Välipalana salaperäinen Alpiini

Välipalana ennen Kjell Westön Kangastus 38:aa ja lukupiiriin tulevaa Aki Ollikaisen Nälkävuoden uusintalukemista nautin kaksi omassa aihepiirissään kirjojen kuninkaallisiin lukeutuvaa Jorma "Hako" Ollikaisen eräkirjaa.

Kelokämppä kertoo Inarissa Rahajärven länsirannalla, Kirakkajoen suulla asustelleesta erakosta Alpiinista.


"Karajärven keisari", tämä omaperäinen erämaan asukas, ystävystyi alkuhankaluuksien jälkeen vahvasti Ollikaisen kanssa opettaen hänelle omalla persoonallisella tavallaan eli kantapään kautta perussääntöjä "miljoonien hehtaarien kotipihalla" elämisessä.
Kelokämppä on voimakas kuvaus pienen ihmisen ja suuren luonnon rinnakkaiselosta. Alpiini otti luonnosta mitä elääkseen tarvitsi. Sanotaan, että luonnosta ei oteta vaan luonto antaa, ja Alpiini tiesi, milloin se antoi eli milloin mitäkin oli saatavilla.

Etelä-Suomesta lähtöisin ollut Albin Tirkkonen (1897-1958) ei paljastanut ystävälleen, miksi hän lähti syvälle Lapin kairaan. Ollikaisen tarina hänestä asettuu 1950-luvulle.

Jäämeren ja Inarijärven rantamilla ja läheisissä erämaissa liikkuessaan Alpiini viimein löysi sopivan paikan Rahajärveltä. Kirakkajoen suulle hän teki asunnokseen turvekodan. Pian hän kohensi kartanoaan rakentamalla itselleen pienen tuvan ja saunan hylätyn savottakämpän hirsistä. Nykyisin Metsähallituksen vuokrakämppänä toimivan kelokämpän Alpiinille rakensi "Hako" Ollikainen ystävineen.

Erätarinoita Itä-Karjalasta

Toinen välipaloistani on Ollikaisen Pieninkä - erätarinoita Itä-Karjalasta. Alunperin se ei ollut lainkaan kirja, vaan Savon Sanomissa julkaistuja tarinoita. Kirjaksi ne koottiin vasta 13 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen lehden päätoimittaja Mauri Auvisen ja pakinoitsija Jouni Hirvaskeron toimittamina.

Pieninkä kertoo huimia erätarinoita vuosilta vuosilta 1942-1944, jolloin Ollikainen toimi ammattimetsästäjänä ja -kalastajana armeijan muonittajana Pieninkäjärven erämaissa.

Kaksi kirjoittajaa, kaksi Ollikaista?

Heti Nälkävuoden ensimmäisen kerran lukiessani mieleeni nousi kysymys ovatko nämä kaksi Ollikaista, Jorma "Hako" ja Aki kenties sukulaisia keskenään.
   Minulla ei ole ollut mahdollisuutta tarkistaa asiaa, vaikka Aki Ollikainen runsas viikko sitten vieraili "käden ulottuvilla" eli Keravan kirjastossa. Itselläni ei valitettavasti silloin ollut mahdollisuutta olla paikalla, vaikka olin jo suunnitellut kysymyksenkin valmiiksi.
   Ainakin henkinen yhteys näillä kahden eri ikäkauden kirjoittajalla toisiinsa on mm. siinä että Lappi on vetänyt molempia puoleensa. "Hakon" lapintarinat tunnetaan edellä kerrotuista kirjoistaan. Äänekoskella syntynyt Aki puolestaan toimi Kolarissa (Ylläs) ilmestyvässä paikallislehdessä toimittajana.

Jorma Ollikainen kuoli tapaturmaisesti keväällä 1972 ajettuaan moottorikelkalla sulaan Kirakan kairassa Inarissa. Hän oli palannut 14 vuotta aiemmin sairauden murtamana kuolleen ystävänsä Alpiinin asuinseuduille - ehkä vain kunnioittamaan ystävänsä muistoa, tahi kenties tarkastamaan Alpiinille ystäviensä kanssa rakentamaansa kelokämppää.
- - -

Pari valokuvaa ja Alpiinin kämpän sijainti löytyvät Metsähallituksen tupaluettelosta.

MATTI

Luonnon laki

KARI HOTAKAINEN 
Siltala 2013, 283 sivua

    Maalämpöyrittäjä Rautala on joutunut pahaan kolariin. Hän herää siihen kun autoa sahataan osiin niin että hänet saadaan sieltä irti.

   Pelastuslaitoksen mies sanoo hänelle, älä katso itseäsi, katso taivasta. Edessä on matka sairaalaan helikopterin kyydissä ja useita tunteja kestävä leikkaus, jalkojen ja käsien kursiminen kokoon.

   Hotakainen on tässä käyttänyt mallina omaa kolariaan, johon hän joutui 2012 Rengossa, kun katumaasturilla ajanut pariskunta ajoi hänen päälleen suoralla tiellä, ilmeisesti auringon häikäisyn vuoksi. Molemmat maasturissa olleet henkilöt kuolivat, kirjailijan säilymistä hengissä pidettiin pienenä ihmeenä.

   Rautala näkee sairaalassa morfiinihumalassa painajaisunia. Huonekaverina on mies, jolla on kanyyli kaulassa,
eikä hän siten pysty puhumaan, mutta kirjoittelee paperilapuilla Rautalalle viestejä kertoen ryypänneensä itsensä sairaalaan, koska siellä pidetään niin hyvää huolta hänestä.
   Painajaisessa Rautala katsoo hallituksen tiedotustilaisuutta ja "nyökkää sosiaali- ja terveysministerille". Ministeri katsoi pääministeriä, eikä katsonut päämisteriä. Hän katsoi kohti ja ohi. Hän oli täällä ja tuolla. Hän oli lintu ja kala. Sosiaali- ja terveysministeri ei murtunut, hän sortui... Eturivin toimittajat katsoivt häntä kuin luonnonilmiötä, eivätkä nähneet ihmistä vaan otsikon, pääjutun, eivät nähneet ministeriä vaan entisen ministerin, joka sekosi pyhästä listasta, joka klemmariin ristiinnaulittiin, joka ei kuollut vaan haudattiin hiljaisuuteen, jossa hän aikansa marinoituu, nousee sitten kotikuntansa valtuustoon ja on sieltä tuomitseva ne, jotka eivät koskaan myrskyn silmään katsoneet.

   Rautalan lähiomaisista isä on pyörätuolissa olevan vaimonsa omaishoitaja. Tytär on viheraktivisti, jonka mielestä on tärkeämpää käydä vapauttamassa minkkejä kuin katsomassa mummoa. Mukaan ilmestyy kuin tyhjästä musta kummipoika Badu, "vitamiinikauppias", jota Rautala ei ensin muista. Tästä oli tullut hänelle kummipoika, kun hän on aikoinaan maksanut joitakin vuosia rahaa kansainväliseen kummipoikakeräykseen.
   Sairaalavuoteessa maatessaan Rautala ajattelee, mitä hoito tulee maksamaan. Hänen tapauksessaan se maksaa itselle muutaman satasen, yhteiskunnalle noin 50 000 euroa. Hän päättää lopettaa verojen kiertämisen.

  Kirja on  huumorilla, mustallakin, maustettu hieno kuvaus yhteiskunnan nykytilasta, kun menoja pitäisi leikata... Mutta mistä? Kaikkihan me kannatamme menojen kuriin laittamista, kunhan leikkaukset eivät kohdistu meihin vaan muihin!
   Kaikki kolme Hotakaisen tähän sarjaan kuuluvat eli Ihmisen osa, Jumalan sana ja Luonnon laki kuuluvat mielestäni kotimaisen kirjallisuuden huipulle.

   ESKO

Kangastus 38

KJELL WESTÖ
Otava 2013, 334 sivua

   Luku 38 viittaa vuoteen 1938.
   Sodan uhka Euroopassa on selvästi aistittavissa. Hitler on aloittanut Saksan laajentamisen, Itävalta on liitetty Saksaan, samoin osa Tsekin tasavallasta. Saksan, Englannin ja Ranskan johtajat ovat neuvotelleet Münchenissä, minkä jälkeen Englannin pääministeri antoi kuuluisan lausuntonsa: Rauha on turvattu meidän ajaksemme.

   Yhtä pitävän ennustuksen esitti eräs suomalainen ministeri väitöskirjassaan 1980-luvun lopulla, kun hän ennusti, että Neuvostoliitto pysyy pystyssä vielä ainakin 50 vuotta. Olikohan se Ahti Karjalainen,  joka kerran sanoi, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen!
   
Kangastus alkaa, kun asianajaja Claes Thune palkkaa toimistoonsa konttoristiksi Matilda Wiikin. Tällä on loistavat suositukset edellisestä työpaikastaan, mutta hän ei suostu paljastamaan, miksi lähti sieltä.
   Syy paljastuu aikanaan, kun Thune tuttaviensa välityksellä onkii sen esille. Matildalla on paljon muitakin salaisuuksia, joita hän ei halua työnantajalleen paljastaa. Thune on utelias, mutta ei painosta Matildaa, koska tämä hoitaa hommansa erinomaisesti.

   Kirjailija koukuttaa lukijan, kun hän ripottelee vihjeitä pikkuhiljaa tarinaansa ja lukijan kiinnostus salaisuuksien selvittämiseksi kasvaa.

   Kirja toinen pääjuoni on Thunen opiskelutovereineen perustama keskustelukerho, jossa paitsi keskustellaan ajankohtaisista asioista nautitaan myös ruuasta ja jaloista juomista.
Thunen avioliitto on hajonnut, hänen vaimonsa on jättänyt miehensä, ja mikä pahinta hän seurustelee miehensä parhaan ystävän kanssa.
   Tämä ystävä on Thunen opiskelukaveri ja myös keskustelukerhon jäsen Robin Lindemark Tuusulassa sijaitsevan Kuparipuron mielisairaalan ylilääkäri. Vaimon lähtö kalvaa Thunen mieltä jatkuvasti, mutta hän ei tahdo päästä asian yli.

   Vaikka tarinassa annetaankin vihjeitä, kirjan loppu iskee kuin pommi. Jos joku aikoo lukea tämän kirjan, viimeisiä sivuja ei kannata silmäill. Se pilaisi koko lukunautinnon.
   Taattua Westö-laatua, hyvää parempi kirja!

   ESKO

Tuokio tuulessa

ANDRÉ BRINK

WSOY 1996 (7. painos), 350 sivua

Tuokio Tuulessa oli Myllytien lukupiirin syyskauden avauskirja. Se on André Brinkin kolmas romaani eli aivan alkupäästä (1976). Sen jälkeen hän on kirjoittanut niitä parisenkymmentä.

Brink aloitti kirjailijan uransa kirjoittamalla afrikaansin kielellä, mutta kirjat käsittelivät rotuerottelua ja ne joutuivat Etelä-Afrikan hallituksen sensuurin käsiin. Hänen toinen romaaninsa, Katson pimeään (1973), oli ensimmäinen hallituksen kieltämä kirja. Sen Brink käänsi itse englannin kielelle ja on sen jälkeen kirjoittanut kirjansa samanaikaisesti molemmilla em. kielillä.

Koska Tuokio tuulessa on ainoa lukemani Brinkin kirja, en osaa arvioida, kuinka voimakkaasti se ottaa kantaa rotusortoon hänen muihin kirjoihinsa verrattuna. Läpi kirjan on olemassa vain valkoinen nainen ja musta mies sekä heidän keskinäinen – milloin horjuva ja ennakkoluuloinen, milloin horjumaton luottamuksensa – ja rakkautensa. Miten ne saattavat nämä kaksi turvalliseen kotisatamaan, jää lukijan arvoitavaksi. Kirja on heidän pelastautumistarinansa. Ihmisten eriarvoisuus, lähtökohdista ja ihonväristä riippuen, kulkee kerronnassa mukana alusta loppuun.

Kirja on ruotsalaisen tutkimusmatkailijan Erik Alexis Larssonin vaimon Elisabethin ja mustan orjan, hottentottimiehen Adam Mantoorin rakkaustarina.

Seitsemännessä painoksessa (1996) olevassa perusteellisessa esipuheessaan Rauno Velling on luokitellut kirjan historialliseksi romaaniksi. Samoin on tehnyt kirjailija itse alkuluvussaan, missä hän heti ensimmäisissä sanoissaan kysyy: Keitä he olivat? Ja vastaa itse: Heidän nimensä tiedetään – Adam Mantoor ja Elisabeth Larsson, ja jonkin verran heidän historiastaan on tallennettu.

Pian hän toteaa myös, että kertomuksesta ”historian kuori on kaavittava pois”. Sen hän tekeekin ja siirtyy sen jälkeen seuraamaan näiden kahden erilaisen ja erilaisista lähtökohdista olevan ihmisen kohtaloa. Tapahtumat ajoittuvat niinkin kauas menneisyyteen kuin vuosille 1749-1751.

Elisabeth lähtee nuorena vastavihittynä vaimona miehensä mukaan tämän tutkimusmatkalle syvälle tuntemattomille takamaille Etelä-Afrikassa. Totta vai tarua, dokumentoitu tai ei, kirjailija kertoo nuorikon pitäneen aluksi matkaa mielenkiintoisena, mutta pian se muuttui hänelle ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömän tympäiseväksi.

Hänen miehensä omisti kaiken aikansa ja huomionsa kuumeiselle tieteelliselle työlleen. Jälleen kerran hän lähti leiristä tutkimuksilleen hieman etäämmäksi, eikä enää palannut. Myöhemmin hänet löydettiin autiomaasta kuolleena, ilmeisesti eksyneenä ja nääntyneenä.

Tuokio tuulessa kertoo Elisabethin ja orja Adamin pitkästä vaelluksesta halki aavikoiden ja erämaiden kohti kotia, kohti pelastusta. Kuivan Afrikan luonto ja olosuhteet kuvaillaan mieleenpainuvasti.

Usein mieleen nousee kysymys, missä ovat ihmisen kestokyvyn rajat. Kauanko me pystymme vaeltamaan varjottomassa auringonpaahteessa juomatta ja syömättä? Kestämmekö me todella sitä päiväkausia, viikkokausia? Kirjaa lukiessa tulee muutaman kerran mieleen: Ei voi olla totta! Lukijan on siis pääteltävä itselleen, kuinka paljon kirja on romaani ja kuinka paljon dokumentti. Minulta se jäi ratkaisematta.

Jossakin puolivälin jälkeen kertomus alkoi toistaa itseään; taas sama jano, sama ruuan puute, sama sietämätön kuumuus, paahtava aurinko, samankaltainen viime hetken selviytyminen.

Tavoite on kuitenkin selvä: Kapiin, kotiin. Sinne pääsemiseksi taistellaan, kärsitään ja uhraudutaan. Kuten sanoin, loppuratkaisu jää lukijan itsensä arvioitavaksi.

MATTI

Lue myös oheinen kirjoitukseni André Brinkistä, kahdella kielellä kirjoittajasta, jonka oma elämäkin olisi ainakin yhden kirjan arvoinen.

–  –  –

ANDRÉ BRINK, kahdella kielellä kirjoittaja

Kesän kirjana Myllytien lukupiirissä olleen Tuokio tuulessa kirjoittajan André Brinkin oma elämäkin olisi ainakin yhden kirjan arvoinen.

Arvostusta hänelle ovat tuoneet kymmenet kirjoitetut kirjat ja taistelu apartheidia vastaan kotimaassaan Etelä-Afrikassa, mutta hänen elämästään ja teoksistaan ei ole puuttunut dramatiikkaa ja tragediaa; näin on pakko sanoa, vaikka ne ovatkin toisiaan täydentäviä rinnakkaisilmaisuja...

... eikä myöskään kysymyksiinkin oikeuttavia vivahteita. Tietolähteissä kerrotaan mm. hänen olleen viidesti naimisissa (Wikipedia, engl., 2013), kuudesti (The Observer, 2012), ja onpa jossakin mainittu hänen olevan nyt avioliitossa peräti seitsemättä kertaa.

Avioliitothan ovat jokaisen, myös kirjailijoiden ja muiden ns. julkkisten, yksityisintä aluetta (vai ovatko sittenkään?). The Observerin toimittaja uskaltautui kuitenkin kysymään Brinkiltä hieman kierrellysti niistä: ”Olet ollut naimisissa kuusi kertaa. Ovatko vaimosi saaneet lukea, mitä kulloinkin kirjoitat?”

Kysymyksenhän voi tulkita (ei kääntää, vaan tulkita) myös esimerkiksi niin, että miten olet pärjäillyt vaimojesi kanssa tai… miksi et ole pärjäillyt heidän kanssaan.

Brink vastasi: ”Minulla on ollut vaimojeni suhteen sekä hyvää että huonoa onnea. Muutamilla heistä ei ollut pienintäkään kiinnostusta tekemisiini. Nykyisellä puolalaisella vaimollani on itsellään merkittävä elämä takanaan. Ensimmäistä kertaa olen voinut todella jakaa kaiken kirjoittamiseni jonkun kanssa. Hän on ollut suureksi avuksi tämän (Philida) kirjan tekemisessä. Kirjan aikaansaaminen on ollut suurin taistelu elämässäni, ja ilman hänen panostaan ja jatkuvaa läsnäoloaan olisin matkan varrella antanut periksi useita kertoja.”

Vastaus kertoo, että hänen viimeisimmän kirjansa, Philidan, kirjoittaminen ei ollut hänelle helppoa. Ei varsinkaan, kun hän tilitti siinä esivanhempiensa asenteita ja tekoja – samoin lähipiirissään tapahtuneiden tragedioiden takia.

Philidan päähenkilö on samanniminen orja, joka eli Brinkin esivanhempien tilalla 1800-luvulla. Tutkimustyönsä perusteella hän liitti kirjaan sekä kuvitteellisia että todellisuuspohjaisia kohtia, joissa hänet omat esivanhempansa käyttivät sekä fyysisesti että seksuaalisesti tätä väärin.

Brink oli tutkinut pitkällä aikavälillä Etelä-Afrikan tilanhoitajien ja orjien välisiä sukupuolisuhteita todeten, että ne olivat pikemmin sääntö kuin poikkeus, samoin seka-avioliitot.

Vaimon (Karina) tuki oli Philidan kirjoittamisessa Brinkille ratkaisevan tärkeää, sillä oman perheen menneisyydestä kertominen oli erittäin vaikeaa, vaikka se tapahtuikin fiktioon sekoitettuna.

André Brink on Etelä-Afrikan arvostetuimpia kirjailijoita ja afrikaans-kielen uudistajia. 1990-luvulle asti Brink otti voimakkaasti kantaa poliittisesti ja useat kirjat käsittelivät nimenomaan apartheidia.

Hän tuki voimakkaasti apartheidin eli laillistetun rotusorron vastaista taistelua, ja hän sai tuntea sen myös kirjailijana. Hänen romaaninsa Kennis van die aand (Katson pimeään, 1973) oli ensimmäinen hallituksen kieltämä afrikaans-kielinen kirja.

Brink ei kuitenkaan jäänyt tuskailemaan kiellon perään, vaan käänsi itse kirjan englanniksi ja ryhtyi sen jälkeen kaksikieliseksi kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa samanaikaisesti sekä englannin että afrikaansin kielellä, ja hänen kirjojaan alettiin julkaista myös ulkomailla. 1979 ilmestyneestä A Dry White Season eli Valkoinen kuiva kausi -romaanista tehtiin myös elokuva, jossa päänäyttelijänä oli myös itse Marlon Brando, joskin melko pienessä sivuosassa.

Aparetheidia kohtaan Brinkin omassa perheessäänkin mielipiteet jakautuivat, sillä hänen rauhantuomarina toiminut isänsä oli apartheidin vankkumaton kannattaja, mutta Andrén mukaan hänellä oli kuitenkin syvään juurtunut käsitys oikeasta ja väärästä.

André Brinkin toiveet mustien ja valkoisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, hänen omien sanojensa mukaan ”siirtyminen kohti vapautta ja oikeudenmukaisuutta” Etelä-Afrikassa musertuivat väkivallantekojen myötä. Hän kertoo menettäneensä uskonsa siihen, että väkivalta, rasismi, korruptio, nepotismi, kiristys, epäpätevyys, jne, vähenisi ja lakkaisi jakamasta kansaa. Toiveiden ja uskon romahtamiseen vaikutti suuresti myös maan turvallisuusministerin ”murskaava hyökkäys väkivallasta valittavia valkoihoisia kohtaan”, jossa tämä kehotti heitä pakkaamaan laukkunsa ja poistumaan maasta.

Myös Brinkin oma perhe joutui karmella tavalla kokeamaan maassa vallitsevan väkivallan.

Vuonna 2006 hänen tyttärensä ja tämän mies olivat syömässä hiljaisessa ravintolassa lähellä Kapkaupunkia, kun viisi naamioitua miestä ryntäsi sisään ja pakotti aseilla uhaten ravintolayleisön luovuttamaan arvoesineet sekä komensivat sen jälkeen kaikki pieneen varastohuoneeseen sulkien heidät sinne. Poliisi ei ollut kiinnostunut tapauksesta, koska ketään ei raiskattu eikä tapettu.

Kaksi vuotta myöhemmin Andrén veljenpoika Adri Brink tapettiin raa’asti kodissaan klo 3 aikaan aamulla. Hänet jätettiin kuolemaan vaimonsa ja tyttärensä silmien eteen samalla kun talo ryöstettiin.

Brinkin selvityksen mukaan tällaiset murhat ovat tavallisia Etelä-Afrikassa. Paikallisen lehden mukaan kuukauden aikana hänen veljenpoikansa tapauksesta tapahtui 16 aseellista ryöstöä kilometrin sisällä. Andrè Brinkin mukaan on harvinaista, että poliisit pidättivät myöhemmin kuuden ihmisen jengin. Pidätyksen yhteydessä löytyivät myös veljenpojan ryöstön ja tappamisen yhteydessä varastetut sylimikro ja kaksi puhelinta, jotka poliisi palautti vaimolle ja tyttärelle. André totesi myöhemmin, että nuo esineet maksoivat hänen veljenpoikansa hengen.

   MATTI

Kuolema ehtoolehdossa

MINNA LINDGREN

Teos, 2013, 302 sivua

”Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.

Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.

Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.

Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.”

Näin selkeästi, yksiselitteisesti, kirjan takakansi esittelee sisällön. Näinkö se menee oikeassa elämässäkin eikä vain kirjoissa? Tällainenkö on…! Aika tavallinen palvelutalo!

Onko kirjan tekijä, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren ottanut kirjaansa vaikutteita elävästä elämästä? Sieltäkö aika tavallisista palvelutaloista hän on kirjassaan kertomansa olosuhteet ammentanut? Värittänyt niitä varsinaisella juonella, henkilöillä, tapahtumillakin. Mutta olosuhteet…?

Luulisi hänen toimittajana tietävän, olenhan minäkin tavallinen tallaaja sellaisista lukenut… isoista lehdistä, paikallisistakin. Ja lisää pakkasöitä on luvassa. Säästöjä on saatava, ja mistäpä niitä muualta kuin vanhusten hoidosta, vanhusten palveluista. He eivät sano vastaan. Eivät sano, kun eivät enää pysty puhumaan. Märissään vaan makaavat.

Kuolema Ehtoolehdossa on helppolukuinen kirja. Oikeastaan se ei ole dekkari, vaikka vähän onkin. Se ei ole myöskään hassuttelu, vaikka sitä aika paljon onkin. Hauska se on, mutta surullinenkin. Hauska, elleivät ajatukset karkaa todellisuuteen eli elämään ympärillämme. Minulla karkasivat; siellä ne 94-vuotiaat makaavat märissään.

Mutta kirja kirjana, joten jätän päällimmäiseksi mielikuvaksi hauskuuden.

Sanankäyttö, liekö lauserakennekin, henkilöiden tahattomat ja tahalliset kommellukset toivat mieleen kaksi, tai siis oikeastaan kolme, muuta samantyyppistä lukemaani: Eve Hietamiehen kaksikon Yösyöttö ja Tarhapäivä sekä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Näissä kaikissa on ympäristö niin kovin todellisuuspohjainen, ja henkilöt voi nähdä ja tavata ihan oikeina ihmisinä. Hei vaan, ollaan tavattu ennenkin.

Samankaltaisuus täysin erilaisissa kertomuksissa sai vilkaisemaan kirjoittajia. Miten sattuikin: Minna Lindgren, kirjailija/toimittaja; Eve Hietamies, kirjailija/toimittaja ja Jonas Johansson, kirjailija/toimittaja. Enää en ihmettele, että kirjoissa on jotakin samaa. Positiivisesti. Ne ikään kuin täydentävät toisiaan. Ja mitä sanoinkaan kirjan yhtymäkohdista todelliseen elämään?

- - -

Ehtoolehto on vanhusten palvelutalo, jossa 94-vuotias Siiri Kettunen joka aamu herää ja huomaa, ettei ole vieläkään kuollut. Hän oli lukenut jostakin, että jos elää yli 90-vuotiaaksi, ei enää vanhene. Sehän olisi hänen mielestään kauheaa. Ja silkkaa hulluutta on asentaa varaosia 90-vuotiaille.

Tällaisiksi pikkuhöppänöiksi – mutta voi voi, niin herttaisiksi – vanhoiksi rouviksi Lindberg kirjansa päähenkilöt pukee. On siellä joukossa pari miestäkin: Suurlähettiläs sekä Reino, terve mies, eikä vielä kovin vanhakaan, vasta 87-vuotias.

Nämä lyhyet henkilöesittelyt perustuvat pitkälti kirjan omiin luonnehdintoihin.

Siiri on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän tuntee Helsingin raitiotieliikenteen perin juurin, sillä viettää luppoaikaansa ajelemalla vaunuilla ympäri kaupunkia. Hän tietää, missä ja milloin on vaihdettava riippuen siitä, mihin on menossa, sinne vai tänne. Hän tietää vaunujen numerot, kulkuajat ja näkymät ikkunoista. Hän kertoo lukijoillekin, että Sörnäisten metroaseman jälkeen voi nähdä Ebeneserin hassun Wiivi Lönnin piirtämän jugendtalon. Muutenkin Siiri on rakennuskulttuurin suuri asiantuntija. Hän pitää kovasti mm. Töölön kirjastosta, Aarne Ervin kauneimmasta työstä, jonka rinnalla koko Tapiola vaikuttaa betonilähiöltä.

Siinä missä Siiri haluaa pienen lasillisen punaviiniä, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa saattaa siemaista lasillisen viskiä. Hän saapuu paikalle rollaattoreineen hämmästyttävän nopeasti. Oikeastaan hän ei tarvitse sitä, vaan on hyvinkin ketterä ja pystyy kulkemaan vikkelästikin. Kerran hän ilahtui kovasti jostakin tiedosta, kun muisti sen kuulleensa ja saman tien unohtaneensa.

Irma Lännenleimu, 92 v, oli ottanut nuorena laulutunteja. Niinpä hän sopivissa kohdin korkealla falsetillaan kiekaisee ”Kukkokiekuu!” Keskustelun hän usein päättää monimerkitykselliseen vakuutteluun ”Döden, döden, döden!”

Tietenkin Irmalla on vielä ajokortti. ”Minun luokkatoverini on gynekologi ja hän kirjoittaa joka luokkakokouksessa meille todistukset ajokorttia varten. Mutta sitten minun lapseni ottivat minulta auton pois, noin vain veivät aikuiselta ihmiseltä oikeuden liikkua ja kulkea.”

Ai niin, Siiri käy hakemassa seteleitä kaupan seinästä, se on helppoa. Tunnuslukua varten hän oli kehittänyt muistisäännön: toinen luku on kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella, ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmannella. Irma sen sijaan ei muista omaa tunnuslukuaan millään.

Entä se kuolema? Se vierailee Ehtoolehdossa useamminkin; parikin kertaa ihan ja pari kertaa melkein. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin ja pyörivät eteenpäin kasvaen lumipallon tavoin pidetyn kokkipoika Teron, 35, kuollessa yllättäen hämärissä olosuhteissa. Ennen lopullista ratkaisua juttuun liittyy kaikenlaista hämärää: tulipalo, huumeita, rahanpesua, väärennöksiä, valehtelua ja tietenkin raitiovaunulla ajamista ympäri Helsinkiä.

Tietenkin syylliset lopulta löytyvät. Melkein heti huomaa, keitä he ovat, vaikka ei aivan heti olisi uskonut. Ja koko kuplan puhkaisija, ei ihan heti olisi uskonut, kuka hän on.

Ja oli vanhoilla rouvilla ”meidän arkkienkelimmekin”, taksinkuljettajapoika / prätkäjengiläinen, joka halusi olla kalju ja pani heidät syömään piperrettyjä ruokia muovi-Kämpissä. Laittoi syömään sellaista… vanhat rouvat, joilla ei ollut nuoruutta ollenkaan, sehän keksittiin vasta myöhemmin.

Ehdottomasta luettavien kirjojen listalle kuuluva kotimainen.

     MATTI

Kahden kirjan loukussa

    Olen ensimmäisen kerran elämässäni kahden kirjan loukussa. Siis luen samanaikaisesti kahta kirjaa. Kumpaakin on suositellut minulle ystäväni, eri ystäväni – toinen toista ja toinen toista. Siksi kirjat ovat perin juurin erilaiset.

Kuitenkin minusta tuntuu, että ne täydentävät toisiaan. Ei aavistustakaan miksi, mutta sen ne kuitenkin tekevät.

 

Toinen on romaani, Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Se kertoo Afganistanista kuten hänen aiemmatkin eli Leijapoika (2004) ja Tuhat loistavaa aurinkoa (2008). Tai oikeastaan se kertoo afganistalaisista. Enempää en tässä sanoakaan.

Toinen lukemani on toista maata, supisuomalainen. Se ei ole romaani, vaan Jorma ”Hako” Ollikaisen Kelokämppä, novellikokoelma.

Tarkemmin sanottuna kertomus ihmisestä, Alpiinista, ihmisestä, jollaisia on ollut vain yksi. Se kertoo myös luonnosta, Lapin luonnosta ja sen ymmärtämisestä yhtä lailla kuin ihmisen ymmärtämisestä. Novellikokoelma…? Voi sen oikeastaan romaaniksikin luokitella, pienoisromaaniksi – joka tapauksessa mielenkiintoiseksi henkilökuvaukseksi.

MATTI