Crime Time,
2014, 340 sivua
Seppo
Jokisen uuden kirjan Mustat sydämet ilmaantuessa kaupan kautta lukemattomien
eli ei-luettujen kirjojeni joukkoon astuin jälleen komisario Koskisen miinaan.
Pari vuotta sitten luin tai kuuntelin koko Jokisen siihen astisen
Koskis-sarjan ja kuvittelin sen jo riittävän. Miten ollakaan, kaupan
kirjapöydällä loisti alennuslappu hänen edellisestä kirjastaan: 10e. Vihan
sukua siirtyi ostoskärryyn. Kotona saman kirjan musta selkä osui silmiin puoli
metriä jatkuvassa käytössä olevan läppärin yläpuolella. Nyt niitä on siis
kaksi, tuskin kuitenkaan luen molempia.
Jokisen
rikosromaaneille ominaista on niiden helppolukuisuus. Siitä huolimatta, että
kerronta perustuu pitkälti sitaatteihin eli henkilöiden välisiin
keskusteluihin, tapahtumat ja juoni etenevät sujuvasti. Kenties juuri tästä
syystä lukijakin asettuu Tampereen poliisitalo Sorin väkivaltajaoksen työ- ja
kokoushuoneisiin seuraamaan tutkinnan sujumista, olemaan itse mukana.
Vihan sukua -romaanissa komisario Koskinen joutuu tutkimaan Messukylässä tapahtunutta räjähdystä, mikä suisti junan raiteiltaan ja aiheutti useiden matkustajien kuoleman ja loukkaantumisen. Suojelupoliisi luokitteli räjähdyksen terroriteoksi ja otti tutkimuksen itselleen. Kaikki ei kuitenkaan ollut miltä näytti, ja Koskinen joutui paitsi tutkimaan tapausta ikään kuin sivuraiteelta myös jatkuvaan kädenvääntöön Supon aluepäällikön kanssa.
Vihan sukua -romaanissa komisario Koskinen joutuu tutkimaan Messukylässä tapahtunutta räjähdystä, mikä suisti junan raiteiltaan ja aiheutti useiden matkustajien kuoleman ja loukkaantumisen. Suojelupoliisi luokitteli räjähdyksen terroriteoksi ja otti tutkimuksen itselleen. Kaikki ei kuitenkaan ollut miltä näytti, ja Koskinen joutui paitsi tutkimaan tapausta ikään kuin sivuraiteelta myös jatkuvaan kädenvääntöön Supon aluepäällikön kanssa.
Sen enempää
kirjasta paljastamatta vakuutan, että se on jälleen taattua ja turvallista
Jokista. Hänen uusimpansa eli Mustat sydämet odottaa vuoroaan pöydän
kulmalla.
MATTI
KIRJASTA MUUALLA:
Kirsin kirjanurkka: "...kahdeksastoista Koskis-dekkari Vihan sukua on vielä paljon parempi. Ehdottomasti paras tähänastisista! Eikä se muuten ole aivan vähän."
Lukutuulia: "...ei voi kuin ihmetellä, miten Seppo Jokinen onnistuu kerta toisensa jälkeen viihdyttämään ja koukuttamaan lukijansa!"
Lukutoukan ruokalista: "Seuraavaa kirjaa odotan innolla. Joko, joko, joko!?"
Olen kuunnellut ensimmäisen Jokisen eli Koskinen ja siimamies ja nyt seuraava raadonsyöjä odottaa lukemista. Jokisen kirjassa viehätti näin naislukijaa se, että kirjan henkilöt tuntuvat niin todellisilta, siispä kuvaukset ovat hyviä.
VastaaPoistaJa tietysti sitä väkivaltaa ei ole niin paljon, enemmän syvennytään tutkimustyöhön.
Meillähän on, Mai, samanlainen aloitus Koskisille. Minä myös nimittäin kuuntelin ensimmäisen, ja vielä kolme seuraavaakin ennen lukemiseen siirtymistä (kuunteluvehje hajosi).
VastaaPoistaOlen samaa samaa mieltä, että henkilöt tuntuvat todellisilta, heidän kanssaan voisi vaikka ystävystyä. Jokinen on alusta lähtien pitänyt Sorin tutkintaryhmän lähes samana ja luonut jokaiselle sen jäsenelle oman persoonallisuuden. He ovat Koskinen mukaan lukien inhimillisiä ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Heidän tekemisiään on mukava ja helppo seurata. Uutta kirjaa aloittaessa ei tarvitse pohtia, että "kukas tuo taas olikaan", vaan seura on tuttua ja turvallista.
Oli kiva lukea kommenttisi, Mai. Jatketaan Koskisen seurassa. Minä aloitin tänä aamuna uusimman eli Mustat sydämet.