JONAS JOHANSSON
Otin kuin otinkin, pelkästään nimen perusteella, lahjakirjoista ensimmäiseksi luettavaksi tämän 383-sivuisen hassuttelun. Jos olisin lukenut Paasilinnaa ja/tai Tervoa, sanoisin, että tyyli on sama, ajatusjuoksu samoin. Mutta kun en ole, en sano.
Kirja on satiiri, hauska sellainen, suorastaan hullunkurinen (mitä tuo sana tässä yhteydessä tarkoittaakin). Kirjassa vilisee tuttuja nimiä, erittäin tuttuja: suurin piirtein kaikki 1940- ja 50-lukujen valtionpäämiehet, Maosta Trumaniin ym. usalaisiin, Stalinista Erlanderiin ja Persian shaahiin. Näiden kaikkien kanssa päähenkilö, satavuotias Allan Karlsson, on elämänsä varrella joutunut läheiseen kosketukseen – hauskoissa merkeissä, kuinkas muuten.
Tarina lähtee siis Allanin 100-vuotisjuhliensa alla karkaamisesta. Heti miten alkumatkasta hän hetken mielijohteesta sattuu varastamaan vartioitavakseen jätetyn, 50 miljoonaa huumerahoja sisältävän laukun. Kilpajuoksussa poliisi kanssa Allanin seurue kasvaa muutamalla rikollisella sekä parilla muuten värikkäällä henkilöllä.
Poliisi, ja miksei mediakin, saa kirjassa osansa. Jatkumona alusta loppuun on tapahtuma, johon sortuessaan lukija alkoholisoituu jo hyvissä ajoin ennen puoliväliä: Paukkuja, teräviä sellaisia, otetaan joka mutkassa ja vähän suorillakin.
Kaikki hauska päättyy aikanaan, vaan ei tässä kirjassa, vaikka lopuksi kerrotaan miten Allan vasta 98:n ikäisenä, ja ehkä meistäkin yksi ja toinen jo kenties nuorempanakin, päätyy vanhainkotiin:
”…Hänet otti vastaan johtajatar Alice, joka kyllä hymyili ystävällisesti, mutta vei Allanilta elämänhalun esittämällä vanhainkodin säännöt. Johtajatar kertoi tupakointikiellosta, alkoholikiellosta ja tv-kiellosta kello kahdenkymmenenkolmen jälkeen. Hän kertoi, että aamiainen tarjoiltiin arkisin kello 6.45, pyhisin tuntia myöhemmin. Lounas oli kello 11.15, kahvi 15.15 ja illallinen 18.15. Jos unohti tulla ajoissa, saattoi jäädä ilman ruokaa.
Sen jälkeen johtajatar selosti säännöt, jotka koskivat suihkua ja hampaiden harjausta, ulkopuolisten ja asukkainen keskinäisiä vierailuja, lääkkeiden jakoa ja sitä, minkä kellonlyömien välillä oli oikeus vaivata Alicea tai jotakuta hänen kollegoistaan, ellei asia ollut akuutti, mitä se harvoin oli Alicen mukaan…”
Ei ihme, että Allan ei yli sadan meneviä vuosiaan viettänytkään vanhainkodissa, vaan jossakin aivan muualla.
Kevyttä ajanvietettä, rattoisaa ja absurdia.
MATTI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti