Kaihoja kukkuvat käet

    ANU KAIPAINEN
    WSOY 1983, 207 siv.

Paitsi että Kaihoja kukkuvat käet on kertomus lapsuuden Karjalasta, evakkotiestä, sodan tulosta, ja sodan aiheuttamasta henkilökohtaisesta tuskasta nimenomaan äitien, vaimojen ja lasten keskuudessa, se on myös rakkausromaani. Vai onko?

Sen saa lukija itse päättää. Tosiasia kuitenkin on, että kerronnassa läpi kirjan rakkaus on käsin kosketeltavaa; arvailtavaksi jää, onko se on sitä oman isän ja äidin kesken, mutta on varmasti omassa suhteessa vanhempiin, palvelusväkeen, vähempiosaisiin, jopa eläimiin. Ensi tapaamisella häijyltäkin tuntuva ihminen, vieras tai puolituttu, muuttuu tekstin edetessä lämpimäksi.

Anu Kaipainen oli tunteilun mestari, mutta hän hallitsi myös ironian, eikä pelännyt sen tuomista itsensäkään läheisyyteen. Esimerkiksi tästä voi ottaa kuvauksen nyt puheena olevan kirjan yhdestä päähenkilöstä, Karttusen opettajaperheen isästä Juusosta (oma isä oli Johan). Perheen äiti oli Aino ja tytär Heleena Leena (eli Anu Kaipainen, joka oikealta nimeltään oli Aune Helinä).

Näin siis kirjassa kuvaillaan isä-Juusoa, opettajaa (oma isä oli kotiteollisuuskoulun opettaja):

”Opettaja oli pienikokoinen hintelä mies. Hänellä oli rillit vaaleansinisten silmiensä peitteenä ja runsas, ylettömän kikkarainen tukka, semmoinen että sen läpi ei tahtonut kampakaan kulkea. Joskus opettaja nyhti niin että karvat pöllysivät, nyhti vain, tottelematonta hiuspehkoaan kaljuuntuvan päälakeen päin, kyllä vain, kyllä niin runsaassakin tukassa oli kaljun alku, ja sitä hän koki peitellä.”

Entä sitten oikea isä-Johan? Hän oli kuin olikin pienikokoinen, hänellä oli silmiensä peitteenä nimenomaan sellaiset ”rillit”, mutta tukka oli lyhyt ja ohut, niin ohut että se tuskin pysyi kuosissa ilman vettä tai brylcremeä, ja kaljuuntumaan päinkin hän oli, ei siis suinkaan ylettömän kikkaratukkainen, vaan päinvastoin.

Entäpä sitten perheen äiti Aino, Aino Blomkvist? (Anun oma äiti oli myös omaa sukuaan ruotsinkielinen, Sjöblom). Valokuvan perusteella kirjan kuvaus sopii varsin hyvin häneen.

Huumoriakin Kaipainen osasi viljellä, pienin viehättävin annoksin. Aino-äidin mennessä nuorena vastavihittynä vaimona pikkulaan he tapasivat Juuson kanssa tiirailla taivaan merkkejä. Tähdenlennon nähdessään Juuso totesi, että sen aikanapa saa toivoa jotakin. Ja Aino toivoi:

”Mie toivon, että se Sonja Henie ei menekään naimisiin, vaan luistelee oikein pitkään.

- Höh, sanoi Juuso.

Aino meni loukkaantuneena pihan perälle. Siellä sopi istua hääiltanaan pylly jäässä ja ajatella, että mikään, mitä hän sanoi tai ajatteli, ei merkinnyt oikeastaan mitään.”

Kielellisesti Anu Kaipainen ei ollut virtuoosi. Hän pyrki käyttämään vanhoillista kieltä, mutta varsinkin kirjan alkupuoliskolla tekstin läpi paistaa, että se ei ollut kirjoittajalle luontaista. Kirjan loppupuolella tyyli sekoittuu tapahtumien kulkuun ja unohtuu.

Kaihoja kukkuvat käet lukeutuu selkeästi ns. naisten kirjoihin. Myös miehille se on ”luettava”, mutta monenkaan kohdalla tuskin puhutteleva, sillä tapahtumat ja tunteet kerrotaan nimenomaan naisnäkökulmasta.

MATTI