Kaihoja kukkuvat käet

    ANU KAIPAINEN
    WSOY 1983, 207 siv.

Paitsi että Kaihoja kukkuvat käet on kertomus lapsuuden Karjalasta, evakkotiestä, sodan tulosta, ja sodan aiheuttamasta henkilökohtaisesta tuskasta nimenomaan äitien, vaimojen ja lasten keskuudessa, se on myös rakkausromaani. Vai onko?

Sen saa lukija itse päättää. Tosiasia kuitenkin on, että kerronnassa läpi kirjan rakkaus on käsin kosketeltavaa; arvailtavaksi jää, onko se on sitä oman isän ja äidin kesken, mutta on varmasti omassa suhteessa vanhempiin, palvelusväkeen, vähempiosaisiin, jopa eläimiin. Ensi tapaamisella häijyltäkin tuntuva ihminen, vieras tai puolituttu, muuttuu tekstin edetessä lämpimäksi.

Anu Kaipainen oli tunteilun mestari, mutta hän hallitsi myös ironian, eikä pelännyt sen tuomista itsensäkään läheisyyteen. Esimerkiksi tästä voi ottaa kuvauksen nyt puheena olevan kirjan yhdestä päähenkilöstä, Karttusen opettajaperheen isästä Juusosta (oma isä oli Johan). Perheen äiti oli Aino ja tytär Heleena Leena (eli Anu Kaipainen, joka oikealta nimeltään oli Aune Helinä).

Näin siis kirjassa kuvaillaan isä-Juusoa, opettajaa (oma isä oli kotiteollisuuskoulun opettaja):

”Opettaja oli pienikokoinen hintelä mies. Hänellä oli rillit vaaleansinisten silmiensä peitteenä ja runsas, ylettömän kikkarainen tukka, semmoinen että sen läpi ei tahtonut kampakaan kulkea. Joskus opettaja nyhti niin että karvat pöllysivät, nyhti vain, tottelematonta hiuspehkoaan kaljuuntuvan päälakeen päin, kyllä vain, kyllä niin runsaassakin tukassa oli kaljun alku, ja sitä hän koki peitellä.”

Entä sitten oikea isä-Johan? Hän oli kuin olikin pienikokoinen, hänellä oli silmiensä peitteenä nimenomaan sellaiset ”rillit”, mutta tukka oli lyhyt ja ohut, niin ohut että se tuskin pysyi kuosissa ilman vettä tai brylcremeä, ja kaljuuntumaan päinkin hän oli, ei siis suinkaan ylettömän kikkaratukkainen, vaan päinvastoin.

Entäpä sitten perheen äiti Aino, Aino Blomkvist? (Anun oma äiti oli myös omaa sukuaan ruotsinkielinen, Sjöblom). Valokuvan perusteella kirjan kuvaus sopii varsin hyvin häneen.

Huumoriakin Kaipainen osasi viljellä, pienin viehättävin annoksin. Aino-äidin mennessä nuorena vastavihittynä vaimona pikkulaan he tapasivat Juuson kanssa tiirailla taivaan merkkejä. Tähdenlennon nähdessään Juuso totesi, että sen aikanapa saa toivoa jotakin. Ja Aino toivoi:

”Mie toivon, että se Sonja Henie ei menekään naimisiin, vaan luistelee oikein pitkään.

- Höh, sanoi Juuso.

Aino meni loukkaantuneena pihan perälle. Siellä sopi istua hääiltanaan pylly jäässä ja ajatella, että mikään, mitä hän sanoi tai ajatteli, ei merkinnyt oikeastaan mitään.”

Kielellisesti Anu Kaipainen ei ollut virtuoosi. Hän pyrki käyttämään vanhoillista kieltä, mutta varsinkin kirjan alkupuoliskolla tekstin läpi paistaa, että se ei ollut kirjoittajalle luontaista. Kirjan loppupuolella tyyli sekoittuu tapahtumien kulkuun ja unohtuu.

Kaihoja kukkuvat käet lukeutuu selkeästi ns. naisten kirjoihin. Myös miehille se on ”luettava”, mutta monenkaan kohdalla tuskin puhutteleva, sillä tapahtumat ja tunteet kerrotaan nimenomaan naisnäkökulmasta.

MATTI

Hetki kerrallansa

GERDA ANTTI

WSOY Juva 1983, 277 sivua  

     Kirja on suomalaiset sukujuuret omaavan Torniojokilaaksossa Övertorneåssa asuvan Gerda Antin esikoisromaani. Tätä ennen hän on julkaissut yhden runo- ja kaksi novellikokoelmaa. Koska kirjan ilmestymisestä on kulunut jo melkein 30 vuotta, häneltä on varmaan ilmestynyt useitakin teoksia. Ainakin esikoisteos on sitä luokkaa, että kyse on lahjakkaasta kertojasta.
 

     Kirjassa pienen maalaistalon keski-ikäinen nainen Astrid kertoo muutamasta vuodesta elämässään, sisimpiä tuntojaan, yritystä päästä sovintoon itsensä kanssa, läheisyyden tarvetta, rakastamisen vaikeutta. Kirjassa viehättää erikoisesti kerronnan rikkaus ja elävyys. Aivan arkipäivän asioita kuvatessaan Antin teksti on värikästä, aivan kuin kuvakirjaa lukisi.
    Tämäkin on niitä kirjoja, joista joko pitää tai se ei herätä suurempia tuntoja. Minä pidin. Suosittelen tutustumaan. 

     NIILO

Päätoiminen elämä

     AARNE KINNUNEN

     Helsingin yliopiston estetiikan emeritusprofessori A. K. on pistänyt elämänsä kokemuksia kirjan muotoon. Miksi minä kiinnostuin tästä kirjasta johtuu siitä, että A.K:n juuret ovat Enonkoskella, missä itsekin olen syntynyt.

     A.K:n vanhemmat ovat enonkoskelaisia. Hän tosin syntyi Lieksassa 1930 äitinsä toimiessa siellä opettajana ja isänsä osuuskaupan myymälänhoitajana. Isä sai sitten potkut toimestaan annettuaan liikaa lainaa asiakkaalleen ja muutti takaisin Enonkoskelle, lunasti kotitilansa omiin nimiinsä eli siirtyi kauppa-alalta päätoimiseksi maanviljelijäksi. Äiti seurasi poikansa kanssa 1937, kun Ihamaniemen koululla tuli opettajan paikka auki.

     Poika oli siis aluksi äitinsä opetuksessa, kunnes 1942 meni Savonlinnan lyseoon, josta valmistui ylioppilaaksi 1949. Muistan hänet hyvin Enonkosken kunnan kulttuurikilpailuista 1948, joissa hän voitti aikuisten sarjan runonlausunnassa esittämällä Juha Mannerkorven runon Kylväjä. Esitys oli ilmeisesti vaikuttava, koska muistan vieläkin runon alkusäkeet.

     Aarne Kinnusen lapsuuden ja nuoruuden kuvauksessa Ihamaniemeltä on hauskoja tarinoita, mm. se, kun hän esitteli kylän "median", sen nimi oli kuvaavasti ”ämmätin”. Sen päätoimittajaksi hän mainitsee ”naapurin akan”, ja hänen oma äitinsäkin oli innokas avustaja.

     Yliopisto-opintojen jälkeen Kinnunen toimi kaksi vuotta Tampereella ammatinvalinnanohjaajana. Siltä reissulta hän löysi vaimon, näyttelijä Aino-Maija Tikkasen. Hän kertoo, että sen jälkeen hänet esiteltiin "tässä on Aino-Maija Tikkasen mies". Tästä liitosta on sekin seuraus, että iso joukko tamperelaisia näyttelijöitä osti Enonkoskelta kesämökkitontin Kinnusten naapurista.

     A.K väitteli tohtoriksi Aleksis Kiven tuotannosta. Lisäksi hän on kirjoittanut Kivestä kirjan. Hän on kirjoittanut myös Pentti Haanpäästä ja Paavo Haavikosta. Tamperelaisista kirjailijoista hän arvostaa erityisesti Eeva Liisa Manneria ja Lauri Viitaa, sen sijaan Väinö Linna  jää vähemmille maininnoille.

     Kirjan motto on "Nyt on kivien heittelemisen aika". Kivet lentelevätkin siirryttäessä yliopiston opettajana toimimisen aikaan, kun hän kuvaa yliopiston jäykkää byrokratiaa ja sen piirissä toimivia kolleegoitaan ja muitakin kulttuurivaikuttajia. Anti- sekä sympatia ilmaistaan selvästi.

Mielenkiintoisen kirjasta tekee runsas huumorin käyttö sekä se, että kirjoittaja ei kainostele esittäessään mielipiteitään koulukavereistaan, työtovereistaan, naapureistaan eikä omasta perheestäänkään. Itselleni mielenkiintoa lisää tietenkin vielä se, että olen tuntenut joitakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä.

      ESKO M

Hytti nro 6

Finlandia-palkinnon voittaja 2011

ROSA LIKSOM

     Jos Finlandia-palkinnon voittamisen edellytyksenä on mahdollisimman suuri määrä v- ja k-kirjaimilla alkavia sanoja ja niihin viittavien ruumiinosien käyttämisestä kirjoittaminen, Hytti nro 6 on rahansa ansainnut. Muita syitä minun oli vaikea kirjasta löytää ‒ nämä mainitut hyökkäsivät silmille ja iskostuivat tajuntaan. Mutta palkintoahan ei nyt jaettukaan kirjallisten ansioiden, vaan aivan jollakin muulla perusteella. Minulle tosin peruste jäi kertalukemisella tuntemattomaksi, ja toista lukemista ei tule.

     Ihan totta, en todellakaan ymmärrä, mitä kirjallisia ansioita Hytti nro 6 sisältää, enkä sitä kovin kauheasti ole miettinytkään pohtiessani lähinnä miksi Rosa Liksom käyttää tuollaista kieltä; rivouksia rivousten perään. Hannu Salaman Juhannustanssien aikoina tuollaisesta olisi joutunut raastupaan siveettömyydestä syytettynä.

     Mutta itse kirjaan, tai siis nimilehden mukaan ”kertomukseen”. Lienee turha enää toistaa, että se kertoo kahden ihmisen junamatkasta halki Siperian. He ovat toisilleen tuntemattomat suomalainen tyttö ja venäläinen mies ‒ näin Liksom heidät nimeää pienillä alkukirjamilla ja näin heitä puhutellaan läpi kirjan. Miehellä tosin on nimikin, mutta se esiintyy sivuilla vain kahdesti. Tyttö on nimetön ja sanaton, vain mies puhuu… latelee 184 sivun verran törkeyksiään.

     Anteeksi, ei sentään aivan jokaisella sivulla, mutta liikaa ‒ niin paljon, että ne ovat muuttuneet kirjan tarkoitukseksi. Ne purevat, kun rahaa jaetaan. Muulla sisällöllä, juonella ja sanomalla ei ole merkitystä. Palkitun valinta oli vain yhden ihmisen mielikuva kirjan ansioista. Miksi se yleensäkään näin on? Itse arvasin  jo valitsijan ja ehdokasasettelun kuulemisen jälkeen, kenet tämä valitsee. Ei siis kuka voittaa, vaan kuka valitaan.

     Mitään kaunista Liksom ei pitkästä junamatkasta löydä. Ihmiset ovat likaisia, tympeitä, pahansuopia tai suorastaan pahoja. Kylät ja kaupungit ovat saastaisia, kadut kuraisia, lattiat limaisia, iljettäviä. Ruokaa ei ole, ja se löydetty vähäkin kelpaa vain juuri ja juuri syötäväksi. Mutta vodkaa on. Pullokaupalla vodkaa, joskus pontikkaakin. Mies juo, juo ja latelee törkeyksiä, tyttö on hiljaa. Hänelle on koko kirjaan annettu vain yksi repliikki.

     Kaksi oivallista kirjallista tehokeinoa Liksom on kertomukseensa keksinyt. Toisen niistä hän tosin vesittää liiallisella käytöllä: luettelot. Aluksi sellainen tuntui hyvältä oivallukselta, viides alkoi jo ihmetyttää ja kymmenes puistattaa ‒ varsinkin se loppupuolella oleva lähes kahden sivun mittainen arvosteluryöppy Neuvostoliittoa kohtaan junan ylittäessä Mongolian rajan. Vähempikin olisi riittänyt, ainakin minulle, vaikken mikään neuvostoihailija ole milloinkaan ollutkaan. Pakko ottaa tähän katkelma:

     ”… Taakse jää Neuvostoliitto, Leninin patsaat ja muotokuvat, vesivärimaalaukset, joihin on kuvattu vaahtopäisenä myskyävän meren autioita rantoja, asentajat, öljytyöläiset, kurjat kolhoosilaiset ja kaivosmiehet, numero- ja osoitepalvelukioskit, vallankumouksen muistomerkit, tanssilavat puistoissa, vanhat pariskunnat keinumassa surumielisen valssin tahdissa karvahatut päässä, rappusluudat, eteisluudat, pirttiluudat, kamariluudat, kellariluudat, kivetysluudat, navettaluudat, latoluudat, vessaluudat, etupihaluudat, takapihaluudat, kasvimaaluudat, isoon mustaan villatakkiin kääriytyneet mummot, jne, jne…”

     No juu, esimerkissä on yhdeksän riviä kirjan sivulta. Kaikkiaan tässä nimenomaisessa luettelossa on 56 riviä tällaista kiinnostavaa luettavaa. Kuten sanoin, aluksi se tuntui hyvältä oivallukselta, mutta muuttui pian kiusalliseksi yli harpattavaksi.

     Toinen tehoste on minitarinan kertominen kahteen kertaan, vain tapahtumapaikka muutettuna. Toiseen kertaan asiaa lukiessani sivulta 142 jäi kaivelemaan, että olenko jossakin vaiheessa avannut kirjan väärästä kohdasta. Nopea selailu selvitti, että tarina kerrottiin jo sivulla 31. Minusta toisto oli hyvä keksintö. Onneksi se jäi ainoaksi, sillä uusinta olisi jälleen vesittänyt hyvän idean.

     Mutta silti, jos keksitte, miksi tämä kirja on kirjoitettu, kertokaa minullekin.

     MATTI

    PS. Katso myös alapuolella oleva HELJÄN ansiokas ja mielenkiintoinen kommentti kirjasta.

Metsästäjän sydän

     RAIJA ORANEN

v. 2010,  425 sivua.

Orasen romaani on tarina kahden miehen kohtaamisista, Mannerheimin ja Jalmar Linderin, sotilaan ja upporikkaan suurmaanomistajan satunnaisista kohtaamisista, joilla kuitenkin oli suuri merkitys sekä Mannerheimille että itsenäisyytensä saavuttaneelle Suomelle.

Oli miehillä lyhyt sukulaissuhdekin. Linder oli muutaman vuoden naimisissa Mannerheimin sisaren Sophien kanssa. Kirja alkaa vuodesta 1877 ja päättyy 1920-luvun alkuun.

Kirja on historiallisiin tosiasioihin perustuvaa kuvitteellista kerrontaa. Raija Oranen on tehnyt suuren työn sukeltaessaan Venäjän keisarivallan viimeisten vuosien loistoon ja siihen elämään, mitä Suomessa tuolloin tosi rikkailla oli mahdollisuus viettää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vain naiset osaavat kirjoittaa romaaneja, joissa paneudutaan kokonaisvaltaisesti kirjan ajan elämään, tapoihin, ruokakulttuuriin, talojen sisustuksiin, pukukulttuuriin ja niin edelleen.

Lukiessa joutui jälleen kerran miettimään, mistä ylhäisö sai varat, joilla ylläpidettiin sitä loistokasta elämää, mitä he keisarillisella Venäjällä, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, tuolloin elettiin. Toisaalta tämä ei ole vain mennyttä aikaa. Maailmassa on vielä useita maita, joissa eliitin ja tavallisen kansan välinen elintason ero on valtava. Lähin tällainen taitaa olla edelleen itäinen naapurimme.

Asia, jota niinikään tuli pohtineeksi, on historian riippuvaisuus sattumista: Kuinka pienestä onkaan joskus ollut kiinni se, että asiat ovat menneet niin kuin ovat, olipa sitten kyse onnistumisista tai tuhosta.

Jos on kiinnostunut historiasta ja eritoten Suomen historiasta, ja omaa jonkinlaiset perustiedot kirjan aikakauden tapahtumista, suosittelen kirjaa luettavaksi, kuten myös Orasen tämän vuotistakin "Nimeltään Kekkonen”. Molempien kirjojen kiinnostavuutta nimittäin lisää merkittävästi, jos lukijalla on kohtuulliset perustiedot tapahtumista, joihin kirjat sijoittuvat.

Olen pitänyt Orasen tavasta  kirjoittaa historiallisia romaaneja. Jatkoromaneissaan hänellä on tosin ollut sama pahe kuin monella muullakin, venyttää varsinkin viimeistä osaa turhan pitkäksi. On vaikea sanoa mitään uutta, kun kaikki on jo sanottu. (Venyttäjien sarjassa Päätalo on varmaan lyömätön.)

Orasen tämä romaani samoin kuin tämän vuotinenkin "Nimeltään Kekkonen" on oiva lisä valaisemaan aikakautensa tapahtumia. Pisteitä kirjasta en anna, sillä jokainen lukija kokee kirjan annin varmaan laillaan, riippuen siitä, mikä on hänen historiallinen tietämyksensä ajalta, jota kirja käsittelee. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän tapaisten historian tosiasioihin perustuvien romaanien lukemin auttaa ymmärtämään myös tämän ajan tapahtumia ei vain kotimaassa, vaan yleisimminkin.

NIILO

Yön pakolainen

   JOHN le CARRE

   Huippujännittävää viihdettä yli 500 sivua.

   Englantilainen ase- ja huumekauppias Onslow Roper harjoittaa liiketoimintaansa ympäri maailmaa. Englannin tiedustelupalvelu haluaa saada konnan kiinni ja pestaa zürichiläisessä loistohotellissa yöpäällikkönä toimivan entisen sotilaan Jonathan Pinen hommaan soluttaakseen tämän koulutuksen jälkeen Roperin lähipiiriin. Pinelle järjestetään uusi henkilöllisyys taustatietoineen.

   Koska kyseessä on jännitystarina, en paljasta, miten varsinainen rekrytointi konnien joukkoon tapahtuu. Se kuitenkin onnistuu. Tarina etenee kiihtyvällä vauhdilla ja siinä on mukana myös rakkausjuttu. Mukana on englantilaisten lisäksi myös CIA (tietysti). Englantilaisten joukossa on korkealla tasoilla toimivia konnien "myyriä", jotka tekevät Pinen homman entistä hankalammaksi. Kirjan sankari ei ole mikään James Bond, joka päihittää vaikka komppanian roistoja, vaan tarina on aika todentuntuinen ja loppuratkaisu on...

   le Carre on käyttänyt vähän samanlaista solutusteemaa myös aikaisemmassa romaanissaan Pieni rumpalityttö, jossa Israelin tiedustelupalvelu kouluttaa  pienen englantilaisen teatteriryhmän näyttelijätytöstä agentin palestiinalaisterroristien joukkoon - tämän itse edes tajuamatta, mitä on tekemässä.

   ESKO M

Mies kylmästä

   JOHN le CARRE

   (Mielestäni paras jännityskirjailija.)

   Kertomus kylmän sodan ajoilta, 1950- ja 1960-lukujen taitteista. Brittien tiedustelupalvelun vakooja Alec Leamas on ollut ns. hyllyllä, kun hänet kutsutaan takaisin hommiin ja lähetetään perehtyttämisjakson jälkeen Länsi-Berliiniin tehtävänään ottaa selvää, mistä johtuu useiden palvelun vakoojien katoaminen.

   Homma jatkuu DDR:n puolella, ja pian alkaa selvitä, että homma ns. haisee. Stasin vakoilun johtaja käy kauppaa brittien kanssa ja säilyttääkseen uskottavuutensa omiensa silmissä tapattaa brittien vakoojia. Leamas houkutellaan ansaan ja otetaan kiinni. Alkaa kaupankäynti hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan pääty hyvin, ainakaan Leamassin kannalta.

   Carren mukaan vakoilu on häilemätöntä peliä, omia miehiä annetaan ilmi vastapuolelle, jos sillä katsotaan olevan kokonaisuudelle etua. Kirjailijalla voi sanoa olevan alalta asiantuntemusta, hän on aikoinaan toiminut itsekin Englannin ulkoministeriön palveluksessa tiedustelutehtävissä.

   Olen jonkinlaisessa koukussa hänen kirjoihinsa, minulla on niitä 18 kpl. Tämä kirja on sieltä alkupäästä, julkaistu 1963.

   Pisteitä 4,5.

   ESKO M

   Ps.tästä on tehty myös elokuva, jossa Richard Burton teki elämänsä roolin.