VARJONAINEN
Maarit
Verronen
Tammi
2013, 219 sivua
Maarit
Verronen oli minulle täysin tuntematon siihen asti, kun hänen viimeisensä,
Varjonainen, valittiin Myllytien lukupiirin joulukuun kirjaksi. Sen luettuani
ihmettelin… anteeksi vaan Verronen… ja anteeksi kaikki muutkin.
Kirjan
kanteen oli liitetty tieto, että Verronen on ollut kahdesti (1993 ja 1995)
ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Piti oikein hengittää syvään, sillä olin
juuri siirtänyt Varjonaisen luettujen pinoon. Finlandia-ehdokkaana? Oli pakko
lähteä heti kirjastoon. Onko Verrosen Yksinäinen
vuori hyllyssä? On. Entä Pimeästä maasta?
Sekin on. Otin molemmat.
Nyt
siihen yllätykseen. Luettuani noista kahdesta ensimmäisen en enää ihmetellyt
ehdokkuutta. Yksinäinen vuori on HYVÄ! Jälkimmäistä en ole vielä aloittanut,
mutta sen aion ahmia lähipäivinä.
Varjonaisesta
en haluaisi oikeastaan sanoa kovin paljon muuta kuin että siinä on heti alussa
vahva ”linkki” Estonian uppoamiseen. Aivan liian vahva siihen nähden,
miten kirja jatkuu. Todellisuudesta on laivan tapahtumien kohdalla tehty
muutaman sivun pituinen satu, jossa todellisuuden synkkä viitta on kiedottu
mielikuvituksen luomaan kevyeen harsoon. Minulle tuli voimakas tunne, että
Estonian uppoamisesta syksyllä 1994 on kulunut liian vähän aikaa, jotta sitä
voitaisiin käsitellä kirjassa tehdyllä tavalla.
Tuo
tapa on liian vakavan ja vaikean asian eli pelastautumisen vähätteleminen.
Päähenkilö Aino tai Anni, vai mikä hänen nimensä nyt kulloinkin onkaan…
hupsista vaan, ryömii ja konttailee kaatuneen laivan kyljen päältä mereen,
kipuaa leikiten pelastuslauttaan ja kiskotaan pelastustunnelia muiden hengissä
säilyneiden kanssa toiseen laivaan. Siellä hän ”pakenee” pelastajiltaan, käy
vessassa kampaamassa tukkansa ja vaihtamassa kuivaa ylleen ja siirtyy muina
naisina muiden matkustajien joukkoon.
Sillä
lailla Siperiaan karkotettu päähenkilö pääsee Suomeen. Monien vaiheiden ja
useiden ruumiiden kautta hänestä yhtäkkiä tulee kuin tuleekin pesunkestävä
suomalainen.
Täytyy sanoa… huh huh, kirja on dekkariksi tarkoitettu, mutta liian kaukaa haettu. Kirja oli maanantaina Myllytien lukupiirissä 12 henkilön ruodittavana. Myötämielisyyttä luettua kohtaan ei juuri löytynyt, sen sijaan tarjoilin innokkaasti paremman mielikuvan luomista Maarit Verrosesta tutustumalla mm. Yksinäiseen vuoreen.
Täytyy sanoa… huh huh, kirja on dekkariksi tarkoitettu, mutta liian kaukaa haettu. Kirja oli maanantaina Myllytien lukupiirissä 12 henkilön ruodittavana. Myötämielisyyttä luettua kohtaan ei juuri löytynyt, sen sijaan tarjoilin innokkaasti paremman mielikuvan luomista Maarit Verrosesta tutustumalla mm. Yksinäiseen vuoreen.
Oman tiensä kulkija
Maarit
Verrosesta on sanottu, että hän on oman tiensä kulkija suomalaisen
kirjallisuuden kentässä. (Silene Lehto, 30.1.2012.)
Tästä
onkin lyhyt harppaus arvioimaan tuota määritelmää – lyhyt myös tällaiselle vain
kahden hänen kirjansa lukijalla. Kuten Lehto em. esittelyssään toteaa, Verronen
on todella kaukana suomalaiseen kirjallisuuteen juurtuneesta arkirealismista.
Se on totta, mutta sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että
pidin hyvinkin paljon hänen esikoisromaanistaan Yksinäinen vuori, mutta en
viimeksi ilmestyneestä eli Varjonaisesta.
Syitä
asenteeseeni voi paremminkin hakea siitä, että pidän jännityksestä, mutta en
juurikaan ylenmääräisestä ja tarkoituksettomasta verenvuodattamisesta.
Mielikuvituskin saa lentää, mutta rajansa kaikella.
Vielä
kerran lainaan Silene Lehtoa, sillä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Maarit
Verronen kirjoittaa, ainakin uransa alkuvaiheissa kirjoitti, jonkinlaista
reaalifantasiaa. Tarinat ovat melkein mahdollisia tapahtua myös todellisessa elämässä.
Melkein, mutta eivät ihan.
Verrosen
teksti on sujuvaa, lennokasta, kiinni pitävää, ja ihmissuhteiden asettelu ja
kuvailu poikkeuksellisen herkkää ja elävää. Ainakin Yksinäisessä vuoressa.
MATTI
Verronen on niitä kirjailijasuosikkejani, joiden tuotantoon en ole enää vuosiin ehtinyt syventyä. Pidin valtavasti hänen 90-luvun alkupuolella ilmestyneistä teoksistaan, joista olen useimmat lukenut. Suosikkini on edelleen Luolavuodet. Mutta jossain vaiheessa tipahdin vauhdista. Kirja per vuosi (lähes) on kova tahti lukijallekin. Varsinkin, kun Verrosen kirjat usein tuntuvat vaativan melkoista sulattelua. Tästä uusimmasta on muuten keskustelua Juonittelua-blogissa, jonne voisitte lukupiirikokoontumisenne jälkeen vaikka kurkata ja kommentoidakin!
VastaaPoistaHyvää itsenäisyyspäivää!
Kiitos kommentistasi ja kiitos vihjeestä, mitä tulee lukupiiriimme. Sen me teemme, sen mitä sanoit. Heti tämän kirjoittamani jälkeen siirryn itse juonittelemaan.
VastaaPoistaVerrosen viimeisestä ja ensimmäisestä kerroin mielipiteeni blogissa. Yksinäinen vuori osui minuun niin hyvin, että sanoin jo lukupiirissä lukevani kaikki hänen kirjansa.
Olen muutenkin sellainen hyvän perässä juoksija. Kun sellaista löydän, tartun, enkä irti päästä. Mainitsen tässä vain viimeksi lukemani kirjakasan, Seppo Jokisen joka ikisen luin mennävuonna, järjestyksestä alusta loppuun.