Maarit Verronen pääsi yllättämään

VARJONAINEN

Maarit Verronen

Tammi 2013, 219 sivua

    Maarit Verronen oli minulle täysin tuntematon siihen asti, kun hänen viimeisensä, Varjonainen, valittiin Myllytien lukupiirin joulukuun kirjaksi. Sen luettuani ihmettelin… anteeksi vaan Verronen…  ja anteeksi kaikki muutkin.

    Kirjan kanteen oli liitetty tieto, että Verronen on ollut kahdesti (1993 ja 1995) ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Piti oikein hengittää syvään, sillä olin juuri siirtänyt Varjonaisen luettujen pinoon. Finlandia-ehdokkaana? Oli pakko lähteä heti kirjastoon. Onko Verrosen Yksinäinen vuori hyllyssä? On. Entä Pimeästä maasta? Sekin on. Otin molemmat.

    Nyt siihen yllätykseen. Luettuani noista kahdesta ensimmäisen en enää ihmetellyt ehdokkuutta. Yksinäinen vuori on HYVÄ! Jälkimmäistä en ole vielä aloittanut, mutta sen aion ahmia lähipäivinä.

     Varjonaisesta en haluaisi oikeastaan sanoa kovin paljon muuta kuin että siinä on heti alussa vahva  ”linkki” Estonian uppoamiseen. Aivan liian vahva siihen nähden, miten kirja jatkuu. Todellisuudesta on laivan tapahtumien kohdalla tehty muutaman sivun pituinen satu, jossa todellisuuden synkkä viitta on kiedottu mielikuvituksen luomaan kevyeen harsoon. Minulle tuli voimakas tunne, että Estonian uppoamisesta syksyllä 1994 on kulunut liian vähän aikaa, jotta sitä voitaisiin käsitellä kirjassa tehdyllä tavalla.

    Tuo tapa on liian vakavan ja vaikean asian eli pelastautumisen vähätteleminen. Päähenkilö Aino tai Anni, vai mikä hänen nimensä nyt kulloinkin onkaan… hupsista vaan, ryömii ja konttailee kaatuneen laivan kyljen päältä mereen, kipuaa leikiten pelastuslauttaan ja kiskotaan pelastustunnelia muiden hengissä säilyneiden kanssa toiseen laivaan. Siellä hän ”pakenee” pelastajiltaan, käy vessassa kampaamassa tukkansa ja vaihtamassa kuivaa ylleen ja siirtyy muina naisina muiden matkustajien joukkoon.

    Sillä lailla Siperiaan karkotettu päähenkilö pääsee Suomeen. Monien vaiheiden ja useiden ruumiiden kautta hänestä yhtäkkiä tulee kuin tuleekin pesunkestävä suomalainen.
    Täytyy sanoa… huh huh, kirja on dekkariksi tarkoitettu, mutta liian kaukaa haettu. Kirja oli maanantaina Myllytien lukupiirissä 12 henkilön ruodittavana. Myötämielisyyttä luettua kohtaan ei juuri löytynyt, sen sijaan tarjoilin innokkaasti paremman mielikuvan luomista Maarit Verrosesta tutustumalla mm. Yksinäiseen vuoreen.

   Oman tiensä kulkija

    Maarit Verrosesta on sanottu, että hän on oman tiensä kulkija suomalaisen kirjallisuuden kentässä. (Silene Lehto, 30.1.2012.)

    Tästä onkin lyhyt harppaus arvioimaan tuota määritelmää – lyhyt myös tällaiselle vain kahden hänen kirjansa lukijalla. Kuten Lehto em. esittelyssään toteaa, Verronen on todella kaukana suomalaiseen kirjallisuuteen juurtuneesta arkirealismista. Se on totta, mutta sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että pidin hyvinkin paljon hänen esikoisromaanistaan Yksinäinen vuori, mutta en viimeksi ilmestyneestä eli Varjonaisesta.

Syitä asenteeseeni voi paremminkin hakea siitä, että pidän jännityksestä, mutta en juurikaan ylenmääräisestä ja tarkoituksettomasta verenvuodattamisesta. Mielikuvituskin saa lentää, mutta rajansa kaikella.

    Vielä kerran lainaan Silene Lehtoa, sillä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Maarit Verronen kirjoittaa, ainakin uransa alkuvaiheissa kirjoitti, jonkinlaista reaalifantasiaa. Tarinat ovat melkein mahdollisia tapahtua myös todellisessa elämässä. Melkein, mutta eivät ihan.

Verrosen teksti on sujuvaa, lennokasta, kiinni pitävää, ja ihmissuhteiden asettelu ja kuvailu poikkeuksellisen herkkää ja elävää. Ainakin Yksinäisessä vuoressa.

    MATTI