Luontokamerasta kaapattua

   Tässä tuota tämän blogin otsikon jälkimmäistä eli "vähän muutakin".
   Selailtiin sunnuntaiaamuna Sirkan kanssa totuttuun tapaan virolaisen luontonettikameran kuvausta ja osuimme merikotkapariskunnan "makuuhuoneeseen". Aikansa vieri vieressä ihmeteltyään pienempi eli koiras hyppäsi naaraan selkään ja antoi palaa. Ihmettelimme silmät ymmyrkäisinä ja mykistyimme hyvästä onnestamme. Nähdä merikotkien parittelevan on sentään jotakin!

   Harmittaa, että näytelmästä hämmentyneenä myöhästyin kuvakaappauksessa sen verran, etteivät molemmat osapuolet näy kuvassa kunnolla. Pian lyhyen mutta sitä kiihkeämmän aktin jälkeen kotkat lensivät taustalla näkyvälle aukiolle, naaras edellä vasempaan reunaan ja koiras hetken päästä oikealle.

   Tänä aamuna kuvakaappuksen suhteen kävi parempi tuuri. Pariskunta oli jälleen pesällä, nyt rauhallisemmissa merkeissä.

    Entä tunnistaako kukaan tämän kuvan haukkaa? Yksinäisenä se odottelee pesällään kaverin saapumista. Oma asiantuntemukseni ei tunnistamiseen riitä.

   Kuvat on kaapattu Virossa toimivasta luontonettikamerasta (http://pontu.eenet.ee/). Se tarjoilee tällä hetkellä paljon muutakin nähtävää. Toisessa merikotkapesässä on hautominen ollut menossa jo runsaan viikon, haikara rakentelee omaa pesäänsä, kanahaukka pyöräytti yhden munan, kaunis pieni haukka (alakuva) kävi aamulla katselemassa kotiaan ja pieni tunnistamaton pöllö on uppoutunut omaan pönttöönsä.

   Vakioseurattavana meillä on pitkään ollut iso saksanhirvilauma. Nämä komeat sarvipäät ovat koko talven olleet kameran ylläpitäjien ruokinnassa.

Omia muistikuvia Hertasta

   Petteri on laittanut lyhyen kommentin kirjasta Hertta. Hänellä ei iästään johtuen ole muistikuvia Hertasta. Itselleni on jäänyt erikoisesti mieleen radiosta kuuluneet lähetykset "Pienoisparlamentti". Muistaakseni ne tulivat sunnuntaisin. Usein olivat mukana Hertta ja Kekkonen. Hertta oli myös henkilö, jonka pilapiirtäjä Kari Suomalainen useammankin kerran sijoitti piirroksiinsa.

   Köngäs on kietonut tiettyjen tosiasioiden ympärille kuvitteellisen tarinan. Hertasta ja Leinosta kirja ei tuo esiin juurikaan uutta tietoa. Ehkä uutta oli Könkään kuvaama Hertan suuri seksin tarve, jota Leino ei kaikistellen pystynyt tyydyttämään. Tiedä sitten kuinka paljon siinäkin asiassa oli totuutta. Ihmetellä piti myös sitä sokeutta, millä Hertta suhtautui Stalinin vainoihin ja myös sitä puolueuskollisuutta, millä hän puolisonsa Leinon tuomitsi. 
   Siinä mielessä kirja oli mielenkiintoista lukea, että se toi mieleeni nuoruusvuoteni. Vaikka en silloin politiikasta hirveästi ymmärtänyt, seurasin mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja, jotka joskus kohosivat varsin äänekkäiksi. Ihmiset eivät peitelleet poliittista suuntaustaan. Ehkä sieltä juontaa juuret elinikäiseen kiinnostukseeni politiikkaan.

    Kyllähän Hertta oli sodanjälkeisessä Suomessa niin näkyvä poliitikko, että on kirjansa ansainnut. Miksi ei Leinokin, joka oli sopiva henkilö silloisen politiikan pelinappulaksi. Leino on myös varoittava esimerkki. Raittiusmiehen ei kannata ottaa ensimmäistä ryyppyä. Se voi tulla tavaksi. Kyllä kirja lukemisen arvoinen on.
   NIILO

  TÄSTÄ pääset Petterin kommenttiin Hertasta.

Vanhempien painosten perässä

    Jostakin syystä lukupinooni on viime aikoina kertynyt vanhempia vuosikertoja. Vaikka en ole niiden perässä juoksentelija - en sen puoleen uutuuksienkaan - niistä huokuva historian siipien havina eli vanhojen sivujen tuoksu ylläpitää lukuintoa, tai oikeastaan herättää sen.
    Mielenkiintoa ylläpitää - ja ärsyttää - usein liian tiheä rivinväli, eikä tekstin kokokaan aina hurmaa tällaista vähän iäkkäämpää lukijaa.

    Kuvassa olevan neljän joukkoon on asettunut kaksikin Eeva Joenpellon romaania. Päällimmäisenä pinossa on Vetää kaikista ovista ja alimmaisena vasta päätökseen saamani Kuin kekäle kädessä, molemmat WSOY:n Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kautta aikoinaan hyllyymme hankittuja. Edellisen painovuosi on 1975, jälkimmäisen 1977.
    Annikki Kariniemen Riekon valkea siipi - romaani Lars Levi Laestadiuksesta ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1967.

   Kuvassa avattuna on lukuvuoroaan toistaiseksi odottava alkuperäinen Aaro A.Nuutisen matkakirja Suvista Savoa - kesäretki Savon mailla ja vesillä. Se painettiin WSOY:n kirjapainossa Porvoossa 1935. Vaikka kirja minun mielestäni on vanha, on muistettava, että kyseinen kirjapaino aloitti toimintansa jo 75 vuotta aikaisemmin. Sen perusti kirjakauppias Gustav Söderström 2.10.1860, samana päivänä kuin hänen perheeseensä syntyi poika, joka sai nimekseen Werner. Sain kirjan kaveriltani lainaksi maininnalla "palauta sitten joskus".

   Samaan aikakauteen ainakin henkisesti edellisen kanssa sijoittuu hyllyni puristuksessa oleva näköispainos E.E.Tuompon Metsästäjän valtakunnassa - erämiehen huomioita ja muistelmia suurilta saloiltamme. Alkuperäinen painettiin Karistolla Hämeenlinnassa vuonna 1935.

   MATTI

   PS. Nyt on aloitusvuorossa tänä vuonna Latviassa painettuna käännöksenä Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä. Alkuperäisenä se ilmestyi jo vuonna 2011.

Nukkekotiyhdistyksen 25-vuotisjuhlanäyttelyn kuvasatoa Tampereen Verkarannasta

Kuvia pääset katselemaan täältä.

Lohja-sarja on Eeva Joenpellon pääteos

EEVA JOENPELTO

  Lohja-sarja: 
  - Vetää kaikista ovista (1974)
  - Kuin kekäle kädessä (1976)
  - Sataa suolaista vettä (1978)
  - Eteisiin ja kynnyksille (1980)

 

   Vetää kaikista ovista oli ensimmäinen kosketukseni tunnetun ja arvostetun Eeva Joenpellon romaaneihin. Siinä kävi kuin muutama viikko aikaisemmin Annikki Kariniemen Laestadiuksen kanssa: Joku työnsi kirjan käteeni ja sanoi, että vilkaisepa tuota; Sirkka-vaimo Joenpeltoa ja Anna-Maija B Kariniemeä.
    Molempiin tartuin epäillen, naisten kirjoja, mitä lie... ja reilusti myönnän, että pitkin hampain. Ei siinä mitään, ei minulla sellaista lukuintoista kaveria taida ollakaan, jonka suosituksia en olisi joskus kuunnellut. Enkä muista juuri koskaan pettyneeni. Tai, no... pari ei ollut minun makuuni, mutta ei niistä sen enempää. Ylivoimaisesti useimmista olen pitänyt.

    Vetää kaikista ovista on Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäinen. Se alkoi kohdallani nytkähdellen. Pitkien sikäläisellä 1900-luvun alun murteella kirjoitettujen jaksojen lukeminen oli aluksi suoraan sanoen työlästä. Eikä se muutenkaan vetänyt. Mutta kun juoni ja henkilöt loksahtivat paikoilleen, lukeminenkin sujui. Nyt on ensimmäinen osa suljettu, ja aion lukea kolme muutakin.

    Kirjan henkilöt ja tapahtumat polveilevat kansalaissodan jälkeisissä vuosissa. Vankeina hengissä säilyneitä punaisia vapautettiin hiljakseen Tammisaaresta ja suojeluskunta järjesti edelleen ampumaharjoituksia ja  -kilpailuja. Vastakkainasettelu oli edelleen voimissaan. Siitä pyristeli irti ainoastaan, miten ollakaan, kaksi rakastavaista. Paitsi poliittiset asetelmat heidän kohtaloitaan ja asenteitaan ohjasi vahva lapsuuden ystävyys ja tytön avioliitto paikkakunnan mahtimiehen Julinin pojan Laurin kanssa.

    Niin henkistä kuin aineellistakin kamppailua käydään kolmen perheen kesken. Sabotaasissa leskeksi jäänyt ja toisen pojistaan Aunuksessa menettänyt Julin oli alkuperäisiä paikkakuntalaisia, ja "nimestään huolimatta supisuomalainen ja omisti rehellistä, äänetöntä maata ja metsää ymmärtämättä ja välittämättä siitä nähtävästi suuriakaan, istui lähes kaikissa valtuustoissa ja johtokunnissa ja sanoi sanansa vain silloin, kun oltiin tyhmyyksien äärimmäisillä rajoilla." Hänen poikansa Lauri osallistui innokkaasti suojeluskunnan toimintaan, mutta rakkausasiat eivät hänellä olleet oikein hallinnassa.


    Toinen poliittinen ääripää kirjassa on Gröönruuska, miehensä menettänyt, agitaattorin roolin itselleen rakentanut voimanainen. Kiihkossaan hän ajautui lopulta aatteelliseen ristiriitaan jopa itsensä tavoin vahvaluonteisen poikansa Vienon kanssa.
    Näiden kahden perheen välimaastossa ja romaanisarjan pääosassa taiteili kauppias Oskari Hänninen Salme-vaimonsa ja kahden tyttärensä, Inkerin ja Anjan, kanssa. Edellinen odotti ja odotti, ja onnistui lopulta saamaan maata kiertävän kaupparatsun Matti Reiman asettumaan aloilleen ja aviomiehekseen.

Joenpellon vahva osaaminen ihmisluonteiden, ajatusten ja käyttäytymisen kuvaajana ei voi olla puhuttelematta lukijaa. Juonen käänteet ovat toisinaan odotettavissa, toisinaan yllättäviä. Lukijaa kiehtovassa merkittävässä sivuosassa romaanissa on Hännisen perheessä häärivä piika Mari.

   MATTI


  Eeva Joenpelto olisi itsekin
  sopinut romaaninsa päähenkilöksi

    Eeva Joenpelto olisi itsekin sopinut oman romaaninsa päähenkilöksi, niin värikkään, traagisen ja pitkän elämän hän eli. Siitä onkin kirjoitettu, ei romaania, vaan kaksikin lähes 500-sivuista teosta, elämänkertaa. Kumpaakaan en toistaiseksi ole lukenut, mutta lehtijuttuja "kustantajiaan pyöritelleestä" vahvasta kirjailijasta olen mielenkiinnon heräämisen verran lueskellut, joten ainakin jommankumman vieressä kansikuvina näkyvistä elämänkerroista aion käydä läpi.

Helena Ruuskan
kirjoittama elämänkerta
ilmestyi WSOY:n
kustantamana viime
vuonna.

    Joenpelto syntyi Sammatissa vuonna 1921 ja kuoli Lohjalla 2004. Lohjalla hän kävi myös koulunsa, joten ei ihme, että  pääteos sijoittuu sinne - tuolloin vasta nousevaan teollisuuspitäjään. Muutenkin läntinen Uusimaa murteineen kaikkineen on vahvasti vahvasti esillä hän romaaneissaan.

    En tiedä, onko kukaan tutkinut tarkemmin Joenpellon oman elämän ja hänen romaaniensa yhtymäkohtia. Pelkästään Lohja-sarjan ensimmäisestä osasta niitä löytyy useita, mm. kauppiastausta, suuren talon rakentaminen, seminaari, linja-autoliikenteen harjoittaminen, itsemurha, jne.

    Kertaan tässä mainitsemani asiayhteydet todellisen elämän ja Vetää kaikista ovista -romaanin välillä: Eevan isä ja romaanin keskeinen henkilö Oskari Hänninen olivat kauppiaita. Eeva itse sekä hänen isoisänsä rakensivat molemmat komean talon, niin myös kirjassa Hänninen ja Julin. Eevan isä opiskeli seminaarissa, samoin romaanissa Hännisen tytär Anja ja miehensä Julinin Lauri. Eevalle oli hankittava kortteeri kodin ulkopuolelta linja-autoliikenteen puuttuessa, romaanissa Hännisen Inkerin mies aloitti paikkakunnalla linja-autoliikenteen. Eevan vanhempi poika teki itsemurhan, samoin romaanissa Hukan Einari.

Tiina Mahlamäen
kirjoittama elämänkerta
ilmestyi Suomalaisuuden
Kirjallisuuden seuran
kustantamana 2009.

   - - -
   Nyt kun olen lukenut yhden Joenpellon romaanin, siis sen ensimmäisen Lohja-sarjasta, en enää osaakaan päätellä, mihin "kirjallisuuden alalajiin" kirjailijan tuotannon luokittelisin. Ne 27 muuta hänen romaaniaan ovat minulta lukematta ja ainakin 23 niistä jäävätkin sellaisiksi, mutta vähäisellä kokemuksellani voin vakuuttaa, että ainakaan mikään "naisten kirjojen" kirjoittaja Joenpelto ei ollut. Luulisin, ja uskonkin, että parhaiten hänen tuotantoaan sekä kirjailijaa itseään kuvaa Helena Ruuskan tekemän elämänkerran nimi "Elämän kirjailija".

    En tässä lähde kirjailijaa itseäänkään sen enempää esittelemään, en varsinkaan, kun itse asiassa tiedän hänestä jotakin vain muutaman lehtijutun perusteella. Kuitenkin - kun olen pariinkin kertaan lukenut Suomen Kansallisteatterin ex-pääjohtajan Marja-Liisa Nevalan viime lokakuussa Helsingin Sanomissa julkaistun arvostelun "Kirjailija osasi itsensä brändäämisen jo 60-luvulla – Eeva Joenpelto oli oman aikansa Sofi Oksanen" Ruuskan kirjasta, tuntuu kuin tietäisin Eeva Joenpellosta kaiken. Ainakin kaiken oleellisen.
   
   MATTI

Hirmuinen mies

RAIJA ORANEN
Teos  2015, 747 sivua

   J.K.Paasikiven lempisanonta, ainakin Orasen mukaan, oli "tämä on hirmuista".
   Hirmuista olivat Allia lukuunottamatta lähes kaikki asiat. Pitäähän se paikkansa ainakin vuosien 1939-1956 välisenä aikana, kun Suomi oli Neuvostoliiton pyörityksessä, ja käytännössä muutaman vuoden myös  määräysvallassa.
   Paksuudestaan huolimatta kirja on kuitenkin nopealukuinen, ei siinä mihinkään syvällisempiin pohdiskeluihin mennä. Myöskään mitään yllättävää siitä ei ainakaan minulle paljastunut, koska olen lukemaan opittuani seurannut tiedotusvälineitä ja lukenut joltisenkin määrän asiaan liittyvää kirjallisuutta, mutta olihan tämä hyvä Suomen historian kertauskurssi. Uskoakseni tärkeimmät tapahtumat pitävät kutinsa, vaikka kirja onkin kaunokirjallisuutta, ei mikään elämänkerta.
   Paasikivestä voidaan sanoa, että hän oli kansan parista, rengin poika Hämeenlinnasta, osoittautui jo koulun aloitettuaan teräväpäiseksi, ja järki pysyi tallella kuolemaansa saakka - hän kuoli 86-vuotiaana.
   Alli oli J.K:n toinen vaimo, ensimmäinen kuoli tuberkuloosiin J.K: ollessa oli Kansallis-Osake-Pankin pääohtajana. Alli löytyi työpaikalta, missä hän toimi prokuristina. Lapsiinsa Paasikivellä oli etäinen suhde. Hän ei erikoisemmin arvostanut heitä. Kaksi lapsista, Annikki ja Juhani, kuolivat ennen isäänsä - Juhani äitinsä tavoin tuberkuloosiin ja Annikki syöpään.
   Politiikkaan J.K. tuli varsinaisesti mukaan Suomen itsenäistyttyä, kun hän oli ajamassa Suomelle kuningasta mm. Svinhufvudin kanssa. Oli hän sitä ennenkin ollut mukana vanhasuomalaisten piirissä, joka ajoi myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Tämä linja hänellä säilyi, kun itänaapuri vaihtoi nimeä.
   Paasikivi oli varsin kärkäs arvostelemaan muita Suomen johtohenkilöitä. Täysin puhtaita papereita ei saa kukaan. Jonkin verran hän arvosti Mannerheimiä,Tanneria ja Rytiä. Varsinainen inhokki hänelle oli talvisotaa edeltävä ulkoministeri Eljas Erkko.
Kirjan mukaan Paasikivi kehui vuolaasti Stalinia. En tiedä, pitääkö se paikkaansa, vai onko se Orasen mielipide entisenä taistolaisena.
   Paasikiveä voi kyllä pitää varsinaisena politiikan työn sankarina. Tälläinen arvonimi itänaapurin ystävälle hyvinkin sopii. Neuvottelut osapuolen kanssa, jonka aseina olivat uhkailu ja valehtelu, eivät olleet leikintekoa.
   Kirjaa voi suositella vanhemmalle väelle historian kertauskurssina, mutta erkoisesti niille meitä nuoremmille, joilla on hyvin hatarat tiedot maamme viime vuosisadan tapahtumista, eli vanhaa sanontaa lainatakseni "joka ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykypäivää".

   ESKO

Raija Oranen

  Moitteet lainauksista

   Raija Oranen sai annoksen kyseenalaista kunniaa tammikuun puolivälissä Helsingin Sanomien julkaistua näyttävästi uutisen hänen saamistaan moitteista luvattomien lainausten käyttämisestä. 

   Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimivan tekijänoikeusneuvoston mukaan Oranen on lainannut vuonna 2014 julkaistuun romaaniinsa Aurora kohtia suoraan toisesta teoksesta, sen proosatekstistä ja siihen tehdyistä käännöksistä. Hänen olisi tullut pyytää lainauksiin lupa ja mainita siteeratut teokset. HS:n juttua seuranneessa keskustelussa mainittiin Orasen syyllistyneen vastaavanlaisiin lainauksiin myös useissa aikaisemmissa kirjoissaan.

   Oranen itse kiisti jyrkästi ministeriölle antamassaan lausunnossa syyllistyneensä mihinkään luvattomuuksiin ja kummasteli lausuntoa. Kommenttiosastolla hän alitti pahasti riman: ”Pyydän anteeksi 78 julkaistua fiktiivistä teostani, kaikissa niissä on käytetty lähteitä. Pyydän anteeksi omaani ja kirjallisuuden olemassaoloa.”

   Orasen kirjojen kustantajana toimivan Teos-kustantamon toimitusjohtaja Nina Paavolainen otti moitteisiin asiallisemman linjan. Hän sanoi, että tekijänoikeusneuvoston lausunto otetaan vakavasti, vaikkei kyse olekaan tuomioistuimen päätöksestä. ”Tällainen on aina valitettavaa, ja käytäntöjä on syytä tarkistaa, varsinkin kun on kyse kirjailijasta, joka edelleen kirjoittaa historiallisista aiheista,” hän sanoi lausunnossaan.
   Lainaamisen kohteena oli kirjailija Katri Lehdon dokumenttiromaani Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä (1985).

  Joka vuosi uusi romaani

   Kainuussa Hyrynsalmella 1948 syntynyt Raija Oranen on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotanto käsittää romaanien lisäksi novelleja, satuja, lastenkirjoja, kuunnelmia, näytelmiä sekä musiikkidraamaa ja tv-käsikirjoituksia.
   Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat televisiosta tutuksi tulleet sarjat Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika. Molemmat on julkaistu myös kirjoina. Kymmenen viime vuoden aikana eli 2006 lähtien häneltä on julkaistu joka vuosi uusi romaani. Viimeaikaisista tunnetuimpia ovat Nimeltään Kekkonen (2011), Kaiken takana Kekkonen (2013), kiistelty Aurora (2014) sekä ”Paasikivi-romaani” Hirmuinen mies (2015). Orasen oman tulkinnan mukaan hän kirjoittaa historiallisia fiktiivisiä romaaneita.
   Koulutukseltaan Oranen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän asuu Helsingissä, mutta viettää aikaansa myös runsaasti Espanjan Aurinkorannikolla. 

   MATTI