SEPPO JOKINEN
Crime Time 2012, 332 sivua
Hervantalainen on tamperelaiskirjailija Seppo
Jokiselta viimeksi ilmestynyt kirja, dekkari edellisten lailla. Ja seuraava on
jo työn alla. Kirjailija lupailee sen ilmestyvän huhtikuussa.
”Uusi kirja, samaa
koskissarjaa, on työn alla ja etenee hyvää vauhtia”, hän kirjoitti blogimme
lukijoille.
”Varmaankin se
siellä huhtikuun paikkeilla taas ilmestyy ja kohta sen jälkeen myös äänikirjana
Ola Tuomisen lukemana. Ola tekee myös vanhempia kirjojani, niitä joita ei ole
vielä levylle luettu. Koskinen ja kreikkalainen kolmio ilmestyy jouluun
mennessä mp3:na.”
Ensimmäinen dekkari
Jokiselta ilmestyi vuonna 2006 ja sen jälkeen komisario Sakari Koskinen on
ratkaissut väkivaltarikoksia Tampereella joka vuosi. Hervantalainen on siis jo
17:s perättäisinä vuosina Jokiselta ilmestynyt kirja: 16 romaania, välissä yksi
novellikokoelma..
Hervantalainen on
tyypillistä ja taattua Jokista. Tarina etenee kolmijakoisesti. Komisario
Koskisen johtaa tuttuun tyyliinsä Tampereen poliisin väkivaltajaoksen toimintaa ja sivujuonteina piipahdetaan komisarion
henkilösuhteissa sekä päärikollisen ajatuskulussa ja motiiveissa.
Henkilöitä näissä
dekkareissa on ensimmäisestä viimeiseen “sopiva määrä”. Heissä ei sekoa, nimet
ja roolit ovat selkeät (nimittelyäkin harrastetaan), eikä selaamista tarvitse
harrastaa. Suuri ansio tähän helppolukuisuuteen on tapahtumien kronologisella etenemisellä. Vain
aniharvoin, ja silloinkin lyhyesti ja sujuvasti, kirjan henkilöt elävät
menneessä tai muistelevat.
Hervantalaisessa
sorkkarautamies on valloillaan. Jokiselle tyypilliseen tapaan väkivallantekijä
puolustaa oman moraalinsa, etiikkansa ja toimintatapojensa puitteissa kärsimään
joutuneita, nyt ikääntyneitä äitejä ja isiä. Tekojen niputtamiseksi nimenomaan
itseensä hän jättää rikospaikalle sorkkaraudan ja viiltelee joitakin uhrejaan myös
zorromaiseen tapaa, mutta eri kirjaimella. H niinkuin hervantalainen, niinkö?
Vaikka Seppo
Jokisen dekkarit ovat paikka paikoin rajujakin, niistä purskahtelee myös
komiikka, varsin pisteliäs sellainen. Eri toten henkilösuhteidensa hoidossa
komisario Koskinen opettaa rivien välissä niin alaisilleen kuin meille
lukijoille, että älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon - eli
pientä harkintaa puheisiin, kiitos. Tässä kirjassa komisarion töksähdyksiä
tosin on niukemmin kuin monissa aiemmissa.
Hyvän dekkarin
tavoin tunnelma tiivistyy loppua kohti. Vielä syyllisen paljastustumisen
jälkeenkin jännitystä riittää jatkamaan lukemista samaan syssyyn aina
viimeiseen sanaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti