Nenäpäivä

MIKKO RIMMINEN

Teos 2010, 339 sivua

Kahdenkymmenen sivun jälkeen aloin kysellä itseltäni… Finlandia-palkinto 2010? Kuka silloin valitsikaan voittajan? Minna Joenniemi. Ai hän? Kuka Minna Joenniemi? Toimittaja ja juontaja? Ahaa? Sen jälkeen en enää kysellyt, vaan totesin ykskantaan: Vai niin.

Mieleen nousi vääjäämättä kirjasta blogiini (27.11.2011) kirjoittaneen Sadun laittamaton toteamus:

”… se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön Irman tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.”

Läheskään kaikki eivät ole samaa mieltä, eivät Sadun mutta eivät myöskään Minna Joenniemen kanssa. Itse kiikun suunnilleen puolivälissä. Ehkä olisin jättänyt kesken, ellei kirja olisi ollut seuraavassa lukupiirissä aiheena. Günter Grassin Rottarouvan jätin, vaikka olikin nobelistin kirjoittama. Hän ei kuitenkaan saanut palkintoa kirjasta vaan elämäntyöstään. Eikä Rimminen Nobelia.

Nenäpäivä on taas yksi niistä, joiden kanssa olen auttamatta myöhässä – kolmisen vuotta. Se on samalla yksi niistä, jotka jakavat mielipiteet melko suorasanaisesti pidän/en pidä -kategorioihin. Ja yksi niistä, jotka ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Eikä mitä tahansa keskustelua, vaan mielenkiintoista, niin mielenkiintoista, että sekin on antanut aiheen omaan tarkasteluunsa.

Penjami, kirjablogisti itsekin, on nimittäin selaillut muiden blogistien arvioita ja koonnut niistä katsauksen, lukijoiden paljastuksen – niinkö, joka tapauksessa yhteenvedon, oman arvionsa, kirjasta kirjoitetuista. Sanon vielä kerran: mielenkiintoista, kannattaa katsoa: Kirjablogien Nenäpäivä.

Jo bloginsa otsikossa hän toteaa, että kirja paljastaa lukijansa.

Jotenkin tuli kirjoituksen kommentteja lukiessa mieleen sellainenkin ajatus, ettei tämä Nenäpäivän riipiminen lopu ikinä. Ainakin kirja on herättänyt.

Kun Penjami siteeraa muiden kirjoituksia, minä puolestani siteeraan häntä. Vaikka en varsinaisesta olekaan Nenäpäivän (kirjan) fanittaja, tässä asiassa on helppo olla samaa mieltä:

“Tänä vuonna (2010) ei Finlandia-voittajan valinnassa mielestäni ollut epäselvyyttä. Jo pelkästään valitsijaa ajatellen (olen seurannut Runoraatia silloin tällöin) Rimminen vaikutti varmalta voittajalta. Mutta Nenäpäivän ansiotkin ovat kiistattomat.”

Hauskaa vaiko säälittävää?

Nenäpäivää voi pitää puhutteleva kirjana, jopa hauskanakin elämän suolasta ja pienistä iloista kertovana, mutta vain riippuen siitä, miltä kannalta katsoo.

Kun päähenkilö on ”poloinen”, Irma-poloinen, vähän sellainen ressukka, ovatko hänen koheltamisensa, puhua mökeltämisensä, omituisilta tuntuvat valintansa hauskoja?  Vai säälittäviä? Kirjallisesti luotuna henkilökuvana ymmärrettävää, mutta säälittävää.

Kirjan hyvyys riippuu siitä, kumman tunteen se lukijassa herättää, miltä kannalta sitä katsoo. Minä ilmoittaudun enemmän jälkimmäisen kannattajaksi.

Toinen puoli, enemmänkin, meistä lukijoista on sitä mieltä, sellaisiahan me olemme, poloisia, näinhän suuri osa meistä toimii ja käyttäytyy. Ihanko totta? Ei taitaisi yhteiskuntamme kovin vakailla jaloilla seistä, jos näin olisi. Vaan tiedä häntä, seisooko se nytkään.

Mutta ei tässä vieläkään kaikki. Meidän pienessä 12 hengen Myllytien lukupiirissämme Nenäpäivä jakoi mielipiteet kutakuinkin tasan kahtia. Toinen puoli piti päähenkilö Irmaa poloisena, eikä hänen tempauksiaan lainkaan hauskoina. Yksi jopa veti viivan koko kirjan yli: Nelonen!

Toinen puoli ymmärsi kirjaa ja ymmärsi Irmaa, yksinäistä viisikymppistä, joka etsii sisältöä elämäänsä.

   MATTI