Olen samaa mieltä, että aina on nykyisin perjantai. Viikko ei riitä kaiken työn tekemiseen. Jotakin on muuttunut, ehkä olen hidastunut tai päivän tunnit vähenevät kummallisesti.
Esimerkiksi en ole ehtinyt yhdessä kesässä lukemaan M.Rimmisen Nenäpäivä -teosta kuin puoleen väliin. Tosin se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön "Irman" tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.
Surkeita kohtaloita oli norjalaisen Anne B.Ragde'n hienossa kaksiosaisessa teoksessa sikafarmarista, (perhedraama), josta nyt on kai jo tehty elokuvakin. Olipa vain kirjoitettu niin mukaansa tempaavasti. Piti lukea yhteen pötköön. Ensimmäisen osan nimi oli Berliinin poppelit, toisen osan nimeä en nyt muista.
Jäi todella vahvana mieleen elämään millaista perhe-elämä saattaa pahimmillaan olla. Perheen jäsenet olivat niin erilaisia, mieleenpainuvia, todella kiinnostavia, raameina maaseutu vs. kaupunki. Voisi olla mukava nähdä elokuva.
Olen ollut mielestäni ahkera, vähän niin kuin hamsteri. On pitänyt hankkia kaikenlaista talveksi. Jos en ole hoitanut lapsia, olen laukannut marjassa. Kesän tapaus oli, kun putosin suo-ojaan enkä ollut päästä sieltä ylös. Puhelin hajosi (oli taskussa ja kastui), mutta sain jo onneksi uuden vehkeen. Sairastuin sitten karmeaan flunssaan, josta vieläkin kärsin, yskin kuin tupakkamies. Ei ole suovesi terveellistä!
Edessä ovat syksyn aktiviteetit. Ihan mukavaa sekin. Nyt juuri lähden ruokkimaan mehiläisiä.
SATU
Kiitos analyysistäsi, eipä tarvitse nenäpäivään koskea. Syy miksi oikeastaan aloin kirjoittamaan tätä johtuu vähän samankaltaisesta kirjakokemuksesta. Kuuntelen nykyään kirjani kuunnelmina, mikä rajoittaa kyllä tarjontaa. Lainasin viikko sitten kaksi Matti Yrjänän kuunnelmaa. Harjunpää ja rautahuone sekä Harjunpää ja pahan pappi. Rautahuone alkoi todella ärsyttävästi ja sitä kesti ja kesti… tuli aivan mieleen että näinkö nämä Harjunpäät meni? No pääsihän se vauhtiin ja eteni Romeo ja Juulia tyyppisellä virityksellä ihan inhottavaan lopputulokseenkin.
VastaaPoistaKieltämättä ihmisten tunne-elämä joutuu sekaisin, kun perhepiiristä auktoriteetti pääsee sielun polkemaan. Voi tulla pahaa jälkeä. No rikosrekkaristahan oli kyse ja tilanne tietenkin lopuksi laukesi terrorisoijan omille silmille tai omille suolille täsmällisesti.
En itse kaipaa elokuviin draamaa enkä kaipaa kirjoiltakaan sitä. Syvä toivottomuus ei tunnu vain hyvältä, se herättää vihan tuntemuksia. Pieni annos on kieltämättä paikallaan että voi sijoittaa oman elämänsä kokonaisuuteen. Jos surkeus ja pahaolo kerronnassa syvenee ja alkaa saada sairaita vivahteita (mikä ei sinänsä elävässä elämässä ole suoinkaan harvinaista) ei se mielestäni täytä enää viihteen kriteerejä. Draamaa saa arjessakin en halua täyttää ja synkistää sillä omaa vapaa-aikaani. Vapaalla ladataan pattereita, mutta millaisella virralla haluamme sitä ladata.
Draaman kokeminen voi olla kieltämättä erilaista. Osa tuntemistani ihmisistä on draamahakuisia, myös viihde valinnoissaan. Mietityttää kyllä välillä että voiko se johtaa synkistymiseen ja elämänilottomuuteen? Onko syvällä ihmisessä pakonomainen tarve epäonnistua, vai onko se vain tapa/tekosyy luovuttaa ja paeta? … no tämä nyt meni vielä vähän syvemmälle, mutta kuitenkin, se kuitenkin pitäneen paikkansa että olet sitä mitä syöt… myös tunnepuolella.
Lukija oli ahdistunut Nenäpäivä -kirjasta. Olin hämmästynyt. Minusta se oli mustaa huumoria. Ei sellaista tapahdu oikeassa elämässä. Tarina oli niin yliampuvaa, että ahdistus on siinä mauste. Kuvaus hautajaisista paljastaa kirjailijan irvistelyn kaikkia sovinnaisuuksia vastaan.
VastaaPoistaTarmo