Istutuksia ja kalajuttuja

    Matin istutuksista lukemisen jälkeen pitää kertoa Mirjan viljelyksistä. Emme muista, että koskaan ennen toukokuun puoliväliä kasvimaalla peruna ja porkkana olisivat olleet taimella. Tänään saatiin ensi kerran salaattiakin omasta kasvihuoneesta. 
    Matille tiedoksi myös, että tänä keväänä on tullut niin minun kuin muidenkin pyydyksiin jättiahvenia. Niitä siis siellä järvessä olisi, jos vain selviäisi onkimaan. Siinäpä pulma, Matti Viisas, meinaako vanhuus iskeä ennen aikojaan vai muutenko vain laiskottaa? 
    Ahvenia ylipäätään on tullut hyvin. Olen vienyt usean kalakukon tarpeet naapuriin ja tehnyt itse viisi kukkoa. Kahden kukon tarpeet on pakastimessakin odottamassa leipomista. Joskohan näillä tiedoilla jo saisi onkikaverin Järvenpäästä. Uistintakin voisi kokeilla. Eiköhän se hauki ja kuha rupea pikkuhiljaa tarttumaan uistimeen. 
    Muutenhan tänne ei ihmeempiä kuulu. Mirja hoitaa viljelyksiään ja ompelee näytelmään vaatteita. Pian alkaa Aholansaaren näytelmän loppurutistus. Pelottaa vähän, mutta toivotaan parasta.
    Minun pitäisi astua virkaani nurmikoiden leikkaajana. Kävin kokeilemassa vieläkö vanha palvelija käynnistyy. Lähti käyntiin, mutta ottaa turbokierrokset. Pitää kai käyttää konetohtorilla.

    NIILO 

    LISÄYS EDELLISEEN
    Niilon mainitsema Aholansaaren näytelmä on hänen itsensä kirjoittama Ukkosen jyrinän poika.
    Se kertoo rovasti Kleofas Hyvämäen elämästä ja esitetään Aholansaaren leirikirkossa 12.-20.7.2014.
    MATTI

Vuodesta toiseen erilaisin eväin

    Niilo kertoi oman kasvismaansa kuulumisia. Täytyy niissä merkeissä todeta taas se vanha fraasi, että vuodet eivät ole veljiä keskenään. Ja kun sen totean, sen myös todistan.
    Siirtelin viikonvaihteessa kuviamme kansiosta toiseen, muka järjestelin. Poimin sieltä pihakansiosta tähän kaksi kuvaparia. Kuvat näkyvät suurempina klikkaamalla niitä.

     MATTI

 
 20.tammikuuta 2008 ja...

 ...sama paikka 2. helmikuuta 2010

 






20.tammikuuta 2008 ja...
 

                                             ...sama paikka 2. helmikuuta 2010

Uutta sisältöä lukublogiin

    Niilo eli toinen blogin vakiokirjoittajista huomautti molempien äskeisten kirjoitustensa saatesanoissa blogin muiden kirjoittajien nukahtamisesta. Erittäin aiheellinen kommentti, sillä hiljaa on pitkin kevättä tätä veneettä soudeltu.
    Näin Niilo ensin: ”Blogiisi ei ole viime aikoina tullut uutta. Ovatko herenneet lukemasta vai muuten eivät viitsi kommentoida?”
    Enpä ota tuohon kysymykseen kantaa, sillä kaikkein saamattomin olen ollut itse. No, eipä siinä mitään… Niilo jatkoi seuraavan juttunsa yhteydessä:
    ”Tämä tietokone ei ilmeisesti tykkää, että kirjoittelen sinulle. Olin saanut jutun melkein valmiiksi, kun se rupesi tekemään päivityksiä ja sulki sitten koneen. En tiedä, minne se teksti taas katosi. Tarkoitus oli kartuttaa taas blogiasi. Tämän jälkeen pitää katsoa, vieläkö muut ovat mukana.”
   Niin se on, Niilo, sellaisia ne koneet joskus ovat, uppiniskaisia. Tuosta tulikin taas mieleeni, että kolmen parhaan lukemani kirjan joukkoon luen Jaan Krossin mahtavan teoksen Uppiniskaisuuden kronikka.

    JUTTUKLINIKALLA… PARANEMAAN PÄIN!

    Yhdessä sitten Niilon kanssa tuumittiin, että lääke blogin nuivahtamiseen saattaisi löytyä aihevalikoiman laajentamisesta, toisin sanoen asioita ja kommentteja yli rajojen. Käsitellään vastedes lukemisen ja kirjojen lisäksi lähes kaikkea muutakin, nimenomaan jokapäiväiseen elämään liittyvää. Poliittisista manifesteista ei ole niin väliä.
    Katsotaan nyt, mitä tästä seuraa. Kaivoin ainakin muutaman vanhan kuvan digiarkistosta ja kamerankin laitoin eteisen jakkaralle ulospääsyä odottamaan. Ja pääsihän se.

MUSTAA MULTAA JA TUMMIA TUNTEITA

    Toimin alun kolmatta vuotta Järvenpäässä ikäihmisiä palvelevan Myllytien Työ- ja toimintakeskuksen lukupiirin vetäjänä, mutta en toimi enää. Joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina kokoonnuimme keskustelemaan edellisessä tapaamisessa luettavaksi sopimastamme kirjasta. Osanottajamäärä vaihteli kymmenestä neljääntoista ja keskustelu kävi vilkkaana puolesta ja vastaan kirjasta riippumatta.

    Kaikki meni mukavasti, kunnes niskaan tuli tummia tunteita, tai siis ainakin siltä tuntui. Laitoin huhtikuun alussa keskiviikon lehteen tavaksi tulleen tiedotteen seuraavan maanantain istunnostamme. Sitä istuntoa ei kuitenkaan koskaan tullut, sillä perjantaina minulle ilmoitettiin, että talo on maanantaiaamusta alkaen remontin takia kokonaan suljettu.
    "Mutta kun lehdessä oli jo...", yritin.
    "Laita sunnuntain lehteen, että lukupiiri on peruutettu ja jatkuu syksyllä!"
    Eipä jatku piiri ainakaan minun vetämänäni, sillä sen verran asia minua jurppi. Taloa ei nimittäin suinkaan suljettu, vaan olisimme mainiosti voineet jatkaa palavereitamme. Samalla tavalla kävi parin muunkin vakiopiirin.

    Mustaa multaa niskaan ei Myllytieltä sentään heitelty. Ei, vaan siihen piirrettiin sunnuntaina pieniä vakoja ja niihin tiputeltiin salaattien, tillin ja persiljan pikkuriikkisiä siemeniä. Juu, tiedän että te teitte sen jo aikaisemmin, mutta veittekö myös omaistenne haudoille jo kesäkukat. Me teimme sen tänään; ruusupegonioita ja pelargoneja.

    MATTI 

Neiti Soldan

TUULA LEVO

Otava 2000, 286 sivua.

Levon kirjassa Neiti Soldan Tilly kertoo elämästään ja rakkaudestaan Juhani Ahoon. Tillyn ja Venny Soldanin sekä Juhani Ahon kolmoissuhde oli varsin omalaatuinen. Tätä asiaa on sivuttu useissakin kirjoissa. Minulle kirjassa uutta oli Tillyn kertomukset vanhemmistaan ja muista sisaruksistaan. Kirjasta selvisi, että Aho kirjoitti elämänkerran myös sisarusten isästä. Pitää joskus tarkistaa, onko kirjaa saatavilla

Kirjan luettuani jäin miettimään, mihin Levo kirjansa perusti. Pitikö Tilly päiväkirjaa, vai käyttikö Levo hyväkseen ennen julkaistua aineistoa paikoista ja tapahtumista ja kuvitteli tarinansa niiden ympärille? Kirjassa olleet Ahon kirjeet Tillylle olivat ilmeisesti aitoja.

    Juhani Aho oli melkoinen naistenmies. Se käy ilmi kirjastakin. Lukiessani ajattelin, mikä herkkupala hän olisikaan ollut tänä päivänä sensaatiolehdistölle. Olen monesti miettinyt, onko tänä päivänä julkisuuden henkilöiden yksityiselämän riepottelu asiallista ja tarpeellista. Joskus se on mennyt mielestäni kohtuuttomuuksiin.
    Mielestäni Tuula Levon kirja kannattaa lukea, vaikka se ei sisälläkään juurikaan uutta tietoa. Kirja on jouhevasti kirjoitettu ja palauttaa mieleen aikansa tapahtumia. 
   Aikansa tunnetuin kirjailijakin eli hyvin maanläheistä elämää. Ehkä kirjan suurin opetus on, että tosi rakkaus kestää suuretkin kolhut. Näitä elämänkolhuja Tilly sai erikoisessa rakkaussuhteessaan kokea.
    Kirjan kansilehdessä todetaan osuvasti:_
    "Rakkaus on niin suloista ja ankaraa;
    se hellii ja raatelee vuorotellen."
 
    NIILO

Tuulenajama

TUULA LEVO

Otava 2009, 351 sivua

Tuulenajama kertoo kirjailija Toivo Pekkalan kirjailijatiestä. Kirjassa hän itse on oman elämänsä kertojana. Pekkalan tuotannosta esiin nousee erikoisesti näytelmä Tukkijoella, jota on eri teattereissa esitetty jo reilu vuosisata.

 Toivo Pekkalan elämä, niin kuin monen muunkin tuon ajan kirjailijan ja taitelijan, oli pitkälti vekselivetoista. Juhani Aho taisi olla poikkeus. Hänen raha-asiansa olivat käsittääkseni jotakuinkin kunnossa.
    Luovan taiteilijan työ ei ole helppoa. Tämä käy ilmi tästäkin kirjasta. Uutta pitäisi syntyä, että perhe eläisi. Suhteet kustantajiin ja arvostelijoihin pitäisi olla kunnossa, että tuotokset myisivät Pekkalan aikakaudella, 1900-luvun kahtapuolen, kriitikoiden valta oli suuri. Arvosteluilla oli ratkaiseva merkitys kirjojen myyntiin, mikä sitten näkyi kirjailijan tuloina. Kun samat henkilöt saattoivat olla vielä asiantuntijoina apurahoja jaettaessa, korostui kriitikoiden asema entisestään.
    Pekkalan kirjailijatie ei ollut helppo. Kun uutta ei syntynyt ja elääkin piti, oli turvauduttava muuhun työhön. Köysitehtaan myyntimiehen hommat eivät luonnistuneet, mutta Kokkolassa yhteiskoulun ranskan opettajana meni paremmin. Hän ehti toimia koulun rehtorinakin, kunnes koulu talousvaikeuksien vuoksi ajautui valtion haltuun ja muodollisesti epäpätevälle opettajalle ei ollut enää työtä.
    Pekkalan taloudellinen tilanne kohentui, kun hän sai valtion taiteilijaeläkkeen ja entisestä tuotannosta otettiin uusia painoksia. Kirjailijauran kannalta tämä oli kuitenkin liian myöhäistä. Pääsipähän kuitenkin omillaan hautaan
    Tuulenajama valaisee hyvin aikansa taiteilijantietä. Useimman kohdalla se oli kitkuttelua rahapulassa päivästä toiseen. Niinhän se taitaa olla tänäkin päivänä. Harvat kirjailijat pääsevät rikastumaan Perilliseti saattavat olla sitten onnekkaampia, kun monen kohdalla tuotanto nousee kunniaan vasta kuoltua. Levon kirja kannatta mielestäni lukea. Onhan siinä kirjallisuushistoriaakin.

    NIILO

Wahlroos Epävirallinen elämänkerta

TUOMO PIETILÄINEN ja työryhmä
Into, 384 sivua + liitteet.

     Luin Wahlroosin epävirallisen elmänkerran ajan kanssa. Kirjassa on niin paljon viime vuosikymmenien pankki- ja taloushistoriaa, että asioita piti välillä sulatella.
     Kirjan luettuani tuli mieleeni musikaalin Viulunsoittaja katolla maitomies Tevjen laulusta sanat: "Ei haitaa, vaikka väärin vastaisi. Rikkaan miehen sanaa kuunnellaan." Wahlroos on epäilemäättä henkilö, jota ihaillaan ja toisaalta kirotaan. Nero ja öykkäri
 

     Björn Wahlroos on erittäin lahjakas, älykäs ja paljon lukenut mies. Kun hän aikuistui, hylkäsi vasemmistolaiset haihattelunsa ja ryhtyi hyödyntämään lahjojaan, on elämä ollut yhtämittaista nousukiitoa. Tätä kuvaa hyvin se, että hän suoritti loppututkinnon parissa vuodessa ja oli 26-vuotiaana professori. Rahaakin on matkan varrella kertynyt reilu 500 miljoonaa euroa, joten mies on muistanut pitää huolta myös omasta lompsastaan.
     Kirja antaa ymmärtää, että hän myös tietää erinomaisuutensa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hän on onnistunut luomaan ympärilleen hyvän verkoston, jonka avulla on pystynyt saavuttamaan päämääriään. Yhteistyö toimii, kun pitää huolta, että samalla kun saavuttaa valtaa ja rikastuu, kaveritkin pääsevät vallan ja rahan makuun.
     Kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, kuinka pieni piiri käyttää lopulta maasssamme suurta osaa taloudellisesta vallastamme. Yllätys ei ollut, että suurin osa tästä joukosta kuuluu maamme ruotsinkielisiin.
     Luin kirjaa mielenkiinnolla. Olin reilun neljännesvuosisadan erilaisissa pankin luottamustehtävissä ja siten minulla on jonkinlaista muistitietoa viime vuosisadan lopun pankkimyllerryksistä. Pankkimaailman tapahtumat eivät ehkä avaudu lukijalle, jolla ei ole taustatietoa menneiden vuosikymmentan maamme rahamaailman tapahtumista. Tällainen lukija voi keskittyä kirjassa Wahlroosin yksityiselämään, josta siitäkin löytyy mielenkiintiosta luettavaa.
     Björn Wahlroos on kiistatta viime vuosikymmenien merkittävämpiä talousvaikuttajia ja siinä mielessä oli  mielenkiiintoista tutustua mieheen hieman tarkemmin. Suosittelen matkaa rahamaailman pyörteisiin.

NIILO

Kovaääninen Toveri K teatterissa

    Kävimme viime viikolla Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Edvard Ratzinskin kirjoittaman näytelmän Toveri K. Toverihan oli Stalinin "ottopoika" Otto Wille Kuusinen.

    Radzinski on kirjoittanut myös Stalinin elämänkerran. Myös näytelmän ohjaaja ja lavastaja ovat venäläisiä. Kuusista näytteli esikuvansa näköinen teatterinjohtaja Asko Sarkola ja Stalinia usea henkilö, mm. Esko Roine pyörätuolissa, sekä suurikokoinen Stalinin päätön patsas.

    Tässä näytelmässä minullakaan ei ollut kuulo-ongelmia, sillä näyttelijät huusivat suoraa huutoa koko ajan. Minusta se kyllä sopi hyvin näytelmän luonteeseen.

    Tämä on näytelmä, joka taatusti herättää ajatuksia. Yksi niistä on taistolaisten 1970-luvulla esittämä iskulause "Kuusisen tie olkoon meidänkin tiemme". Tulee mieleen myös Otto Willen tyttären Hertan ajatus, jonka hän esitti 1940-luvun lopulla Hakanienen Toveri men halkokasojen päältä: "Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme!" Onneksemme kumpikaan ajatus ei saanut suurempaa kannatusta.

    Mielenkiintoisena anekdoottina mainittakoon UKK:n Pekka Peitsi -nimimerkillä ollut kirjoitus Suomen Kuvalehdessä 1970-luvun lopulla: "Kuusinen oli pelkkä robotti Stalinin selän takana, joka toteutti pilkulleen Stalinin määräyksiä."

    Näytelmässä yksi Kuusisen repliikki on: ”Minä pelkäsin ja vihasin häntä (Stalinia).” Ainakin pelko on helppo uskoa.

    Mitä pitäisi ajatella henkilöstä, joka pysyttelee vaiti, kun vaimo ja poika lähetetään Siperiaan vankileirille? Kuusinen ei ollut ainoa Stalinin lähipiiristä, jota tämä kyykytti vastaavalla tavalla, myös Molotovin vaimo lähetettiin Gulagin (vankileirien) riemuihin. 

    Varsinkin nuoremmalle polvelle (joka ei taida näistä asioista mitään tietää) olisi terveellistä tietää, millainen edustaja Suomella oli Neuvostoliitossa tämä Otto Wille, josta piti tulla sijaishallitsija meille, mutta me tyhmät suomalaiset emme tätä ”jaloa” ajatusta hyväksyneet. 

    ESKO