Kameleontin varjo

    MINETTE WALTERS

WSOY 2009, 357 sivua

Harva kirja sieppaa mukaansa ensimmäisestä sivusta, ensimmäisistä sanoista, alkaen ja pitää kiinni loppuun saakka. Minette Waltersin (engl.) Kameleontin varjo teki sen minulle.

Walters luokitellaan nimenomaan jännityskirjailijaksi. Kameleontin varjo on toistaiseksi ainoa häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, tihkuuko niistä hyytävää jännitystä. Tästä ei ainakaan. Tämä on dekkari, ei ehkä perinteisen kaavan mukainen, mutta dekkari kuitenkin; moni käyttää sanaa psykologinen. Jos tuo sana synnyttää ennakkoasenteita suuntaan tai toiseen, ne kannattaa karistaa äkkiä mielestään. Kirja on yksi parhaista dekkareista – minulle parhaista.

”Psykologinen” ainakin kameleontin kohdalla tarkoittaa sitä, että vakavasti päähän haavoittunutta luutnantti Charles Aclandia hoitavat psykiatrit yrittävät parhaansa mukaan pähkäillä aiheuttivatko vammat tässä persoonallisuuden muutoksia ja pohtivat samanaikaisesti poliisin kanssa, onko luutnantti tietoisesti tai tietämättään syyllistynyt lähitienoilla tapahtuneisiin murhiin.

Vaikka lukukokemukseni Waltersilta on erittäin rajallinen, voin yleistää sen verran, että kirjojen tasosta kertoo jotakin se, että hän on kirjoittanut 12 romaania ja ne kaikki on suomennettu. Vuonna 2006 hänet palkittiin Suomen Dekkariseuran kunniakirjalla.

Tarina alkaa siitä, kun pidetty ja arvostettu luutnantti Charles Acland kahden alaisensa kanssa ajaa Irakissa tiedustelupanssarivaunulla tienvarsimiinoitukseen. Alaiset kuolevat ja luutnantti itse loukkaantuu vakavasti päähän.

Vammojen henkisiä vaikutuksia pahentaa paitsi toisen silmän menetys myös, ettei häntä enää huolita takaisin armeijan palvelukseen. Acland sulkeutuu itseensä, työntää tylysti entiset läheisensä luotaan, eikä salli itseensä kosketettavan, ei hyvissä eikä varsinkaan pahoissa aikeissa. Erityisesti koskettaminen herättää hänessä raivon.

Yhteiskuntaan sopeutumattomana Acland alkaa fyysisistä vammoista toivuttuaan elää askeettista ja yksinäisyyteen vetäytyvää elämää, mikä herättää poliisin kiinnostuksen häntä kohtaan murhatutkimuksissa.

Lopullisesti sosiaaliset yhteydet lukkiutuvat, kun hänen Irakiin lähdön kynnyksellä jättämänsä morsian ilmaantuu yllättäen ja luvatta sairaalaan yrittäen lähennellä traumaattista potilasta. Seuraavien tapahtumarikkaiden kuukausien elämänvaiheisiin luottoystäväksi migreeniä ja ajoittaisia muistinmenetyksiä potevalle silmäpuoli Aclandille ilmaantuu ”päivystävä lääkäri”, psykiatri Jackson.

Kuten edellä totesin, kirja sitoo lukijansa itseensä. Juoni etenee sujuvasti kohti loppuratkaisua ja henkilöt ovat kautta linjan ja kaiken aikaa helposti tunnistettavia eli kuka-se-nyt-olikaan -tarkistuksia ei tarvita. Myöskään edestakaisia aikahyppyjä ei Minette Walters ainakaan tässä kirjassaan harrasta.

Kameleontti lukupiirissä
   Myllytien lukupiirissä Kameleontin varjoa ruodittiin 4.2.2013. Aivan varauksetonta ihailua kirja ei osakseen saanut, vaan mielipiteitä saatiin kuulla molemmilta laidoilta.
   Lopulta Minette Walters kuitenkin kääntyi selvästi plusmerkkiseksi, sillä kouluarvosanoin numerosarja oli seuraava: 9, 8, 8, 6, 8, 8, 8, 7. Yksi piiriläinen lopetti kirjan lukemisen ensimmäisten kappaleiden jälkeen ja toinen noin 50 sivun kohdalla. Molemmilla oli hyvät perustelut keskeyttämiselle.

   MATTI

Paholaisen höyhen
Minette Walters

WSOY 2005, 337 sivua

   Luin tämän suorana jatkona yllä olevalle. Päällimmäiseksi jäi molempien kohdalla kokemus todella hyvistä ja jännittävistä kirjoista, mutta Paholaisen höyhenen jälkeen mieleen hiipi ajatus, että myöhemmin kirjoitetussa Kameleontin varjossa tapahtumien jäsentely ja toisiinsa nivoutuminen on selkeämpää. Se synnytti jännitteen ja tunteen, ettei kirjaa voi laskea kädestään keskenlukuisena.

   Jännityksen puutteesta Paholaisen höyhentäkään ei voi moittia, vaan se suorastaan kihisee viimeisillä noin sadalla sivulla.
   Kirja on selväpiirteisesti kaksijuoninen. Pääjuonessa sotakirjeenvaihtaja Connie Burns joutuu Bagdadissa siepatuksi, vapautuu yllättäen jo kolmen päivän kuluttua ja väistää niin vankeuden aikaisista tapahtumista raporttia vaativat viranomaiset kuin julkisuudenkin pakenemalla hiljaiselle maaseudulle Englannissa.
   Siellä hän vuokraa jo rappeutumassa olevan kartanorakennuksen, jonka iäkäs omistajarouva Lily on siirretty vanhainkotiin turvaan perintöä keinoja kaihtamatta vaanivalta tyttäreltään Madeleinelta. Kun kuvioihin astuu jo muuttopäivänä omaperäinen naapuri Jess viisine jättiläiskoirineen, alkaa mittava "kuka kenellekin sukua" -selvittely. Kuvioihin sotkeutuu myös koko kylän luottolääkäri Peter.

   Pääjuonen kaappausdraama paljastuu heti alussa Connien ja hänen jo aikaisemmin tunnistamansa rikollisen, murhiin syyllistyneen palkkasoturin kaksinkamppailuksi. Connie tunnistaa jälleen nyt MacKenzie -nimisenä esiintyvän tappajan, joka sieppaamalla ja kiduttamalla saa Connien vaikenemaan toistaiseksi.
   Tapahtumat etenevät kiihtyvällä vauhdilla ja jännityksellä kohti loppuaan. Tappaja on Connien jäljillä, löytää ja yllättää hänet, Jessin ja Peterin. Loppuratkaisussa merestä löytyy käsi, jonka sormet on murskattu. Mutta kenen käsi se on?

   MATTI

Blogistien valitsemat 2012 parhaat

Kirjablogi Sallan lukupäiväkirja julkaisi vuoden alussa tuloksen järjestämästään äänestyksestä vuoden 2012 parhaista kotimaisista kirjoista. Äänestykseen osallistui 44 kirjabloggaajaa ja ääniä sai 47 kirjaa.

Itse en osallistunut äänestykseen, ja häpeäkseni totean, että kovin montaa listan kirjoista en ole lukenut.

Toisaalta eilisessä lukupiirimme tapaamisessa kirjoittajamme ESKO totesi olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että muita kuin omia mieltymyksiä on vaikea lukemisessa noudattaa.

Listan kirjojen lukemattomuuteen vaikuttaa myös se, että en milloinkaan ole seuraillut uutuuksia. Nappailen luettavani yhden sieltä, toisen täältä, täysin sattumanvaraisesti. Tuskin koskaan jätän valitsemani kirjan kesken. Niitäkin tosin on, mutta kaiken kaikkiaan yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tässä lukuvihjeeksi kirjabloggaajien lista vuoden 2012 parhaista kotimaisista kirjoista äänimäärineen:

  1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (42)
  2. Ulla-Lena Lundberg: Jää  (31)
  3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (20)
  4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (15)
  5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (13)
  6. Johan Bargum: Syyspurjehdus (11)
  7. Riikka Ala(Harja: Maihinnousu (6)
  8. Turkka Hautala: Kansalliskirja (6)
  9. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (6)
10. Jenny Kangasvuo: Sudenveri (6)
11. Joel Haahtela: Traumbach (5)
12. Jyrki Heino: Kellari (5)
13. Kaj Korkea(aho: Tummempaa tuolla puolen (5)
14. Heidi Köngäs: Dora Dora (5)
15. Satu Grönroos: Lumen syli (4)
16. Mikko(Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (4)
17. Katja Kaukonen: Vihkivedet (4)
18. Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta (4)
19. J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu (4)
20. Riikka Pulkkinen: Vieras (4)
21. Seija Vilén: Pohjan akka (4)
22. Tuuve Aro: Himokone ( välähdyksiä pimeässä  (3)
23. Elina Halttunen: Syysvieraita (3)
24. Paula Havaste: Yhden toivon tie (3)
25. Juha Hurme: Hullu (3)
26. Petri Karra: Pakenevat unet (3)
27. Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo (3)
28. Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (3)
29. Kira Poutanen: Rakkautta borealis (3)
30. Merja Toppi: Rakkaatta ruapimassa (3)
31. Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (2)
32. Eve Hietamies: Tarhapäivä (2)
33. Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2)
34. Sami Hilvo: Rouva S. (2)
35. Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2)
36. Hanna Koljonen: Sokerihullu (2)
37. Petja Lähde: Poika (2)
38. Enni Mustonen: Kultarikko (2)
39. Arne Nevanlinna: Varma (2)
40. Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika (2)
41. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (2)
42. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (2)
43. Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta (1)
44. Jari Järvelä: Château Inkeroinen (1)
45. Outi Pakkanen: Toinen kerros (1)
46. Jan Salminen: Äidinmaa (1)
47. Maarit Verronen: Vanhat kuviot (1)

Terveisiä Myllytieltä

Vuoden ensimmäisenä maanantaina lukupiirimme kokoontui intoa puhkuen antamaan arvioita Henning Mankellin Likaisesta enkelistä.

Kirjaa pidettiin erittäin hyvänä – niin hyvänä, että pari totesi odottaneensa tapaamistamme ”ihan kauheasti”.

Mankellin tapaa käsitellä kertomustaan Hannasta pidettiin lukijaa arvostavana, omille päätelmillekin jätettiin tilaa, eikä kaikkea pureskeltu valmiiksi.

Meitä oli koolla kymmenen. Kouluarvosanoilla Likainen enkeli sai neljä kasia, yhden 8,5 sekä kolme yhdeksikköä. Kaksi ei vielä ollut lukenut kirjaa.

Lukupiiri kokoontuu kuukauden ensimmäisenä maanantaina eli seuraavan kerran 4.2.

Silloin pöydällä on avonaisena Minette Waltersin Kameleontin varjo.

MATTI

PS. Kirjastosta kulkeutuivat tänään kotiin Minette Waltersin Paholaisen höyhen ja Pirunkettu sekä Kjell Westön Halkeamia. 

Myllytiellä tavataan

Myllytien kirjallisuus- ja keskustelupiiri (lyhennettynä Lukupiiri) avaa uuden vuoden tänään maanantaina 7.1. klo 12.

   Piirihän kokoontuu kerran kuukaudessa, ensimmäisenä maanantaina, juttelemaan rattoisasti edellisessä tapaamisessa sovitusta kirjasta, ja muustakin alaan liittyvästä. Yleensä kirja on kuitenkin antanut sen verran jutun juurta, että muita aiheita on ehditty vain sivuta.

   Tänään aiheena on Henning Mankelin Likainen enkeli ("...en muista, mitä sanaa isä käytti, sanoiko hän likainen vai köyhä, mutta enkeli joka tapauksessa...).
   Likainen enkeli oli blogissa aiheena jo viime vuoden alkupuolella. Tässä linkit kahteen silloiseen juttuun: Likainen enkeli ja Millainen on hyvä kirja?

   Mukaan tapaamisiin voi tulla, vaikka ei olisi kuukauden kirjaa lukenutkaan.

   Tämän päivän tapaamisen jälkeen laitan tänne tuoreimmat kuulumisia sieltä.

   MATTI

Muistin ansassa

SARA PARETSKY

WSOY 2001, 507 sivu

Kuten jo tuolla edellä kerroin Muistin ansassa piti lukea Stieg Larssonin kirjallista tuotantoa kunnioittaen. Tapaninpäivän tv-ohjelmassa kerrottiin, että häntä eivät juurikaan dekkarit kiinnostaneet, mutta jos joltakin niitä oli luettava, se joku oli mm. Sara Paretsky.

Pitihän siihen ihmeelliseen Saraan tutustua, Millennium-trilogia kun edelleen on yksi parhaista lukemistani. Piti saada tietää, mitä sen kirjoittaja lukee – jos yleensä kirjoittamiseltaan ennättää lukea mitään.

Nyt ne kaikki 507 sivua on siis luettu – jokainen niistä, vaikka välillä yksityisetsivä Victoria Warshawskin tutkimukset tuntuivat etenevän tuskastuttavan hitaasti. Voihan tällainen tunne tietenkin johtua siitäkin, että ympäristö oli sangen vieras: vakuutusliiketoiminnan liittyminen toisen maailmansodan juutalaisten kansanmurhiin eli holocaustiin (suom. holokausti), pakeneminen Englantiin ja edelleen Chicagoon, ja kun mukaan oli otettu vielä mustien orjien mahdolliset vakuutussaatavat, niiden puoltajat ja vastustajat, niihin liittyvät muutamat murhat sekä sangen kimurantit henkilösuhteet nyt ja ennen, sai otsanahka nousta toisenkin kerran ihmettelemään ja kyselemään, että mitenkä se olikaan. Ja kuka?

Ei siitä sisällöstä tämän enempää, niin monivaiheinen ja monimutkainen se on. Kaiken uhallakin on kuitenkin kerrottava, että Victoriahan lopulta vie voiton uskomattomalla päättelykyvyllään ja vauhdillaan. En muista, kuka siellä nimittikin hänet flipperinkuulaksi, osuva nimitys joka tapauksessa. Autolla ajamista, ja aina ruuhkassa, kirjassa onkin aivan ruuhkaksi asti. Niiden supistaminen olisi tiivistänyt hieman venytetyn tuntuista kerrontaa.

Myös vähempikin energiapakkauksen väsyttäminen ja nukkumisen haikaileminen yhä uudelleen ja uudelleen olisi riittänyt; väsytti, nukutti, nälkäkin oli… Mutta uskomaton meno jatkui kuin elokuvissa, ovet olivat auki kaikkialle ja vastaukset valmiina.

Kirja päättyy Lottyn omaan kertomukseen vaiheistaan ja siitä, kuka lopulta olikaan Sofie Radbuka. Ikuiseksi arvoitukseksi sen sijaan jäi, selvisikö oma rakas Morrel milloinkaan kotiin sieltä Afganistanista. Ehkä hänet oli otettukin mukaan vain tuomaan kirjaan suudelmia ja normilukijoiden vaatima annos seksiä, joten mitä väliä hänen kohtalollaan onkaan.

Kirja on omiaan niille, jotka haluavat dekkareihinsa perusteellista kerrontaa ja kuvailua.

MATTI

Tartuin Stieg Larssonin suosikkeihin

Mielipide menneestä maailmasta, haudan takaa, sai minut hakeutumaan kahden ennestään itselleni tuntemattoman dekkaristin pariin. Tapaninpäivänä silmiin osui tv-ohjelma Mysteeri nimeltään Stieg Larsson. Millenium-fani kun olen, oli pakko katsoa.

Siinä joku aikalainen, työtoveri tai ystävä kertoi, että Larsson ei ollut kiinnostunut dekkareista, nykydekkareista. Jos hän rikoskirjailijoita luki, listalla olivat Val McDermitt (skot.), Sara Paretsky (amer.) ja Minette Walters (engl.). Ensimmäistä en löytänyt suomennettuna, ja kun kielitaitoni ei riitä alkuperäisten lukemiseen, lukutuolini viereen ilmestyivät Paretkyn Muistin ansassa ja Waltersin Kameleontin varjo.

507-sivuinen Muistin ansassa (WSOY 2004) on nyt selätetty ja Kameleonti varjo (WSOY 2009, 357 siv.) avattu.

Karhun kainalossa

JUKKA TARKKA 

Otava 2012, 495 siv.

Jukka Tarkka käy tässä teoksessaan läpi suomettumisen ajan (1946-1990) historiaa ja kirjan päähenkilö on itseoikeutetusti UKK. Tiedotusvälineitä tuona aikana hyvin seuranneelle ei kirjassa ole luvassa suuria yllätyksiä, joitakin uusia yksityiskohtia tulee kyllä esiin. Muistia virkistämään tämä erittäin hyvin kirjoitettu ja sujuvalukuinen kirja on paikallaan.

   

   Kekkosta kirjailija käsittelee enimmäkseen kiltisti, pääasiassa kiitellen, mutta antaa myös joitakin moitteita, esimerkkinä ylenmääräinen nöyristely Stalinin kuoleman muistopuheessa radiossa, kun tämä sanoi Stalinia suureksi Suomen ystäväksi, jota Suomen kansa jää kiitollisena kaipaamaan

 

   Suomen itsenäisyys oli noina vuosina osittaista itsenäisyyttä. Neuvostoliitto pyrki sekaantumaan moniin asioihin ja sanelemaan, miten Suomen tuli toimia. Kaiken huippu oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Vielä 1970-luvun alussakin suurlähettiläät Beljakov ja Stepanov hääräsivät Suomen itsenäisyyden murentamiseksi taistolaisten toimiessa innokkaina avustajina.

   Stepanoviin liittyy huvittava tapaus. Hänen vaimonsa tanssiessa kadetin kanssa vaimo kysyi kadetilta puhuuko tämä venäjää. Kadetti vastasi, että hän osaa vain kolme sanaa, stoi ruki vehr. Tästähän oli tulla ulkopoliittinen skandaali. Kekkonen sanoi, että kadettia ei voi kovistella, sillä tämä saisi kansan keskuudessa sankarin maineen, sen sijaan hän läksytti puolustusvoimain komentaja Simeliuksen.

   Neuvostoliiton käskyläisjärjestöistä yksi oli Rauhanpuolustajat, jonka johtoon piti saada tunnettu kulttuurihenkilö. Kekkonen sai puhuttua hommaan kirjailija Paavo Rintalan, muutaman vuoden tehtävää hoidettuaan Rintalalta keitti ns. yli. Hän kirjoitti ystävälleen sanomalehti Kalevan toimitusjohtajalle kitkerän kirjeen, jossa nimitti Kekkosta Neuvostoliiton kenraalikuvernööriksi (vrt. Bobrikov), ja eduskunta oli ulkopoliittinen säätylaitos, jonka tehtävänä oli kumartaa kenraalikuvernööriä. Kansa oli neljä miljoonaa ilveilijää, jotka osaavat toistaa tsaarikunnan johdon ja kenraalikuvernöörin perässä tyhjiä fraaseja. (Olipas sattuvasti sanottu.)

   Rintalalla oli kuitenkin vielä sen verran tallessa herran pelkoa, että kirje jäi hänen pöytälaatikkoonsa, josta perikunta on sitä sopivasti vuotanut valituille tahoille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin voisi sanoa. Vai voisiko, kun taidetaan olla joutumassa toisen eläimen kainaloon, vai miksihän elukaksi tätä EU:ta nimittäisi.

 

ESKO