Blogistien valitsemat 2012 parhaat

Kirjablogi Sallan lukupäiväkirja julkaisi vuoden alussa tuloksen järjestämästään äänestyksestä vuoden 2012 parhaista kotimaisista kirjoista. Äänestykseen osallistui 44 kirjabloggaajaa ja ääniä sai 47 kirjaa.

Itse en osallistunut äänestykseen, ja häpeäkseni totean, että kovin montaa listan kirjoista en ole lukenut.

Toisaalta eilisessä lukupiirimme tapaamisessa kirjoittajamme ESKO totesi olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että muita kuin omia mieltymyksiä on vaikea lukemisessa noudattaa.

Listan kirjojen lukemattomuuteen vaikuttaa myös se, että en milloinkaan ole seuraillut uutuuksia. Nappailen luettavani yhden sieltä, toisen täältä, täysin sattumanvaraisesti. Tuskin koskaan jätän valitsemani kirjan kesken. Niitäkin tosin on, mutta kaiken kaikkiaan yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tässä lukuvihjeeksi kirjabloggaajien lista vuoden 2012 parhaista kotimaisista kirjoista äänimäärineen:

  1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (42)
  2. Ulla-Lena Lundberg: Jää  (31)
  3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (20)
  4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (15)
  5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (13)
  6. Johan Bargum: Syyspurjehdus (11)
  7. Riikka Ala(Harja: Maihinnousu (6)
  8. Turkka Hautala: Kansalliskirja (6)
  9. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (6)
10. Jenny Kangasvuo: Sudenveri (6)
11. Joel Haahtela: Traumbach (5)
12. Jyrki Heino: Kellari (5)
13. Kaj Korkea(aho: Tummempaa tuolla puolen (5)
14. Heidi Köngäs: Dora Dora (5)
15. Satu Grönroos: Lumen syli (4)
16. Mikko(Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (4)
17. Katja Kaukonen: Vihkivedet (4)
18. Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta (4)
19. J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu (4)
20. Riikka Pulkkinen: Vieras (4)
21. Seija Vilén: Pohjan akka (4)
22. Tuuve Aro: Himokone ( välähdyksiä pimeässä  (3)
23. Elina Halttunen: Syysvieraita (3)
24. Paula Havaste: Yhden toivon tie (3)
25. Juha Hurme: Hullu (3)
26. Petri Karra: Pakenevat unet (3)
27. Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo (3)
28. Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (3)
29. Kira Poutanen: Rakkautta borealis (3)
30. Merja Toppi: Rakkaatta ruapimassa (3)
31. Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (2)
32. Eve Hietamies: Tarhapäivä (2)
33. Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2)
34. Sami Hilvo: Rouva S. (2)
35. Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2)
36. Hanna Koljonen: Sokerihullu (2)
37. Petja Lähde: Poika (2)
38. Enni Mustonen: Kultarikko (2)
39. Arne Nevanlinna: Varma (2)
40. Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika (2)
41. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (2)
42. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (2)
43. Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta (1)
44. Jari Järvelä: Château Inkeroinen (1)
45. Outi Pakkanen: Toinen kerros (1)
46. Jan Salminen: Äidinmaa (1)
47. Maarit Verronen: Vanhat kuviot (1)

Terveisiä Myllytieltä

Vuoden ensimmäisenä maanantaina lukupiirimme kokoontui intoa puhkuen antamaan arvioita Henning Mankellin Likaisesta enkelistä.

Kirjaa pidettiin erittäin hyvänä – niin hyvänä, että pari totesi odottaneensa tapaamistamme ”ihan kauheasti”.

Mankellin tapaa käsitellä kertomustaan Hannasta pidettiin lukijaa arvostavana, omille päätelmillekin jätettiin tilaa, eikä kaikkea pureskeltu valmiiksi.

Meitä oli koolla kymmenen. Kouluarvosanoilla Likainen enkeli sai neljä kasia, yhden 8,5 sekä kolme yhdeksikköä. Kaksi ei vielä ollut lukenut kirjaa.

Lukupiiri kokoontuu kuukauden ensimmäisenä maanantaina eli seuraavan kerran 4.2.

Silloin pöydällä on avonaisena Minette Waltersin Kameleontin varjo.

MATTI

PS. Kirjastosta kulkeutuivat tänään kotiin Minette Waltersin Paholaisen höyhen ja Pirunkettu sekä Kjell Westön Halkeamia. 

Myllytiellä tavataan

Myllytien kirjallisuus- ja keskustelupiiri (lyhennettynä Lukupiiri) avaa uuden vuoden tänään maanantaina 7.1. klo 12.

   Piirihän kokoontuu kerran kuukaudessa, ensimmäisenä maanantaina, juttelemaan rattoisasti edellisessä tapaamisessa sovitusta kirjasta, ja muustakin alaan liittyvästä. Yleensä kirja on kuitenkin antanut sen verran jutun juurta, että muita aiheita on ehditty vain sivuta.

   Tänään aiheena on Henning Mankelin Likainen enkeli ("...en muista, mitä sanaa isä käytti, sanoiko hän likainen vai köyhä, mutta enkeli joka tapauksessa...).
   Likainen enkeli oli blogissa aiheena jo viime vuoden alkupuolella. Tässä linkit kahteen silloiseen juttuun: Likainen enkeli ja Millainen on hyvä kirja?

   Mukaan tapaamisiin voi tulla, vaikka ei olisi kuukauden kirjaa lukenutkaan.

   Tämän päivän tapaamisen jälkeen laitan tänne tuoreimmat kuulumisia sieltä.

   MATTI

Muistin ansassa

SARA PARETSKY

WSOY 2001, 507 sivu

Kuten jo tuolla edellä kerroin Muistin ansassa piti lukea Stieg Larssonin kirjallista tuotantoa kunnioittaen. Tapaninpäivän tv-ohjelmassa kerrottiin, että häntä eivät juurikaan dekkarit kiinnostaneet, mutta jos joltakin niitä oli luettava, se joku oli mm. Sara Paretsky.

Pitihän siihen ihmeelliseen Saraan tutustua, Millennium-trilogia kun edelleen on yksi parhaista lukemistani. Piti saada tietää, mitä sen kirjoittaja lukee – jos yleensä kirjoittamiseltaan ennättää lukea mitään.

Nyt ne kaikki 507 sivua on siis luettu – jokainen niistä, vaikka välillä yksityisetsivä Victoria Warshawskin tutkimukset tuntuivat etenevän tuskastuttavan hitaasti. Voihan tällainen tunne tietenkin johtua siitäkin, että ympäristö oli sangen vieras: vakuutusliiketoiminnan liittyminen toisen maailmansodan juutalaisten kansanmurhiin eli holocaustiin (suom. holokausti), pakeneminen Englantiin ja edelleen Chicagoon, ja kun mukaan oli otettu vielä mustien orjien mahdolliset vakuutussaatavat, niiden puoltajat ja vastustajat, niihin liittyvät muutamat murhat sekä sangen kimurantit henkilösuhteet nyt ja ennen, sai otsanahka nousta toisenkin kerran ihmettelemään ja kyselemään, että mitenkä se olikaan. Ja kuka?

Ei siitä sisällöstä tämän enempää, niin monivaiheinen ja monimutkainen se on. Kaiken uhallakin on kuitenkin kerrottava, että Victoriahan lopulta vie voiton uskomattomalla päättelykyvyllään ja vauhdillaan. En muista, kuka siellä nimittikin hänet flipperinkuulaksi, osuva nimitys joka tapauksessa. Autolla ajamista, ja aina ruuhkassa, kirjassa onkin aivan ruuhkaksi asti. Niiden supistaminen olisi tiivistänyt hieman venytetyn tuntuista kerrontaa.

Myös vähempikin energiapakkauksen väsyttäminen ja nukkumisen haikaileminen yhä uudelleen ja uudelleen olisi riittänyt; väsytti, nukutti, nälkäkin oli… Mutta uskomaton meno jatkui kuin elokuvissa, ovet olivat auki kaikkialle ja vastaukset valmiina.

Kirja päättyy Lottyn omaan kertomukseen vaiheistaan ja siitä, kuka lopulta olikaan Sofie Radbuka. Ikuiseksi arvoitukseksi sen sijaan jäi, selvisikö oma rakas Morrel milloinkaan kotiin sieltä Afganistanista. Ehkä hänet oli otettukin mukaan vain tuomaan kirjaan suudelmia ja normilukijoiden vaatima annos seksiä, joten mitä väliä hänen kohtalollaan onkaan.

Kirja on omiaan niille, jotka haluavat dekkareihinsa perusteellista kerrontaa ja kuvailua.

MATTI

Tartuin Stieg Larssonin suosikkeihin

Mielipide menneestä maailmasta, haudan takaa, sai minut hakeutumaan kahden ennestään itselleni tuntemattoman dekkaristin pariin. Tapaninpäivänä silmiin osui tv-ohjelma Mysteeri nimeltään Stieg Larsson. Millenium-fani kun olen, oli pakko katsoa.

Siinä joku aikalainen, työtoveri tai ystävä kertoi, että Larsson ei ollut kiinnostunut dekkareista, nykydekkareista. Jos hän rikoskirjailijoita luki, listalla olivat Val McDermitt (skot.), Sara Paretsky (amer.) ja Minette Walters (engl.). Ensimmäistä en löytänyt suomennettuna, ja kun kielitaitoni ei riitä alkuperäisten lukemiseen, lukutuolini viereen ilmestyivät Paretkyn Muistin ansassa ja Waltersin Kameleontin varjo.

507-sivuinen Muistin ansassa (WSOY 2004) on nyt selätetty ja Kameleonti varjo (WSOY 2009, 357 siv.) avattu.

Karhun kainalossa

JUKKA TARKKA 

Otava 2012, 495 siv.

Jukka Tarkka käy tässä teoksessaan läpi suomettumisen ajan (1946-1990) historiaa ja kirjan päähenkilö on itseoikeutetusti UKK. Tiedotusvälineitä tuona aikana hyvin seuranneelle ei kirjassa ole luvassa suuria yllätyksiä, joitakin uusia yksityiskohtia tulee kyllä esiin. Muistia virkistämään tämä erittäin hyvin kirjoitettu ja sujuvalukuinen kirja on paikallaan.

   

   Kekkosta kirjailija käsittelee enimmäkseen kiltisti, pääasiassa kiitellen, mutta antaa myös joitakin moitteita, esimerkkinä ylenmääräinen nöyristely Stalinin kuoleman muistopuheessa radiossa, kun tämä sanoi Stalinia suureksi Suomen ystäväksi, jota Suomen kansa jää kiitollisena kaipaamaan

 

   Suomen itsenäisyys oli noina vuosina osittaista itsenäisyyttä. Neuvostoliitto pyrki sekaantumaan moniin asioihin ja sanelemaan, miten Suomen tuli toimia. Kaiken huippu oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Vielä 1970-luvun alussakin suurlähettiläät Beljakov ja Stepanov hääräsivät Suomen itsenäisyyden murentamiseksi taistolaisten toimiessa innokkaina avustajina.

   Stepanoviin liittyy huvittava tapaus. Hänen vaimonsa tanssiessa kadetin kanssa vaimo kysyi kadetilta puhuuko tämä venäjää. Kadetti vastasi, että hän osaa vain kolme sanaa, stoi ruki vehr. Tästähän oli tulla ulkopoliittinen skandaali. Kekkonen sanoi, että kadettia ei voi kovistella, sillä tämä saisi kansan keskuudessa sankarin maineen, sen sijaan hän läksytti puolustusvoimain komentaja Simeliuksen.

   Neuvostoliiton käskyläisjärjestöistä yksi oli Rauhanpuolustajat, jonka johtoon piti saada tunnettu kulttuurihenkilö. Kekkonen sai puhuttua hommaan kirjailija Paavo Rintalan, muutaman vuoden tehtävää hoidettuaan Rintalalta keitti ns. yli. Hän kirjoitti ystävälleen sanomalehti Kalevan toimitusjohtajalle kitkerän kirjeen, jossa nimitti Kekkosta Neuvostoliiton kenraalikuvernööriksi (vrt. Bobrikov), ja eduskunta oli ulkopoliittinen säätylaitos, jonka tehtävänä oli kumartaa kenraalikuvernööriä. Kansa oli neljä miljoonaa ilveilijää, jotka osaavat toistaa tsaarikunnan johdon ja kenraalikuvernöörin perässä tyhjiä fraaseja. (Olipas sattuvasti sanottu.)

   Rintalalla oli kuitenkin vielä sen verran tallessa herran pelkoa, että kirje jäi hänen pöytälaatikkoonsa, josta perikunta on sitä sopivasti vuotanut valituille tahoille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin voisi sanoa. Vai voisiko, kun taidetaan olla joutumassa toisen eläimen kainaloon, vai miksihän elukaksi tätä EU:ta nimittäisi.

 

ESKO

Nenäpäivä

MIKKO RIMMINEN

Teos 2010, 339 sivua

Kahdenkymmenen sivun jälkeen aloin kysellä itseltäni… Finlandia-palkinto 2010? Kuka silloin valitsikaan voittajan? Minna Joenniemi. Ai hän? Kuka Minna Joenniemi? Toimittaja ja juontaja? Ahaa? Sen jälkeen en enää kysellyt, vaan totesin ykskantaan: Vai niin.

Mieleen nousi vääjäämättä kirjasta blogiini (27.11.2011) kirjoittaneen Sadun laittamaton toteamus:

”… se on kyllä aika toivotonta luettavaa. Ahdistun aina parin luvun jälkeen kirjan päähenkilön Irman tekemisistä. Ja ihmisistä joita hän tapaa. Surkeata, surkeata! Taidan jättää kesken koko tarinan. En löydä siitä mitään kiinnostavaa. Toivon lukiessani etenevää kerrontaa, "meininkiä" tai kunnon jännitystä, arkipäivän romantiikkaa saa olla ja salaperäisiä, vaikeitakin ihmiskohtaloita.”

Läheskään kaikki eivät ole samaa mieltä, eivät Sadun mutta eivät myöskään Minna Joenniemen kanssa. Itse kiikun suunnilleen puolivälissä. Ehkä olisin jättänyt kesken, ellei kirja olisi ollut seuraavassa lukupiirissä aiheena. Günter Grassin Rottarouvan jätin, vaikka olikin nobelistin kirjoittama. Hän ei kuitenkaan saanut palkintoa kirjasta vaan elämäntyöstään. Eikä Rimminen Nobelia.

Nenäpäivä on taas yksi niistä, joiden kanssa olen auttamatta myöhässä – kolmisen vuotta. Se on samalla yksi niistä, jotka jakavat mielipiteet melko suorasanaisesti pidän/en pidä -kategorioihin. Ja yksi niistä, jotka ovat herättäneet runsaasti keskustelua. Eikä mitä tahansa keskustelua, vaan mielenkiintoista, niin mielenkiintoista, että sekin on antanut aiheen omaan tarkasteluunsa.

Penjami, kirjablogisti itsekin, on nimittäin selaillut muiden blogistien arvioita ja koonnut niistä katsauksen, lukijoiden paljastuksen – niinkö, joka tapauksessa yhteenvedon, oman arvionsa, kirjasta kirjoitetuista. Sanon vielä kerran: mielenkiintoista, kannattaa katsoa: Kirjablogien Nenäpäivä.

Jo bloginsa otsikossa hän toteaa, että kirja paljastaa lukijansa.

Jotenkin tuli kirjoituksen kommentteja lukiessa mieleen sellainenkin ajatus, ettei tämä Nenäpäivän riipiminen lopu ikinä. Ainakin kirja on herättänyt.

Kun Penjami siteeraa muiden kirjoituksia, minä puolestani siteeraan häntä. Vaikka en varsinaisesta olekaan Nenäpäivän (kirjan) fanittaja, tässä asiassa on helppo olla samaa mieltä:

“Tänä vuonna (2010) ei Finlandia-voittajan valinnassa mielestäni ollut epäselvyyttä. Jo pelkästään valitsijaa ajatellen (olen seurannut Runoraatia silloin tällöin) Rimminen vaikutti varmalta voittajalta. Mutta Nenäpäivän ansiotkin ovat kiistattomat.”

Hauskaa vaiko säälittävää?

Nenäpäivää voi pitää puhutteleva kirjana, jopa hauskanakin elämän suolasta ja pienistä iloista kertovana, mutta vain riippuen siitä, miltä kannalta katsoo.

Kun päähenkilö on ”poloinen”, Irma-poloinen, vähän sellainen ressukka, ovatko hänen koheltamisensa, puhua mökeltämisensä, omituisilta tuntuvat valintansa hauskoja?  Vai säälittäviä? Kirjallisesti luotuna henkilökuvana ymmärrettävää, mutta säälittävää.

Kirjan hyvyys riippuu siitä, kumman tunteen se lukijassa herättää, miltä kannalta sitä katsoo. Minä ilmoittaudun enemmän jälkimmäisen kannattajaksi.

Toinen puoli, enemmänkin, meistä lukijoista on sitä mieltä, sellaisiahan me olemme, poloisia, näinhän suuri osa meistä toimii ja käyttäytyy. Ihanko totta? Ei taitaisi yhteiskuntamme kovin vakailla jaloilla seistä, jos näin olisi. Vaan tiedä häntä, seisooko se nytkään.

Mutta ei tässä vieläkään kaikki. Meidän pienessä 12 hengen Myllytien lukupiirissämme Nenäpäivä jakoi mielipiteet kutakuinkin tasan kahtia. Toinen puoli piti päähenkilö Irmaa poloisena, eikä hänen tempauksiaan lainkaan hauskoina. Yksi jopa veti viivan koko kirjan yli: Nelonen!

Toinen puoli ymmärsi kirjaa ja ymmärsi Irmaa, yksinäistä viisikymppistä, joka etsii sisältöä elämäänsä.

   MATTI