Mielensäpahoittaja

     TUOMAS KYRÖ

Tämän jo hetki sitten lukemani kirjan kanssa on pahoittanut monikin mielensä lukiessaan niin kevyttä tekstiä vakavasta asiasta, vanhenemisesta ja vanhana olemisesta. Itse nautin kirjan lähes jokaisesta virkkeestä, varsinkin juttujen ensimmäisistä ja viimeisistä.

Juttujen… juuri niin. Kirjahan ei ole syvässä virrassa eteenpäin soljuva romaani sen paremmin kuin muuraustyön alla seisoskeleva uunikaan, vaan kokoelma turinoita ja tarinoita. Voisi sanoa pakinakokoelma. Sellainen se on.

Mutta kenties vielä paremmin sitä sopii kuvaamaan sellainen oudolta kuulostava termi kuin esseekokoelma. E-s-s-e-e, piti oikein sanakirjasta tarkistaa, mikä se on:

”Hyvä essee… Menee suoraan asiaan. Herättää lukijassa ajatuksia ja yllättää positiivisesti. Käsittelee aihettaan eri näkökulmista ja vertailee niitä toisiinsa. On pohdiskeleva ja myös perustelee esitetyt mielipiteet. Sisältää tuoreita ilmaisuja ja heijastaa kirjoittajan rikasta sanavarastoa. Välttää kliseeksi muuttuneita ja töksähteleviä vertauskuvia. Erottuu tyylillään muista tekstilajeista. On johdonmukainen; kantava ajatus säilyy, vaikka näkökulma vaihtuu.” (Wikipedia)

 Esseekokoelma se selvästi on.

Mielensäpahoittajan suosio alkoi Antti Litjan radiossa esittämistä viiden minuutin katkelmista. Ne koottiin pian perinteiseksi kirjaksi ja nykyisin kokoelma on saatavana myös äänikirjana.

Markkinointikirjeiden ja myös itse kirjan mukaan ”Herra Mielensäpahoittaja” on hieman yli 80-vuotias mies, supisuomalainen jurrikka, jonka mielestä kehitys kehittyy aivan väärään suuntaan. Kaikki oli ennen paremmin, ja sellaisena sen pitäisi pysyäkin. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, puolentoista viiva kahden sivun mittaisia ja näin ollen helposti naurettavissa. Useimmat niistä piti lukea toiseen kertaan… ääneen vaimolle.

Sen verran tämä mennyt maailma kirjoitettuna kuitenkin toistaa itseään, että enempää niitä yhteen kirjaan ei kaivannut, ei vaikka herkullisia ovatkin.

Siitä minä vain mieleni pahoitin, etten tiedä, kuinka monen ikämiehen ja -naisen kanssa Tuomas Kyrö on iltojaan istunut ja kuinka paljon vuosiaan viettänyt, kun alle nelikymppisenä on saanut nuo kaikki jutut aikaiseksi. Se vaatii nimittäin melkoista elämänkokemusta. Menneessä maailmassa.

    MATTI

Lokakuussa luettua

   Tässä lokakuussa lukemani kirjat:

   Arne Nevanlinna, Hjalmar. Kirjoittajan toinen julkaistu romaani oli pettymys. Mitään ei menetä, vaikka lukuelämys jää kokematta. Kuuluu sarjaan huonot kirjat.

   Tuomas Kyrö, Kerjäläinen ja jänis. Tämä huumori ei purrut, ei sitten millään. Unetti hyvin, kun vuoteessa opusta luki. Eskon luonnehdinnan kanssa kirjasta hänen arvostelunsa loppukappaleessa olen samaa mieltä.

   Tom Erik Arnkil, Kuninkaan korva. Kymmenosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, kuningas Kyyroksen ajasta. Seikkailutarina, joka ei kanna. Mielestäni tämä kirja riittää mainiosti historian vääntelemiseksi, eikä tarvitse yhdeksää muuta osaa tämän toteamiseksi.

   Vilma Nirva, Itseni Kokoisia Jälkiä (omakustanne). Kirja omasta elämäntiestä. Ei kovin viimeistelty. Oikein virkistävä lukukokemus.

   Franz Kafka. Mies joka katosi. Kirjapiirimme seuraava arvosteltava, joten ei siitä enempää.

   TARMO

Punainen morsian

   ANILDA IBRAHIMI

   Albaniassa syntyneen ja Italiaan muuttaneen kirjailijan teos syntymämaastaan on luettava.

   Naisnäkökulma on hyvin vahva kirjassa, jossa mies jää marginaaliin, rakia juovaksi hahmoksi, jota kutsutaan isäksi. Saba, punainen morsian, on mahti, jota arvostetaan henkisenä suuruutena. Saban pojan tytär Dora on klooni, jota mummo kasvattaa. Hänen vanhempansa jäävät varjoon - myös isä, vaikka ei niin kovin rakia nautikaan.

   Saban uskontokäsitys poikkeaa humoristisena joka suuntaan, kun kaikilla uskonnoilla on se oikea jumala. Näin hän varmistelee, josko vaikka "osuisi kymppiin". Ateismi valtion pakottamana jää vain kuoreksi, jos työ uskonnon poistamiseksi jää vain ulkoiseksi. Uskonnon kynnet tosin siitä huolimatta kuitenkin tylsistyvät, eikä sen ote ole enää niin vahva kuin esim. Afganistanissa, missä se käy hengen päälle.

   Punaisen morsiamen (v. 2008) kirjoittaja kuvaa maataan suunnilleen samoin kuin Afganistanissa syntynyt ja Yhdysvalloissa asuva Khaled Hosseini (Tuhat loistavaa aurinkoa (2007): Pääosassa on nainen miesten johtaman uskonnon uhrina. Kirjoittajan sukupuoli näkyy selvästi molempien tarinoissa, mutta yhteisenä tekijänä heillä on kirjoittaminen kotimaastaan sen ulkopuolelta, jolloin mukaan sekoittuu tarinan aitoutta sekoittavaa uutta kulttuurikerrosta.

   Albania ja Afganistan ovat kulttuurisidonnaisesti lähellä toisiaan mm. tyttöjen ja naisten halveksunnassa. Historialtaan ne kuitenkin ovat erilaisia, mikä antaa uusia näkökulmia, vaikka kaupungit ja kylät sekä niissä asuvat ihmiset pysyvät samankaltaisina.

   TARMO

Kirjahankintoja

   Kysyin Eskolta messukuulumisia, listaa hankinnoista. Seuraavassa vastaus eli lukuvihjeitä itse kullekin todelliselta lukuneuvokselta.

   MATTI

   Messukirjallisuutta

   Kyllähän ne kirjat, mitä ostin kirjamessuilta voi ilmaista, jos ne nyt ketä kiinnostavat. Seuraavanlaisia opuksia tarttui mukaan:

   Kari Hotakainen, Jumalan sana

   Jari Tervo, Layla

   Colin Toibin, Brooklyn

   Peter Hoeg, Norsunhoitajien lapset

   Orhan Pamuk, Hiljainen talo

   W.G. Sebald, Huimaus

   Andrew O. Hagan, Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

   Paul Auster, Sunset Park

   Ian Mc Ewan, Polte

   Ian Mc Ewan, Lauantai

   Thomas Tranströmer (tämän vuoden nobelisti), Kootut teokset (runoja vaimolle Hilkalle)

   Mauri Kunnas, Joulukirja (pojanpojalle Akselille)

   Mainitsit, että sait lahjaksi Baarikirjan. Joko olet kokeillut esim. Singapore slingiä? Minäkin ostin äskettäin samaan kategoriaan kuuluvan, eli viski atlaksen, on vähän kevyempi kuin Baarikirjasi.

   ESKO

   Enpä ole kokeillut vielä mitään paukkuja. Olen vasta paneutunut grappan perimmäiseen olemukseen, tosin ilman grappaa.

   MATTI

Kilttinä on kiva olla

Kun on oikein kiltti, saa kivoja lahjoja. Edellisestä luettelosta jäi pois tämä:
SUURI BAARIKIRJA
816 sivua, 2,6 kiloa.
Otan opiksi, mutta kaikkea en lupaa kokeilla.

Kiitos!
MATTI

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

     JONAS JOHANSSON

Otin kuin otinkin, pelkästään nimen perusteella, lahjakirjoista ensimmäiseksi luettavaksi tämän 383-sivuisen hassuttelun. Jos olisin lukenut Paasilinnaa ja/tai Tervoa, sanoisin, että tyyli on sama, ajatusjuoksu samoin. Mutta kun en ole, en sano.

Kirja on satiiri, hauska sellainen, suorastaan hullunkurinen (mitä tuo sana tässä yhteydessä tarkoittaakin). Kirjassa vilisee tuttuja nimiä, erittäin tuttuja: suurin piirtein kaikki 1940- ja 50-lukujen valtionpäämiehet, Maosta Trumaniin ym. usalaisiin, Stalinista Erlanderiin ja Persian shaahiin. Näiden kaikkien kanssa päähenkilö, satavuotias Allan Karlsson, on elämänsä varrella joutunut läheiseen kosketukseen – hauskoissa merkeissä, kuinkas muuten.

Tarina lähtee siis Allanin 100-vuotisjuhliensa alla karkaamisesta. Heti miten alkumatkasta hän hetken mielijohteesta sattuu varastamaan vartioitavakseen jätetyn, 50 miljoonaa huumerahoja sisältävän laukun. Kilpajuoksussa poliisi kanssa Allanin seurue kasvaa muutamalla rikollisella sekä parilla muuten värikkäällä henkilöllä.

Poliisi, ja miksei mediakin, saa kirjassa osansa. Jatkumona alusta loppuun on tapahtuma, johon sortuessaan lukija alkoholisoituu jo hyvissä ajoin ennen puoliväliä: Paukkuja, teräviä sellaisia, otetaan joka mutkassa ja vähän suorillakin.

Kaikki hauska päättyy aikanaan, vaan ei tässä kirjassa, vaikka lopuksi kerrotaan miten Allan vasta 98:n ikäisenä, ja ehkä meistäkin yksi ja toinen jo kenties nuorempanakin, päätyy vanhainkotiin:

”…Hänet otti vastaan johtajatar Alice, joka kyllä hymyili ystävällisesti, mutta vei Allanilta elämänhalun esittämällä vanhainkodin säännöt. Johtajatar kertoi tupakointikiellosta, alkoholikiellosta ja tv-kiellosta kello kahdenkymmenenkolmen jälkeen. Hän kertoi, että aamiainen tarjoiltiin arkisin kello 6.45, pyhisin tuntia myöhemmin. Lounas oli kello 11.15, kahvi 15.15 ja illallinen 18.15. Jos unohti tulla ajoissa, saattoi jäädä ilman ruokaa.

Sen jälkeen johtajatar selosti säännöt, jotka koskivat suihkua ja hampaiden harjausta, ulkopuolisten ja asukkainen keskinäisiä vierailuja, lääkkeiden jakoa ja sitä, minkä kellonlyömien välillä oli oikeus vaivata Alicea tai jotakuta hänen kollegoistaan, ellei asia ollut akuutti, mitä se harvoin oli Alicen mukaan…”

Ei ihme, että Allan ei yli sadan meneviä vuosiaan viettänytkään vanhainkodissa, vaan jossakin aivan muualla.

Kevyttä ajanvietettä, rattoisaa ja absurdia.

MATTI

Taas on luettu... Jumalan sana

KARI HOTAKAINEN

Ensimmäiseksi pieni selvennys: Jumalalla tarkoitetaan tässä markkinavoimia.

Hotakaisen edellinen kirja Ihmisen osa oli erittäin hyvä, se oli rautaa, mutta tämä on terästä (minun mielestäni). Tapahtumat alkavat Saariselältä, jossa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemi istuu kivellä ja katselee poroja. Hän kaihtaa yleensä julkisuutta, mutta on nyt pitkien maanittelujen jälkeen suostunut tulemaan MTV:n aamutelevision suoraan lähetykseen. Helsinkiin pitäisi päästä, mutta Islannissa purkautuu tulivuori ja lennot on jumissa. Hän kutsuu isävainajansa eläkkeellä olevan autokuskin Armaksen hakemaan häntä firman Jaguaarilla. Tämä lupaa tulla, kun hinnastakin, noin 18.600 eurosta, päästään sopimukseen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis automatkaan halki Suomen. Matkalla kuunnellaan musiikkia, Jukka tykkää Bob Dylanista ja Lucinda Williamsista, Armas taas Jussi Björlingista ja Beethovenista. Kuunnellaan myös Jukan isävainajan, Ukon nauhoittamia c-kasetteja, joissa tämä kertoo elämästään ja mielipiteistään.

Ukko on ollut vanhan ajan teollisuusjohtaja, eli viinaa kului ja idänkauppoja tehtiin. Ukon mukaan niiden neuvottelujen jälkeen kieli piti pestä huolella! Tarinoissa mukaan tulevat myös vuorineuvos Raato (Raade) ja hissifirman johtaja Törngvist (Pekka Herlin). Välillä myös nukutaan ja nähdään unia (Jukka), sekä mietitään tyttären elämää (Armas).

Myös Jukassa on yhtymäkohta tämän päivän todelliseen henkilöön Björn W:siin. Molemmat ovat investointipankkiireita ja ovat olleet taistolaisia ennenkuin ovat tehneet "parannuksen".

Tarinan loppuhuipennus tapahtuu sitten Pasilan studiolla. Kun Hotakainen puhuu kirjoissaan paljon musiikista, vertaisin tätä kirjaa Ravelin Boleroon, joka sekin alkaa hiljaa hissutellen, voimistuu sitten jatkuvasti ja päättyy mahtavaan pauhuun.

Hotakainen on varsinainen sanataiteilija, hienoja kielikuvia ja teräviä sivalluksia eri suuntiin. Tiedän, että löytyy lukijoita, jotka (jos tämän lukevat) toteavat, että "kyllä minä mieleni pahoitin".

Itse laitan kyllä raksin ruutuun Tykkäsin.

    ESKO M.

Katso HELJÄN kommentti TÄSTÄ.