo nimettiin virallisesti hulluksi, nykyisen tsaarin arvostelijoille vielä pahemmin, he saavat "nikkeli- tai pamppumyrkytyksen".
   Aleksanterin seuraaja Nikolai armahtaa hullun Timon, joka palaa kartanoonsa Pöltsamaalle. Hän saa liikkua pienellä alueella kartanonsa läheisyydessä ja on tarkan valvonnan alaisena.
Timo vapautuu vankilasta 1826 ja kuolee 1836. Ei ole varmaa, onko kuolema murha vai itsemurha.
   Myös se, oliko Timo hullu vai ei, jää jokaisen lukijan itse pääteltäväksi. Tietenkin on selvää, että diktatuurissa sellaisten kirjeiden lähettäminen hallitsijalle kuin Timo teki, on kuin kerjäisi kuolemaansa.

   Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon ja perustuu suurelta osilta  todellisiin tapahtumiin.
   Todellisuuspohja innosti menemään nettiin etsimään taustatietoja, esim. Aleksanteri I on mielenkiintoinen tapaus. Hänet on nimetty suureksi Suomen ystäväksi, on saanut patsaankin Helsinkiin senaatintorille. Virallisen version mukaan hän kuoli lomamatkalla Krimillä 1826. Hän oli jo aikaisemmin puhunut, että haluaisi luopua kruunusta. Epävirallinen versio on, että Pietariin lähetettiin sinetöitry arkku, joka ei sisältänyt ruumista. Tämän version mukaan Aleksanteri olisi mennyt Siperiaan luostariin, missä olisi nähty keisarin näköinen munkki.
   Tuhansia kirjoja luettuani tämä kirja on hyvin lähellä kärkipäätä suosikkilistallani.

   ESKO