Taivaslaulu

    PAULIINA RAUHALA 
    Gummerrus 2013. Sivuja 284. 

   Tämä vanhalestadiolaisperheiden lasten Viljan ja Aleksin rakkaustarina eli varttuminen perheen äidiksi ja isäksi herätti keväällä 2013 ilmestyessään vilkkaan keskustelun. Kirjoittajan esikoisromaani käsitteli rajustikin uskontoperusteista syntyvyyden säännöstelyn eli ehkäisyn kieltämistä ja synniksi leimaamista. 
    Asiaan otettiin hetkittäin lähes syyttelevin sanoin kantaa puolesta ja vastaan. Ehkäisyn sallimista puoltavat esiintyivät lähes poikkeuksetta omilla nimillään ja ylisuuriksi perheiksi kasvaneiden perheiden syntyvyyden säännöstelyn kieltämistä kannattavat nimimerkin suojassa.
    Kysymys tässä yhteydessä kuuluu, mikä on ylisuuri perhe. Miten runsailla ”Jumalan lahjoilla” äidin fyysistä ja henkistä kestokykyä voidaan uskonnon varjolla kohtuudella rasittaa? 
    Lähes kaikilla foorumeilla keskustelu käännettiin väärälle raiteelle. Vakuutettiin, että esimerkiksi 15-lapsisen perheen jokainen lapsi saa osakseen yhtä paljon (tai ainakin riittävästi) äidinrakkautta. Näin varmasti on, mutta samalla kriittinen keskustelu kääntyi pois itse asiasta, äidin (ja isänkin) kestokyvystä.

    Pauliina Rauhala tarttuu kysymykseen rakkaustarinan muodossa. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, nykytodellisuuteen. Kertomus on herkkä, ihmissuhteet vielä herkempiä. Lukiessa tuntuu joskus, että ei näin voi olla, toisinaan taas, että näinhän se on. Lukija saa päättää, lisääkö arveluihinsa toteamuksen ”onneksi” vai ”valitettavaksi”.

    Itse kunkin vakaumuksesta riippumatta kirja kuuluu kiistatta yhtä lailla miehille kuin naisille sarjassa ”ehdottomasti luettava”. Rauhalan kieli on kaunista ja puhuttelevaa. Mieleen tuli, että tyyli on jossakin määrin jopa ristiriidassa kertomuksen kanssa. En tiedä, onko joku sanonut kirjan olevan fiktiivinen, kuvitteellinen, mutta se voisi olla myös dokumentti. 

    MATTI

Italialaiset kengät

HENNING MANKELL 
Otava 2007, sivuja 411

    Luen pääasiassa ei-uusia romaaneja ja pidän niistä. Pidin myös tästä jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneestä. Tuskin olisin italialaisiin kenkiin ainakaan nyt astunut, ellei sitä olisi valittu Myllytien lukupiirin kuukauden kirjaksi. Se sivuutti lukemista odottavien pinossani ainakin kolme romaania.

    Italialaiset kengät kuuluu Henning Mankellin laajassa tuotannossa ns. muihin romaaneihin. Vuonna 2011 ilmestyneen Likaisen enkelin luin pari vuotta sitten ja pidin siitä. Se kuuluu parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Mieltymislistallani Italialaiset kengät ei yllä niin korkealle, mutta hyvä sekin on, kuten kaikki Mankellin romaanit. Kerroin jo aikaisemmin, että luin aikoinaan putkena kaikki hänen Kurt Wallander -kirjansa, ja jätin Mankellin hänen jätettyä komisarionsa.
    Ennen lyhyeen esittelyyn siirtymistä on pakko todeta, että Italialaisissa kengissä on joitakin samoja puhuttelevia elementtejä kuin kahdessa muussa suosikissani, Sally Salmisen Katriinassa ja Ulla-Lena Lundberin Jäässä. Ne ovat meri, ulkosaaristo ja draaginen kuolema, joka viimein väistämättä saavuttaa yhden romaanien päähenkilöistä. Katriina ilmestyi 1936 ja Jää vuonna 2012.

    Kertomus italialaisten kenkien tekemisestä on yksi romaanin helmistä. Vanha mestari on valmistanut kenkiä maailman hallitsijoille ja kuuluisuuksille omintakeiseen tyyliinsä ja pitkällä toimitusajalla. Kyllästyttyään lopulta siihen, että kärsimättömät asiakkaat eivät hyväksyneet sitä, että hyvien kenkien tekeminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, hän vetäytyi sata vuotta vanhaan hirsitaloonsa. Hänen tekemänsä kengät ovat kuitenkin kaiken jalkojen mittauksen ja odotuksen arvoiset, ja päähenkilö entinen kirurgi Frederik Welin saa myös sellaiset, eikä käytä näitä Giaconellin taideteoksia kuin muutamalla päivittäisen kierroksella keittiössään.
    Fredrik Welin oli siis kirurgi. Hän vetäytyi tavoittamattomiin erakoitumaan ulkosaaristoon amputoituaan nuorelta lupaavalta uimarilta väärän käden. Jo ennen sitä hän jostakin sielunelämänsä oikusta jätti nuoruutensa suuren rakkautensa Harrietin lähtiessään salamyhkäisesti Yhdysvaltoihin. Nyt saarellaan jokapäiväisellä avantouinnillaan hän selasi elämäänsä: 

    ”En minä tällaista suunnitellut.
    Tämän talon piti olla minun kesäpaikkani. Ei uloin linnake, jota minun täytyy puolustaa. Joka aamu kun hakkaan avannon auki tai laskeudun kesänlämpöiseen veteen, mieleeni palaa ihmetys siitä, mitä elämälleni oikein tapahtui.
    Tiedän kyllä, mitä tapahtui. Tein virheen. Ja kieltäydyin hyväksymästä seurauksia…” 

    Hänen ainoa säännöllinen kosketuksensa muuhun yhteiskuntaan oli kahdesti viikossa laituriin joko veneellään tai hydrokopterilla ajanut postinkantaja Jansson, kunnes eräänä päivänä jäällä seisoi joku. 

    ”Musta hahmo valkoisella taustalla. Aurinko ole melkein horisontissa. Siristin silmiäni nähdäkseni, kuka siellä oli. Näin että se oli nainen. Näytti siltä kuin hän nojaisi polkupyörään. Sitten tajusin, että se oli rollaattori…” 

    Harriet oli löytänyt hänet.
    Tämän jälkeen kirjaa oli lähes mahdoton laskea käsistä.

    MATTI

    Katso myös: Millainen on hyvä kirja (Likainen enkeli)

Tulenarka totuus

JOHN le CARRÉ
Tammi, 396 sivua.

    Tämä on niitä kirjoja, jotka mielellään lukisi yhteen pötköön, mutta kun ei jaksa. Le Carré vie lukijaa kuin pässiä narusta niin kuin vanha sanonta kuuluu. Kaksi päivää lukemiseen kului.
    Kirjailijahan aloitti vakoilun maailmaan sijoittuvilla teoksilla jo 1960-luvun alussa, mutta ns. kylmän sodan loputtua Neuvostoliiton hajoamiseen hän on siirtynyt terrorin ase- ja huumekaupan sekä rahamaailman rötöksien kuvaamiseen.
    Tämän kirjan alkuasetelma on kuuluisan terroristijohtajan jahtaaminen. Asialla ovat Englannin ulkoministeriön armeijalta vuokratut kovan luokan ammattisotilaat ja hämäräperäisen amerikkalaisen yhtiön palkkasoturit. Yhtiön miehet ovat tehneet asian vaatiman taustatutkimuksen.
    Taustalla häärää kaksi miestä, joita moraaliset seikat eivät kahlitse: Englannin hallituksen ministeri ja amerikkalaisen yhtiön johtaja. Kuvaan kuuluu, että ministeri touhuaa ilman hallituksen valtuutusta, ja operaation rahoittaja on ko. jenkkiyhtiö. Ministeri värvää edustajakseen ja operaation seuraajaksi tapahtumapaikalle ulkomisteriön virkamiehen, jolle annetaan peitenimi Paul Anderson ja käsky pitää ministeri reaaliaikaisesti tapahtumien tasalla
    Operaation tapahtumapaikka on Gibraltar, missä terroristipomon pitäisi tiedustelutietojen mukaan olla. Suunnitelma on että englatilaiset iskevät maalta käsin ja palkkasotilaat mereltä. Kaikki mahdolliset tekniset apuvälineet ovat käytössä, mutta silti operaatio epäonnistuu täysin koska tiedustelu  on täysin "pihalla".
    Mitä sitten tapahtuu, on täysi katastrofi: Surmataan kaksi sivullista henkilöä seurauksena tulenarka totuus, jota aletaan peitellä kaikin mahdollisin tavoin. Palkkasotilaiden tapauksessa se on helppo tehtävä, raha saa unohtamaan tapauksen nopeasti, mutta englantilaisten suhteen ilmenee joidenkin kohdalla ongelmia. Paul suostuu unohtamaan, kun saa nimityksen suurlähettilääksi Karibianmeren banaanivaltioon ja ritarinarvon, mutta toisten kohdalla tulee ongelmia.
    Häikälemättömätkin keinot otetaan käyttöön, mutta koska kyseessä on jännitysromaani, en paljasta juonesta enempää.
    Le Carrén kirjat sijoittuvat aina ajankohtaisten maailmanpoliittisten tapahtumien yhteyteen. Presidentti Bush ja pääministeri Blair saavat varsin raivoisan kritiikin syistä, joilla aloittivat Persianlahden sodan. Saddam tietenkin oli täysi roisto, mutta mitään ydinaseita ei Irakista löytynyt; lopputulos oli (on) että Irak on nykyisin kaoottisessa tilassa, paljon pahemmassa kuin Saddamin aikaan. Englannin hallinto on myös kirjailijan arvostelun kohteena; jos vastakkain ovat Englannin etu ja moraaliset arvot, on moraali se, mikä heitetään romukoppaan.
    Monet suhtautuvat jännityskirjoihin väheksyvästi, pitävät niitä pelkkänä viihteenä, mutta ainakaan le Carren kohdalla se ei pidä paikkaansa, niissä on aina vakavasti otettavat aiheet kirjoitettuna tyylillä, jota voi nautinnolla lukea.
    Le Carré on 83-vuotias, mitä ei hänen kirjojaan lukiessa uskoisi. Veikkaan (ja toivon), että seuraavaksi häneltä saadaan Ukrainaan tai Syyriaan sijoittuva romaani.

    ESKO

Mustat sydämet

     SEPPO JOKINEN

Crime Time, 2014, 337 sivua

En ole aikaisemmin huomannut Seppo Jokisen käyttäneen romaaneissaan ’alter egoaan’ – tapaa, minkä Alfred Hitchcock’n teki tunnetuksi ohjaajana. Hänen elokuvansa eivät ainakaan minulle edes alkaneet ennen kuin olin nähnyt sekunnin tai vain välähdyksen hänestä itsestään. Jokisen ’alter ego’ välähtää Mustat sydämet -romaanissa sivulla 247 yhden virkkeen pitui­sena.

”Kirjastoon piti kulkea ulkokautta. Tila ei ollut iso, mutta sitäkin tehokkaammin käytetty. Kirjat olivat suomenkielisiä. Koskinen tarkasteli niiden selkämyksiä ja löysi pitkän rivin tutun tamperelaisdekkaristin teoksia, saman joka aina silloin tällöin kyseli häneltä asiantuntijaneu­voja uutta kirjaa viimeistellessään.

Kappale on hauska yksityiskohta Jokisen ns. australialaisdekkarissa, missä komisario Kos­kinen työtovereineen maratonin jäl­keen ajautuu selvittelemään salaperäisesti kuolleen miehen ja kadonneen tytön tapausta. Molemmat olivat suomalaisia, ja myös tapahtumat keskittyvät muutama vuosikym­men aikaisemmin viiden viikon merimatkan taakse siirtyneiden suoma­laisten pariin. 

Mustat sydämet etenee Jokisen laittaessa tyypilliseen tapaansa Koskisen keskustelemaan, pohtimaan ja päättelemään. Missään hänen aikaisemmassa romaanissaan en ole kohdannut yhtä hyytävää jännitystä kuin tässä muutamaan otteeseen.

Tapahtumat alkavat, kun Koskinen kahden kumppaninsa, Havian ja Havakaisen, kanssa lähestyi maalia viimeiset voiman rippeensä peliin pistäen. ”Australiaan oli lähtenyt Tampe­reeen poliisilaitokselta lähtenyt neljän maratoonarin joukko. Koskinen, Havia ja Havakainen olivat yli viisikymppisiä äijänköriläitä kaikki, fyysisesti parhaat vuotensa ohittaneet mutta psyykkisesti sitäkin sitkeämpiä ja taktisesti taitavampia. Porukan ainoalla naisella Anni Kan­nisella oli ikää puolta vähemmän." Hän oli saapunut maaliin jo tuntia aikaisemmin.

Niin… maalia lähestyessään he kuulivat selvällä suomenkielellä huudon: ”Auttakaa mi­nua! Kyse on ihmisen elämästä.”

Nykyisellä skypejen aikakaudella välimatka Australian ja Tampereen välillä kutistuu lähes olemattomiin, ja pääjuonen ohella seurataan myös nuorukaisen veristä pahoinpitelyä sekä edellisten läheisen työtoverin ri­kosylikonstaapeli Ulla Lundelinin tyttären katoamista. Mara­tonnelikko ei näihin selvittelyihin osallistu, mutta Lundelinilla on ratkaiseva osa Australian tapahtumien selvittämisestä.

Aikaisempien Koskis-romaanien tapaan komisariolle itselleen pohdittavaa antavat henki­lökohtaiset ihmissuhteet, ja Ullan tyttären katoamisestakin jää vielä kerrottavaa ilmeisesti taas vuo­den päästä ilmestyvään Jokisen seuraavaan romaaniin. Oman mielenkiintonsa tulevaisuudesta antaa arvailu, mihin suuntaan Koskisen seurusteluasiat ovat menossa.

    MATTI

KIRJASTA MUUALLA:

Kirsin kirjanurkka: "Kirjan asetelmaa päähenkilökin pohdiskelee moneen kertaan. Turistilla ei ole vieraassa maassa poliisin oikeuksia..."
Lukemattomia kirjoja: "Nyt on taas edessä pitkä vuosi ennen kuin seuraava Koskis-dekkari ilmestyy!"

Vihan sukua

    SEPPO JOKINEN

Crime Time, 2014, 340 sivua

Seppo Jokisen uuden kirjan Mustat sydämet ilmaantuessa kaupan kautta lukemattomien eli ei-luettujen kirjojeni joukkoon astuin jälleen komisario Koskisen miinaan. Pari vuotta sitten luin tai kuuntelin koko Jokisen siihen astisen Koskis-sarjan ja kuvittelin sen jo riittävän. Miten ollakaan, kaupan kirjapöydällä loisti alennuslappu hänen edellisestä kirjastaan: 10e. Vihan sukua siirtyi ostoskärryyn. Kotona saman kirjan musta selkä osui silmiin puoli metriä jatkuvassa käytössä olevan läppärin yläpuolella. Nyt niitä on siis kaksi, tuskin kuitenkaan luen molempia.

Jokisen rikosromaaneille ominaista on niiden helppolukuisuus. Siitä huolimatta, että ker­ronta perustuu pitkälti sitaatteihin eli henkilöiden välisiin keskusteluihin, tapahtumat ja juoni etenevät sujuvasti. Kenties juuri tästä syystä lukijakin asettuu Tampereen poliisitalo Sorin väkivaltajaoksen työ- ja kokoushuoneisiin seuraamaan tutkinnan sujumista, olemaan itse mukana.
  Vihan sukua -romaanissa komisario Koskinen joutuu tutkimaan Messukylässä tapahtu­nutta räjähdystä, mikä suisti junan raiteiltaan ja aiheutti useiden matkustajien kuoleman ja loukkaantumisen. Suojelupoliisi luokitteli räjähdyksen terroriteoksi ja otti tutkimuksen itsel­leen. Kaikki ei kuitenkaan ollut miltä näytti, ja Koskinen joutui paitsi tutkimaan tapausta ikään kuin sivuraiteelta myös jatkuvaan kädenvääntöön Supon aluepäällikön kanssa.

Sen enempää kirjasta paljastamatta vakuutan, että se on jälleen taattua ja turvallista Jokista. Hänen uusimpansa eli Mustat sydämet odottaa vuoroaan pöydän kulmalla.

    MATTI

   KIRJASTA MUUALLA:

   Kirsin kirjanurkka: "...kahdeksastoista Koskis-dekkari Vihan sukua on vielä paljon parempi. Ehdottomasti paras tähänastisista! Eikä se muuten ole aivan vähän." 
   Lukutuulia: "...ei voi kuin ihmetellä, miten Seppo Jokinen onnistuu kerta toisensa jälkeen viihdyttämään ja koukuttamaan lukijansa!"
   Lukutoukan ruokalista: "Seuraavaa kirjaa odotan innolla. Joko, joko, joko!?" 

Ei mikään tavallinen Koskinen

 

SEPPO JOKINEN

Komisario Koskinen -sarja 

Karisto 1996-2010

Crime Time 2011-2014 

Tämä ja seuraava postaus ovat korjattuja ja täydennettyjä versioita syksyllä 2012 julkaisemistani kirjoituksista. Sen jälkeen Seppo Jokiselta on ilmestynyt kaksi Koskinen-sarjan rikosromaania: Vihan sukua viime vuonna, ja tänä vuonna Mustat sydämet. Syy kirjoitusten uudelleen julkaisemiseen on uuden kirjan ilmestyminen sekä Jokiselle tyypillinen ominaisuus: lukijan sitominen kirjoihinsa.
 

Seppo Jokisen Koskinen-sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt 18 dekkaria romaaneina ja yksi novellikokoelma (Lyöty mies).

Nyt kun olen lukenut tai kuunnellut ne viimeksi  ilmestynyttä (Mustat sydämet) lukuun ottamatta kaikki, minusta tuntuu, että olen kokenut paljon enemmän kuin vain luettuani kirjan tai pari joltakin kirjailijalta. Olen tehnyt sinunkaupat komisario Sakari Koskisen kanssa, päässyt seuraamaan läheltä hänen elämäänsä; työtä, perhettä, ihmissuhteita, elämänarvoja...

 Itse kirjoja ja niiden kertomaa en tässä ala esittelemään, eikä jokaisen esittely erikseen olisi mahdollistakaan.

Mutta itse kirjailija...

Ensimmäisen kirjan hän julkaisi vuonna 1996, ja on sen jälkeen työllistänyt komisario Koskista joka vuosi - siis joka ikinen vuosi. Melkoinen suoritus ja saavutus.

Kirjasarjaa lukiessa tulee mieleen, että kirjoittajan täytyy olla ammatiltaan tai koulutukseltaan huumetyöntekijä tai alkoholistien kanssa työskentelevä, tai kenties sittenkin poliisi, ja varmuudella ainakin tamperelainen.

Vain viimeinen osuu, kaikki muut arvailut menevät metsään. Jokinen kävi keskikoulun Tampereella, lähti armeijan jälkeen neljäksi vuodeksi Australiaan ja toimi ennen 2006 päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään 31 vuotta Tampereen kaupungin tietokonekeskuksessa, mm. keskuksen pääoperaattorina.

     Komisario Koskinen

Seppo Jokisen dekkarietsivä on siis Koskinen, mutta ei mikään tavallinen Koskinen. Muutaman kirjan jälkeen hän etenee komisarioksi, nimenomaan Tampereen poliisin väkivalta- eli murharyhmän johtoon.

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat eri puolille Tamperetta, pääosin Hervantaan, mihin Koskisen asuntokin oli aluksi sijoitettu. Ja kun asuu keskustan ulkopuolella, on oltava kuntoa ja kulkuneuvo. Auton hankinnassa ja pitämisessä Koskisella on vaikeuksia, mutta polkupyörä on kaikki kaikessa. Jossakin vaiheessa hän osti jopa 3000 eroa maksavan pyörän (mikä tietysti varastettiin ja löytyi lopulta Tammerkoskeen heitettynä). Muutenkin hän on intomielinen liikkuja, yllytyshulluna maratoonarina mm. osallistui työtovereitaan vastaan kilpailuun, josta työpaikalla muodostui varsinainen suksee vedonlyönteineen kaikkineen.
Avioliiton kariuduttua hän muuttaa Tampereen keskustaan näköetäisyydelle rautatiestä ja vain muutaman askelen päähän poliisitalo Sorista. Junien kulkua hän seuraa minuutin tarkkuudella, tai ajankulua junien perusteella.

Olemukseltaan hän on varsinainen nallekarhu, hidasliikkeinen, tuumaileva, mutta kovakuntoinen ja iso. Hyväntahtoinenkin hän on, vaikkakin varsinainen ihmissuhdetunari. Hän töksäyttelee, äksyileekin ja on tyly, mutta kohteen käännettyä selkänsä jo katuu itsekseen, että mitähän taas tulikin sanottua. Anteeksipyyntöä kuitenkin on turha odottaa.

Ehkä juuri nalle-ominaisuutensa takia hän kuitenkin on erityisesti naispuolisten työtovereidensa, nykyisten alaistensa, suosiossa. Hänestä pidetään, hän tekee tavallisten ihmisten lailla virheitä, mutta onnistuu poikkeuksetta korjaamaan ne.

Esimiesten kanssa välit sen sijaan ovat vähän niin ja näin, eikä avioliittokaan onnistunut – sen vaalimiseen ei tahtonut löytyä aikaa, eikä sanojakaan. Mököttäjän piirteitäkin hänessä on – varsinkin työpaikallaan Sorilla. (Soriksi kutsutaan Tampereen pääpoliisiasemaa ihan oikeasti, eli se on paikallinen kutsumanimi.)

Jokisen dekkareissa on pääjuonen lisäksi poikkeuksetta sivujuoni, useimmiten kaksikin. Kuitenkin kirjat ovat helppolukuisia; henkilöitä ei ole liikaa ja ne ovat helposti erotettavissa toisistaan. Taaksepäin selailua kirjat eivät näin ollen vaadi.

Pääosissa Jokisen dekkareissa ovat huono-osaiset, kuten vammaiset, sosiaalisesti rajoittuneet, rappioalkoholistit, huumeiden käyttäjät. Keskeisiin osiin ovat päässeet myös nuoret, nimenomaan sosiaalisesti rajoittuneet. Useissa kirjoissa vääryydet ja väkivalta kohdistuu vanhuksiin.

Mihinkään erikoisryhmiin lukijoiden ei kuitenkaan tarvitse kuulua, sillä kirjat on suunnattu jokaiselle. Erityistä moraalista sanomaa tai ravistelua niihin ei ole ympätty, mutta tarkkaan pohtimalla sellaisiakin voi löytyä, kuten kaikkien muidenkin kirjailijoiden teoksista. Koskinen-sarja on nimenomaan viihdyttävää lukemista jokamiehelle ja -naiselle.

Itse innostun oikeastaan aika harvoin minulle esitetyistä lukuvihjeistä. Jostakin syystä lukeminen on minulle niin henkilökohtainen asia, etten millään tahdo uskoa, että pitäisin juuri siitä tahi nimenomaan tästä kirjasta.

Toki muilta saamiani ihastuksiakin on ollut. Päällimmäisinä tulevat mieleen 1300-luvulla rakennetun Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkkoherrana 1500-luvulla  toimineen Balthasar Russowin elämänkerta, noin 1000-sivuinen virolaisen Jaan Krossin pääteos Uppiniskaisuuden kronikka (no, elämänkerta ja elämänkerta) sekä Stieg Larssonin Millenium-trilogia.

Oikeastaan, kun tarkemmin muistelen eli kuten sanotaan "muisti palaa pätkittäin", suositeltuja suosikkeja onkin aikamoinen kasa, mm. tämä Seppo Jokisen Koskinen-sarja.

Rikoskirjailija Seppo Jokista ei pidä sekoittaa toiseen samannimiseen kirjoittajaan. Turkulaisen pastori-terapeutin Seppo Jokisen kirjoja nimittäin esitellään joissakin myyntiluetteloissa sulassa sovussa dekkarikirjailija-Jokisen teosten kanssa. Sisällöllisesti kirjat ovat valovuoden etäisyydellä toisistaan.

    MATTI

Jokisen Koskinen-sarja

Vaikka lukeminen painuu kohdallani usein kesällä lähelle nollaa, jo elokuussa sentään jotakin tapahtu ja syyskuussa tulee luettua pari kolmekin kirjaa. Vuoden 2012 kesä oli poikkeuksellinen: Jokinen, Jokinen, Jokinen, ja pitkä rivi Koskisia, tuli meille ja asettui taloksi.

Ystäväni Maria Forssasta nimittäin viestitti tuolloin kerranneensa joutessaan SEPPO JOKISEN Komisario Koskinen -sarjaa. Kertasi (niitä Koskisia oli silloin kaikkiaan 17) ja tekaisi siinä sivussa aivan mahtavan erikoisteoksen Nukkekoti Väinölän tapaan. Viesti päättyi kannaltani kohtalokkaisiin sanoihin: ”Suosittelen, ja kannattaa aloittaa ensimmäisestä.” Lupasin kokeilla. Ainoastaan kokeilla, sillä en varsinaisesti ole mikään dekkarifani. Luen niitä ainoastaan välipaloina.

Sitä Jokisen ensimmäistä, Koskinen ja siimamies, ei ollut kirjastossa kuin äänikirjana, eikä toistakaan. Milloinkaan ennen en ollut sellaista, siis äänikirjaa, edes nähnyt, mutta nyt tartuin siihen. Istuin pöydän viereen, laitoin levyn aparaattiin ja aloin kuunnella Ola Tuomisen maagista ääntä. Vastapäätä istui Sirkka, joka ei hänkään ollut ikinä kuunnellut äänikirjoja saati lukenut dekkareita - pois se hänestä.

Siitä se alkoi, ja nopeassa tahdissa niitä oli kuunneltu viisi. Sirkka tosin lopetti kolmanteen. Kun äänikirjojen saanti kirjastosta lopahti, siirryin oikeisiin. Pian niitä oli menossa neljäs putkeen, jonkin ajan kuluttua lukujärjestykseen (jota en pidä) oli merkitty jo yhdeksän peräkkäistä, ja kirjaston varauslistalla odotti vuoroaan kaksi äänikirja-Koskista.

Niin että kiitos vaan, Maria, kirjallisesta kahleesta. Kahlasin toki hengähdystauoilla sivu sivulta Sinunkin kirjaasi, tuumin mistä aloittaisin. Kehaisin nimittäin työstäväni kirjan kaikki 36 nukkekotiin liittyvää askarteluohjetta. Vaikka tekemisessä nyt on ollut pitkä katkos, vielä en silti lupauksestani luovu. Jouduin toki heti miten myöntämään voimattomuuteni virkkaamisen ja huovutuksen kohdalla.
Lupaukseni jälkeen Maria on ennättänyt julkaista jo toisenkin kirjan, Nukkekoti Väinölän vuosi, kuuluisasta nukketalostaan.

Tässä lista kuuntelemistani ja lukemistani Seppo Jokisen ”Koskisista”:

Koskinen ja siimamies (1996, cd) 
Koskinen ja raadonsyöjä (1997, cd) 
Koskinen ja pudotuspeli (1998, cd) 
Koskinen ja taikashow (1999, MP3)
Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000, kirja) 
Hukan enkelit (2001, kirja) 
Piripolkka (2002, kirja) 
Vilpittömässä mielessä (2003, kirja)
Suurta pahaa (2004, kirja)
Sana sanaa vastaan (2005, kirja)
Hiirileikki (2006, kirja) 
Viha on paha vieras (2007, kirja) 
Kuka sellaista tekisi (2008, kirja)
Lyöty mies (2009, kirja) 
Räätälöity ratkaisu (2010, MP3) 
Ajomies (2011, kirja)
Hervantalainen (2012, kirja) 
Vihan sukua (2013, kirja)
Mustat sydämet (2014, kirja odottaa pöydälläni lukuvuoroaan)

MATTI